Hanoin kiehtovasta kaaoksesta Halong Bayn postikorttimaisemiin

Koulussa pikkulapsille opetettiin, että katso ensin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle ennen kuin lähdet ylittämään tietä.

Nyt nuo opit ovat hyvässä käytössä paitsi että pitää vielä uudelleen katsoa oikealle ja sen jälkeen vasemmalle, ja tietä ylittäessä pää saa pyöriä alvariinsa.

Hanoin liikenne on yksi kaoottisimmista, missä olen ollut. Jonkun lähteen mukaan Vietnamin pääkaupungissa on 8,5 miljoonaa asukasta ja 5,5 miljoonaa moottoripyörää.

Autoon ei kovin monella ole varaa, eikä näille kaduille lisää autoja mahtuisikaan.

Vihreän valon koittaessa voi koittaa omaa onneaan ja lähteä ylittämään tietä. Punainen valo ei kuitenkaan etenkään skootterikuskille merkkaa mitään.

Ihan vaan tien suuntaisesti kävellessä ongelma on siinä, että jalkakäytävälle ei yleensä mahdu. Siellä on valmiiksi skoottereita parkissa poikittain, katukeittiöitä ja niiden ympärillä jakkaroita ja pikkupöytiä. Tai siellä voi olla skootterikorjaamo, hedelmämyyjä tai polkupyöränsä täyteen ripustanut rihkamakauppias.

Ja jos sattuu olemaan väljempi kohta jalkakäytävällä, skootterikuski lähteekin kiertämään sieltä ja hakemaan parempia asemia ennen seuraavaa liikennevalokaaosta.

Hanoista tulee mieleen Bangkokin Khaosan Road 21 vuoden takaa, jolloin kävin kaupungissa ensimmäistä kertaa. Siellä arki elettiin sivukatujen sivukaduilla, syvällä korttelien keskellä.

Samanlaista, eräänlaista romantiikkaa voi nyt kokea Hanoissa.

Hotellikatuni arkea. Katukiveystyökin oli menossa.

Kai tämäkin kaoottisuudesta kertoo. Tuosta on tulossa juna muutaman kymmenen sekunnin kuluttua.

Tähänastisesta voi lukijalle tulla olo, että onpa Hanoi kamala kaupunki. Itse koen elämän kirjon runsauden jotenkin lämpimänä. Ei täällä kukaan valita, että kiilasit eteen, kostanpa saman tien. Täällä on aidon elämän tunnelmaa.

Katukeittiöt ovat mitä parhaimpia ruokailupaikkoja, sillä niissä käy kaikki kansa. Raaka-aineitten kierto on nopeaa, ruoka ei ehdi vanheta.

Monin paikoin on jopa vaikea löytää sisätilaravintolaa.

Hanoi on oman listani ihan listaykkösiä kun asetetaan suurkaupunkeja järjestykseen.

Kaoottisuuden vastapainoksi keskustassa sijaitsevan Hoam Kiem -järven rantakadut olivat ajoneuvoilta vapaita koko sunnuntaipäivän.

On Hanoi toki paljon muutakin. Esimerkiksi Hoa Lon vankilamuseo on erinomainen. Siellä näin esimerkiksi vielä vajaat sata vuotta sitten käytössä olleen giljotiinin.

Giljotiini.

Muistomerkki vankilan uhrien puolesta.

Valtaa pitäneet ranskalaiset kohtelivat julmasti vietnamilaisia, usein poliittisia vankeja. Vastarinta siirtomaaisäntiä kohtaan kyti 1930-luvulla, eivätkä vankilaolot, silloinkaan, sitä estäneet. Näissä vankilatiloissa perustettiin ranskalaisvartijoiden selän takana Vietnamin kommunistinen puolue.

Paljon leppoisammat oltavat vankilassa oli 1960-70-luvulla, jolloin sinne päätyi lukuisia amerikkalaissotilaita, lähinnä alas ammuttuja lentäjiä.

Kuuluisin vanki oli myöhemmin arvostetuksi senaattoriksi ja presidenttiehdokkaaksikin Yhdysvalloissa noussut John McCain, joka vietti Hoa Lossa useita vuosia.

Muutama vuosi sitten menehtynyt McCain vieraili monta kertaa Hanoissa vapautumisensa jälkeen. Erityisen koskettavia ovat kuvat, jossa McCain 2000-luvulla tapaa hänen henkensä pelastaneen vietnamilaismiehen.

McCainin kone ammuttiin alas, ja lentäjä päätyi tiedottomana järveen, josta paikalliset hänet nostivat kuiville ja antoivat ensiapua.

Kommunistisen Vietnamin suuri johtaja Ho Chi Minh ei sen sijaan ollut tavattavissa kun kävin vierailula mausoleumissa. Ho ilmeisesti oli itse toivonut polttohautausta, mutta jäljelle jääneet päättivät toisin. Setä Ho sai ikuisen paikan hänelle rakennetusta mausoleumista.

Voisiko mitään kurjempaa olla kuin päätyä kuolemansa jälkeen kaiken kansan töllisteltäväksi pääsemättä koskaan rauhaan?

Ho Che Minhin mausoleumi.

Hanoista on parin tunnin matka rannikolle Halong Bayhin, joka on yksi kauneimpia paikkoja, jossa olen ollut. Kuvat puhukoon puolestaan.

Halong Bayssa luolatkin ovat upeita.

Ha Giang - kaunista Vietnamia

Kiemurtelevia serpentiiniteitä, solan ylityksiä, horisontissa kymmeniä, usvaan hiipuvia karstikallioita, asukkaita töissä riisipelloilla tai kantamassa risukuormia. Sadoittain moottoripyöriä, kaikkialla.

Ha Giang Vietnamin koillisessa kulmassa, Kiinan rajan tuntumassa on yksi kauneimpia seutuja missä olen käynyt.

Kiertelin aluetta kolme päivää moottoripyörän selässä. Itse en uskaltautunut ohjaamaan, mutta "takapenkiltä" oli mukava katsella ja ihmetellä.

Moottoripyörän vuokra kuljettajineen ja bensoineen maksoi kolmelta päivältä sata euroa, majoitukset ja ruokailut toki päälle, mutta rahasta matkustelu näillä ei kulmilla jää kiinni.

Annetaan kuvien kertoa.

Tässä joitakin ihmisiä, työssään tai muuten vaan.

Turisteja on aika paljon, ja poseerauspaikkoja riittää.

Moottoripyörä ja kuski.

Paikallisille lipputorni Kiinan rajalla Lung Cussa on tärkeä.

Ankan teurastusta ja muuta hmong-arkea

Aluksi ankalta katkaistiin kaula. Talon isäntä juoksutti veret kulhoon ennen kuin alkoi kyniä ankkaa. Hän asetti ankan kattilaan ja alkoi kaataa kuumaa vettä päälle.

Ankan pää vielä kevyesti liikkui, vaikka kaula retkotti kattilan reunaa vasten.

Vietnamissa ollaan vieraskoreita ja pannaan pöytä koreaksi, kun vieras saapuu.

Ankka on kokenut kovia.

...ja päätyy pataan.

Ankan varpaat emäntä Chin käsissä.

Sapan kaupunki on pohjoisessa, lähellä Kiinan rajaa ja sijaitsee 1500 metrissä. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy kaupungin takana 2000-metrisiä huippuja.

Sapa.

Päivän, tai itse asiassa kahden, ohjelmana on suunnata vuorille, ja yöllä asetumme kotimajoitukseen, esittelee oppaani Silver.

Pian alkaa sataa, ja jyrkkä mäki on mutainen. Tarkkana pitää olla. 2000 metrin huippu menee sumussa. Iltapäivällä laskeudumme vuoren takaa kohti laaksoa ja kuljemme usean kylän läpi.

Taustalla sumussa 2000-metrinen.

Iltapäiväksi sade laantuu ja näkyvyyskin vähän paranee. Maisema on perinteistä vietnamilaista riisipellon reunaa. Terassiportaittain rakennettua, ja sitä on kaunis katsella. Välillä taustana on usvan takaa erottuvia kukkuloita tai laakson vastakkaisen rinteen pikkukyliä.

Monin paikoin kävelyreitit ovat hankalan jyrkkiä mutta pääosin betonipäällysteisiä. Täällä ei monellakaan ole varaa autoon, joten mopoliikennettä on runsaasti.

Siellä näkyy polku, josta olemme tulossa.

Mutainen polku.

