Rotko

Daugavpilsin eli suomeksi Väinänlinnan ylpeys on Rotko. Markus Rothkowitz syntyi täällä 1903, mutta juutalaisperhe muutti Yhdysvaltoihin pojan ollessa 10-vuotias.

Nykymaailma tuntee hänet nimellä Mark Rothko, ja hän on viime vuosisadan yksi merkittävimpiä taiteilijoita. Hänen yksittäisestä teoksestaan on maksettu jopa noin 140 miljoonaa euroa.

Väinänlinnassa on Rothkon nimeä kantava museo, täkäläisittäin (ja suomalaistenkin makuun sopien) Rotko-nimisenä. Museo sijaitsee 200 vuoden takaisen linnoituskaupungin vallimuurien sisällä entisessä tykistövarastorakennuksessa. Miljöö antaa museolle komeat puitteet.

Museossa on esillä lähinnä kaikkea muuta kuin itse Rothkoa, esimerkiksi saman aikakauden, saman abstraktin taiteen tekijän Umberto Mastroiannin teoksia. Umberto on muuten näyttelijä Marcellon setä.

Mutta on siellä yksi huone omistettuna paikan päähenkilölle. Vartija seuraa silmä tarkkana, kun asettaudun huoneen paraatipaikan taulun eteen. Ja asettaudun ihmettelemään.

Pitää kääntyä tekoälyn puoleen ja pyytää arviota edessäni olevasta teoksesta.

"Rothkon oman taidefilosofian mukaan teos ei ole väritutkielma tai koriste-esine vaan ihmisen perustunteiden ilmentymä. Suurikokoiset värikentät on suunniteltu ympäröimään katsoja ja herättämään syvä henkinen tai meditatiivinen kokemus."

Mestarin teos.

...ja toinen.

Rothko-museo ulkoa.

Rothko-museo on miljöönä hieno.

Ehkä tällainen patsas sopii hyvin kunnioittamaan Mark Rothkoa.

Väinänlinna on Latvian toiseksi suurin kaupunki mutta hieman pienempi kuin Viron Tartto. Näitä kahta on kiinnostava verrata. Ovathan molemmat entistä Neuvostoliittoa ja sijaitsevat kumpikin suht lähellä Venäjän rajaa.

Eroavaisuudet ovat isoja. Väinänlinnan kaduilla näkyvässä roolissa on ratikka, jonka kyydissä on kiinnostava huristella. Ja kappas, ratikassa on myös rahastaja. Kyyti maksaa euron, eikä täällä käy kortti. Tarton busseissa maksu hoituu pankkikortit vilauttamalla.

Onkohan edistyksellistä, että tässä vaunussa on naiskuljettaja ja miesrahastaja!

Kun matkustaa ratikassa, tulee mieleen, että täällä ihmiset ovat varsin syrjäytyneitä. Sen kertoo myös nenä. Neuvostovuosien jäljet ovat selvästi läsnä.

Väinänlinnassa valtaosa kansaa on venäjänkielisiä, kun taas Virossa Tartto on erityisen virolainen ja länsimainen.

Väinänlinnassakin on miellyttävä kävelykatu, kaupungin, keskusta-alueen läpi kulkeva Rigas iela. Kadun ympärillä on muutama miellyttävä ravintola ja pari tunnelmaista baariakin. Rosoisia pubeja, joita Tartossa oli runsaasti, täällä ei juuri tunnu olevan. Iltakymmeneltä enää harva baari on auki.

Kaksi Hesburgeriakin Väinänlinnassa on näkynyt mutta eikös Hesen miniä ja nykyinen yrityksen pomo ole latvialaislähtöinen. Kenties täältä?

Saavuin kaupunkiin keskiviikkoiltana yhdeksän jälkeen. Lievästi nälkäisenä lähdin etsimään paikkaa, josta saisi jotakin purtavaa.

