keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Viina

Luulin että Pakistanissa elämä on ainakin raitista. "Niin luulevat kaikki muutkin kun tulevat tänne", sanoi Antero eilisillan grillibileissä.

Anteron tapasin ensimmäisen kerran jo Helsinki-Vantaan kentällä. Tai havaitsin hänet. Muhkeapartainen mies hiukset peittävässä liinassa ja nahkaliiveissä istui seinustan penkillä ja näytti hämärältä moottoripyöräkerhon tyypiltä. Mietin, mihin hänkin on menossa. Seuraava havainto Anterosta oli Heathrow'n kentällä Islamabadin-lennon odotustilassa. Vähän myöhemmin huomasin istuvani koneessa hänen vieressään. Ja mitä mainioimman tyypin tapasinkin.

Antero on puujalkamestari. Hän on Punaisen ristin hommissa ja johtaa Pakistanissa proteesipajaa. Hän opastaa paikallisia työhön, joka täällä todella on tarpeen. Esimerkiksi Kashmir palauttaa rajalta paljon yksijalkaisia.

Proteesipotilaiden kuntoutusta sairaalassa.

Hämmentävän paljon olen täällä tavannut suomalaisia.

Euroopan komission ihmisoikeuksista Pakistanissa vastaavan Mirkan bileissä oli myös Seppo, jonka tehtävänä on tarkastaa Pakistanin sillat. Tarkemmin sanoen hän valvoo paikallisten siltatarkastajien työtä.

Ruotsalaisella korostuksella suomea puhuvan kolmekymppisen Stefanin tehtävänä on neuvotella voimalaitoskauppa Pakistanin valtion kanssa. Energiasta tässä maassa onkin kova pula.

Vesan, entisen työkaverini jotkut bloginseuraajat varmaan tuntevatkin.

- - -

Mutta siihen viinaan.

Ensimmäisenä iltanani Pakistanissa kävimme "Kotona"-nimisessä ravintolassa. Kotona on ihan tavallinen asunto, jossa ranskalais-kiinalainen perhe pitää ravintolaa. Maukasta ruokaa ja juomaa joka lähtöön.

Ulko-oven porttivahti ei päästä sisään paikallisia. Perheen viisivuotias poika kävi avaamassa Murrees-pullojen korkit. Ravintolahuoneen vieressä näkyvästä ovesta paljastui lastenhuone. Nuorna vitsa väännettävä.

Toisena iltana kävimme toisenlaisessa, kiinalaisten pitämässä salakapakassa. Portilla vartija tarkasti passit, nimi kirjaan, metallinpaljastimella pikainen tarkastus.

Sisällä biljardisalin takana oli länsimaisen yökerhon jäljitelmä. Tiskillä istui italialaisen näköinen tyyppi, toisessa kulmassa nojaili nigerialainen. Huoneen perällä joukko iloisia naisia puhalteli täytekakun kynttilöitä. Happy birthday...

Yksi naisista intoutui musiikin vietäväksi. Lanteiden pyörittelystä päätellen keskiaasialaiset naiset eivät ole täällä pelkästään kakkukynttilöitä puhaltamassa.

Ja eilen Mirkalle ja Drisille. Paikalla ei ollut sentään pelkästään suomalaisia, oli toistakymmentä muunmaalaistakin. Jopa pakistanilaisia.

"Tuolta kaverilta saa aina viinaa kun tarvitsee", kemujen isäntä, marokkolainen Dris sanoi osoittaen paikallisen näköistä kaveria.


 

Länsimaiset saavat maassa toki virallisestikin alkoholiannoksensa. Viinakortilla kuukauden annos on kuusi yksikköä. Yksikkö on joko pullo kirkasta tai paketti, noin 20 pulloa, olutta. Paikallista. Viiniäkin täällä saa, mutta hankalasti, ja se on kallista.

Länsimaalaisille suunnatun viinakaupan vieressä on pesula, jonka takahuoneesta paikalliset hakevat vaivihkaa annoksensa.

Jatkan krapulapäivän viettoa. Tänään otan ruokajuomana kokiksen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti