Gilgitiin on pitkä matka. Rawalpindista tänne kesti 19,5 tuntia.

On siinä istumista. Nukkumaan ei oikein pysty, ja toisinaan ei taas millään meinaa pysyä hereillä.

Tällä bussilla tetiin matkaa. Välillä piti lastata.

 

Mutta siinähän tuo vierähti. Vaikka bussissa ei ollut ilmastointia ja vaikka bussi nyt ei muitakaan laatukriteerejä täytä. Ilmastoinnin puuttuminenhan tarkoittaa, että bussissa on koko ajan ikkunat auki. Se taas johtaa siihen, että bussi ja kaikki siellä istuvat ovat ihan hemmetin pölyisiä. Toisaalta avonaisesta ikkunasta voi ottaa valokuvia.

Nimittäin kuvauksellista oli. Ensimmäiset kuvat (itselleni muistoihin vaan eivät kameraan) jäivät Pindin slummeista. Illan hämärtyessä katselin bussista pian lähdön jälkeen, että loppuupa kaupunki nopeasti, kun valoja ei näy.

Ei loppunut. Ja näkyihän niitä valojakin, kun lähemmäksi päästiin: nuotiot paloivat, illan ruoka valmistui. Valmistauduttiin iltatoimiin, ilman telkkaria.

Ja sitten nousi kuu. Vielä melkein pyoreänä kuu valaisi maiseman omassa, kelmeässä valossaan. Muutamaa tuntia lähdön jälkeen alkoi matkamme saapua joen varteen ja nousta jokirotkon korkeisiin seinämiin. Aamulla kuuden maissa auringon noustessa maisema oli melkeinpä jyhkeimmillään.

Indus virtaa synkän Kohistanin läpi kapeahkossa, syvaässä kanjonissaan, ja tie raukka yrittää sitä seurata. On ollut Pakistanin pojilla 1970- ja 80-luvuilla tekemistä, kun ovat tietä rakentaneet. Pojilla nimenomaan, silla matkan kylissa ei naisia näkynyt. En muista ainoatakaan.

Kohistanissa naisen oikeudet voi luetella nopeasti. Siinä se lista olikin.

Öisten tuntien aikana bussimme kulki myös Abbottabadin ohitse. Viisi vuotta myöhemmin amerikkalaisten laukaisema ohjus tulisi tässä kylässä surmaamaan erään Osama bin Ladenin.

Nuorukainen jossakin Kohistanissa.

Maleksija.

Poliisin tarkastupisteen yllätyskevennys oli Mikki Hiiri.


Vuorten ja solien halki kulkevan tien, Karakorum Highwayn rakennustyöt aloitettiin 1960-luvun lopulla. Kaksikaistainen ajorata alkaa Pakistanin puolella hieman Islamabadista pohjoiseen ja päättyy 1200 kilometriä myöhemmin Kiinan Kashgarissa.

Kerralla tietä rakensi noin 15000 miesta kummastakin maasta. Työolosuhteet olivat karmeat, keskimäärin yksi työntekijä kuoli puoltatoista tiekilometriä kohti, mutta kiinalaisten uhriluvuista kukaan ei ota selvää.

Rajanylitys on ollut ulkomaalaisille turisteille mahdollista vapunpäivästä 1986 lähtien. (En tiedä, pääsevätkö ulkomaalaiset rajan yli Xinjiangiin nyt, vuonna 2020.)

Kohistanin jälkeen maisema "tasaantui". Indus virtasi edelleen tien vierellä, välillä syvälläkin rotkossa. Paikoin mentiin sillan yli toiselle puolen jokea; fiksuja nuo muinaiset pakistanilaiset, halusivat antaa tasapuolisen maisematarjonnan bussin kummallakin puolella istuville.

Silta yli Indus-joen.

 

Vuoret ympärillä alkoivat nousta korkeammalle, ja Indusin laakso alkoi samalla levetä. Indus virtasi liejuisen sameaa vettä kuin betonimyllystä kaadettuna. Joki on nostanut monin paikoin koskemattomia, pieniä hiekkadyynejä. Siellä taitaa olla dyynejä, joilla kukaan ei ole käynyt.

Jylhää.

Maisema...

 

Alkumatkan metsäiset osuudet harvenivat. Tilalle tuli karumpaa seutua.

Sata kilometria ennen Gilgitiä edessä seisoi autojono. Uteliaana kävelin katsomaan: puskutraktori raivasi tietä.

"Maanvyöryt ovat täällä alituinen riesa. Muutama viikko sitten jouduimme kävelemään kymmenen kilometriä", kun koko alue oli tukossa, harmitteli paikallinen matkustaja.



 

Vuorimaisemaa lukijakin pääsee kuvittelemaan, kun tietää, että maailman toiseksi korkein vuori, K2 sijaitsee 200 kilometria  Gilgitistä itään.