Ison torin (sen, jonka reunalla taatusti poseerasi neukkuvuosina Lenin-patsas) reunalla pieni joukko teinejä huudatti autoradiosta kasarimusiikkia siihen malliin kuin muistan omassa Laitila-nuoruudessani olleen.

Taaempana oli räiskyvistä valomainoksista päätellen avoimena baari, nimeltä Klondaika.

Tarjolla oli drinkkejä ja joitakin mikroannoksia ruokaa. Nahkasohvainen tila näytti takavuosien ruotsinlaivalta.

Edessäni sopivasti kaksi miestä keskusteli ruotsiksi tilauksistaan. Onkohan tuo kevytolutta, sopinee mulle, he pohtivat. Kun itse tein tilausta, toinen ruotsalaismies palasi tiskille, juoman suhteen oli ilmeisesti valittamista. 

Hän kysyi, olenko minäkin Daugavpilsissä osallistumassa painikisaan.

Väinänlinnassa on paljon hienoja, vanhoja teollisuusrakennuksia.

Täällä on maineikas ja erittäin iso, 200 vuotta vanha linnoitus, jonka yksi portti tässä.

Linnoitusalueen sisällä on iso puistoaukio.

Rigas iela.

"Minun" porttikäytäväni.

Junan lähtö Riiassa odotellessa.

Kekkosen monot

Presidentti Urho Kekkosen puhe Tarton yliopistossa maaliskuussa 1964 taisi todella tehdä vaikutuksen. Kekkonen piti puheensa viron kielellä aikana, jolloin neuvostojohto katsoi karsaasti kaikkea maansa vähemmistökansojen kansallismielisyyteen vähänkään viittaavaa.

Puhetilaisuuden jälkeen Kekkonen suuntasi Otepään Käärikuhun, jossa hän sivakoi 18 kilometrin hiihtolenkin. Kyseinen lenkki on edelleen virallisesti nimetty Kekkosen retkipolkuna. Kekkosen käyttämät sukset ovat esillä keskellä huonetta Tarton yliopistomuseossa, joka toimii arvokkaassa ympäristössä, historiallisessa tuomiokirkossa, Tarton ehkä kuuluisimmassa rakennuksessa.

Satunnaista kävijää silti kummastuttavat kevyet Karhun jalkineet, joiden olettaisi enemmänkin soveltuvan kävelylenkille. Eikö Kekkoselle ollut tarjolla kunnon monoja?

Tartossa voi myös törmätä irlantilaiskirjailija Oscar Wildeen. Miten hän liittyy Tarttoon? Oikea vastaus kuuluu: ei mitenkään.

Kyse on vastaavanlaisesta vitsistä kuin Frank Zappan patsaan kohdalla Vilnassa. Zappan patsas haluttiin Vilnaan, koska itsenäisenä Liettuana maa sai päättää itse ja tehdä omia juttuja, vähän kuin kapinallisina. Siellä jopa pestatiin patsaan tekijäksi neuvostoaikana Lenin-patsaita väsännyt taiteilija.

Tartossa idea lähti siitä, että virolaisella, samoihin aikoihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneellä kirjailijalla Eduard Vildellä oli melkein sama nimi kuin maailmankuululla irlantilaisella. Mitäpä jos nimet liittyisivät toisiinsa?

No, eivät liittyneet. Miehet tuskin tunsivat toisiaan eivät tiettävästi ainakaan ikinä tavanneet.

Zappa ei ikinä käynyt Vilnassa eikä Wilde Tartossa.

Nytpä Wilde ja Vilde kuitenkin istuvat penkillä paikallisen ravintolan edustalla vastatusten ja ehkäpä keskustelevat. Patsaan veisti Tiiu Kirsipuu, ja se pystytettiin vuonna 1999.

Itse asiassa vitsi oli niin hyvä, että se sai jatkoa. Kun Viro liittyi Euroopan unioniin vuonna 2004, Tarton kaupunki lahjoitti patsaasta kopion Irlannin Galwaylle.