Olen maksanut kahden päivän vaelluksesta, johon on tehty karkea suunnitelma. Kun alkaa jalka painaa ja päiväkin hämärtyä, Silver ottaa yhteyttä sopivan matkan päässä sijaitsevaan taloon, joka on mukana vaelluksia järjestävän organisaation listalla.

Päädymme 16,5 kilometrin vaelluksen päätteeksi majoittumaan Lao Chain kylään taloon, jota emännöi Chi. Hän tekee itsekin opaskeikkoja ja puhuu hyvää englantia, kuten oma oppaani Silver.

He kumpikin ovat etnisesti hmongeja, joita on Vietnamissa ja naapurimaissa useita miljoonia. Pääsen tutustumaan hmong-perheen arkeen, jossa ruokailu on isossa osassa.

Ison tuvan reunassa on "keittiö", jossa muun muassa ankka teurastettiin. Vieressä on tulisija. Pari halkoa palaa pienellä liekillä, ja niiden päällä porisee kattila, jossa ankka kypsyy. Tulisijan viereen olemme asettaneet päivän vaelluksesta märät vaatteemme.

Tulisijan viereen löytää myös perheen koira, joka haluaa lämmitellä. Vuoristoseudulla sadepäivän lämpötila jää selvästi alle 20:n.

Majapaikkani tupa.

Vanha emäntä.

Koira lämmittelemässä.

Samalla kun ankka kiehuu kattilassa, Chi ja perheen vanhin, 15-vuotias poika valmistavat muun osan ruokaa.

Pian ruoka alkaakin olla valmista, ja kokoonnumme keskellä suurta tupaa olevan pienen pöydän ääreen. Jokaiselle täytetään riisikuppi. Pöydällä on kymmenisen eri astiaa täynnä ruokaa. Ankkaa, possua, puhvelinlihaa, kevätkääryleitä, pinaattia.

Chi nostaa pöydälle myös aterian kohokohdat: ankan verestä valmistettua vanukkaan tapaista sekä ankan pään ja kynnet.

Tässä kohtaa ylpeänä kehun, että kaikkea rohkenin maistaa, ja valtaosa oli hyvää, jopa oikein maukasta.

Ruokailijoilla ei varsinaisesti omia lautasia ole. Riisikippoihin nostetaan ruokailutikuilla kustakin kulhosta omaan tahtiin. Isäntä tarjoaa omatekoista riisiviinaa, joka on yllättävän juotavaa.

Kun kuulin kotimajoitusmahdollisuudesta, en heti arvannut, että suihkuvesi on sopivan lämpöistä, vessa on siisti ja vessapaperikin laadukasta. Myös wifi on tarjolla, joten nettiin pääsee. Perheen nuorimmainen, 11-vuotias tyttö tottuneena hakeekin telkkarista Youtube- ja netflix-kanavia.

Ruoka on valmista. Emäntäni Chi takana vasemmalla, oppaani Silver oikealla.

Sadepäivää usein seuraa poutasää. Niin nytkin.

Toisena päivänä pääsimme ihailemaan edellisenä päivänä laakson vastarinteessä kulkemiamme reittejä.

Kävelimme jälleen upeiden kylien läpi, ja voisi yhteenvetona todeta, nyt illalla kirjoitellessani, että jalat ovat aika lailla puhki, mutta maisemat olivat ihan huikeat!

Vaelluksen toisen päivän maisemat olivat selkeämpiä.

Vauvasta asti täällä totutaan mopokyyteihin.

Huikea maisemapäivä sen sijaan ei osunut siihen päivään, kun nousin köysiradalla ihastelemaan koko Indokiinan korkeinta huippua. Fansipan on 3143-metrinen, ja maisemat ovat suurenmoiset.

Harmi että maisemat pääsin näkemään ainoastaan matkailuesitteistä, sillä pilvet ympäröivät sankkoina vuorenhuipun.

Sinne pääsee uuvuttavan, pitkän päivän kiipeämällä tai vartissa köysiradalla. Tällä kertaa valitsin helpomman tavan.

Maisemaa matkalla Fansipaniin köysiradalla kopista katsottuna.

Maisemista huipulla ei tämän enempää jäänyt.

Tähän vielä muutama kuva poluilla ja kylissä tapaamistani ihmisistä.