Tähän vielä voisi lisätä, että patsaan vieressä oleva ravintola Vilde Ja Vine on tunnelmallinen, ja tarjolla on ainakin oikein maukasta ja edullista lounasta. Varmaan viiniäkin.

Tunnelmaisia ravintoloita, kahviloita ja pubeja Tartossa on yllin kyllin. Arjen vilkkautta lisännee seikka, että yliopistokaupungissa asuu erittäin iso opiskelijajoukko. Yliopiston seutu ja ympäröivät puistikot ylipäänsä ovat viehättävia kuljeskella.

Erikoinen on myös Viron kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum. Kolme kilometriä kaupungista pohjoiseen sijaitseva yli 300 metriä pitkä rakennus on persoonallinen, ja omaa silmää viehätti etenkin museon valoisa ravintola. Neuvostoaikaisen sotilaslentokentän kiitoradan päähän rakennettu vaalea rakennus mallaa kuin laskevan koneen lentoratana.

Tartto on arkkitehtuuriltaan mielenkiintoinen. Täällä vaikuttaisi olevan paljon rakennuksia, jotka omassa kotikaupungissani Turussa olisi tuhottu.

Villa Tamekann.

Tartto on kaikkiaan viehättävä. Erittäin viehättävä.

Tupa 1

Kotikatuni P. Suda tänav.

Tupa 1 ja korridoori. Probleemi, kiljui majapaikan respan täti.

Puhelimen toisessakaan päässä ei ollut mitenkään hiljaista.

Sveta hoitaa, ole huoleti, jatkoi röökintuoksuinen respatäti mulle.

Reppureissuni vuosimallia 2026 oli alkanut, ja heti aloin päästä tunnelmaan.

Reissu mallia 2026 tuntuu silti vähän erilaiselta. Kauan kesti, ennen kuin tein päätöksen lähteä ylipäänsä minnekään.

Enkä vieläkään oikein tiedä, minne päätin lähteä. Nyt voi tosiaan sanoa että mennään päivä kerrallaan.

Tallinnan postikortein maisema.

Valokuvamuseo Fotografiska Telliskivessä.

Kiehtova kurkistus Viron historiaan.

Telliskiveä.

Saapumispäivänä oli satanut rankasti.

Olen Tallinnassa, ja runsaan vuorokauden jälkeen saatan todeta, että onpa tämä kaupunki hieno. Telliskiven rouhea modernisuus, vanhankaupungin tunnelma ja tyylikkyys. Fotografiska ja miehitysmuseo. Ja vasta vähän yli vuorokausi on kulunut kaupungissa.

Mutta tehän kaikki luultavasti tunnette Tallinnan paremmin kuin minä. Itse asiassa Viro on minulle maailman maista 78:nneksi tutuin, mikäli kriteerinä käyttää hassua tilastoani, jossa olen listannut käymäni maat vierailupäivien mukaan.

Tähän kohtaan pitää tietty briljeerata, että nyt on Sveitsi jäänyt taakse ja Viro on noussut sijalle 77.

Jotakin kutinaa matkani etenemisestä ja tulevista viikoista mulla sentään on. Ainakin toivon, että jatkan matkaa maitse, kunnes ehkä jossain vaiheessa jostakin kauempaa saatan lentää kotiin. Seuraava maa ei varmasti ole Venäjä, ja toivottavasti se ei ole myöskään Suomi.

Kroppani alkaa muistutella eletyistä vuosista, ja on myönnettävä, että parasta ennen -päiväys on jo kaukana takana. Viimeinen käyttöpäivä sentään ei vielä näy.

Mutta mitä on tapahtunut Svetalle? Huoneessani sentään sähkö toimii, mutta virta ei kulje seinästä eikä kännykkää saa ladattua huoneessa. Majoitus toimii varmaan just hintansa eli 27 euron verran.

Maasikajätski piti maistaa.

Kokemattomana Viron matkaajana kieli hymyilyttää.

Ihmejää

Jukka Salmela on luistellut uuden maailmanennätyksen Neuvostoliiton Alma-Atassa. Medeon ihmejäällä hänen aikansa...

Suurin piirtein tällaisista lauseista Juha Jokisen tai Pentti Salmen äänellä kerrottuna muistan kaupungin nimeltä Alma-Ata. Elettiin 1980-luvun alkua.

Marraskuussa 2025 bussi numero 12 jurnuttaa ylämäkeä Almatysta kohti kaupungin eteläpuolella nököttäviä vuoria. Kaupungin nimikin on vaihtunut.

Luulin vielä eiliseen asti, että Alma-Ata oli alkuperäinen nimi, mutta Almaty on vanhempaa perua. Neuvostoliiton alkuvuosina bolshevikit vaihtoivat kaupungin nimen. Alma-Ata on suomennettuna omenien isä.

Almatyn seudulta on lähtöisin omenalajike Malus Sievers, jota pidetään nykyisten omenalajikkeitten kantamuotona. Täällä lajike kasvaa edelleen luonnonvaraisena.

Kazakstanin itsenäistyttyä 1991 kaupunki sai alkuperäisen kazakinkielisen nimensä.

Bussimatka Almatyn keskustan tuntumasta Medeon laaksoon ei kestä kuin puolisen tuntia. Jäästadionin tunnistaa kaukaa kahdesta isosta pikaluistelijahahmosta, jotka on kiinnitetty stadionin päädyn tulostaulun taustalle. Tyhjät lipputankorivistöt johdattavat kohti pääkatsomoa, jonka päässä on stadionin torni.

Almatyn maineikas pikaluistelustadion.

Näkyy se olevan remontissa, kun ylhäältä katsoo.

Luistelustadion on pahaenteisesti ympäröity mainosaidalla. Vahvistuu, että stadion on remontissa eikä sinne ole menemistä.

Medeon eteläpuolella vuoret nousevat korkealle, ja sinne johtaa köysirataa. Mennäänpä katsomaan.

Puolen tunnin köysiratamatkan päässä on Shymbulakin hiihtokeskus, jossa lunta näyttäisi olevan jo aika paljon. Sitä nousee koko ajan lisää lumitykkien tuottamana.

Kazakstan haki vuoden 2022 talviolympialaisia Almatyyn ja lähialueille. Kiina veti pitemmän korren, mutta täälläkin on kovaa yritystä luoda kansainvälinen talviurheilukeskus.

Shymbulak on kuin alppikylä edessä nousevine laskettelurinteineen ja useine ravintoloine sekä hotelleineen.

Köysirata-asema Medeossa.

Köysirata yli talvisen luonnon on useita kilometrejä.

Shymbulakin hiihtokeskus.

Medeon maine ihmejäänä johtuu paljolti siitä, että stadionin on maailman korkeimmalla, 1700 metrissä sijaitseva pikaluistelustadion, ja ilmanvastus ohuempaa. Paikalliset myös vakuuttavat, että vuoripurosta pumpattava jäädytysvesi on puhtaampaa ja siitä tehty jää vähäkitkaisempaa kuin muualla.

Stadion lienee monelle suomalaiselle tuttu. Onhan siellä pikaluistelukisojen lisäksi muun muassa pelattu jääpallon maailmanmestaruudesta. Viimeisin MM-tason kilpailu Medeossa oli 2020 jääspeedwayn MM-kisat. Siitä ei ole mitään haisua, kilpailiko niissä kekkereissä suomalaisia.

Menossa on reissupäivä numero 65, ja se on myös tämän reissun viimeinen. Almaty on ollut mukavan leppoisa paikka viettää päivät ennen lentoa.

Kaupungissa on runsaat kaksi miljoonaa asukasta, mutta yleistunnelma kaupungilla kuljeskellessa on leppoisa. Almaty tuntuu passelilta nimenomaan kuljeskeluun. Suunnassa on helppo pysyä, sillä kaupunki on rakennettu rinteeseen. Alamäki johtaa kohti pohjoista.

Kaupungissa on paljon puistoja ja puistomaisia kävelykäytäviä. Viihtyisiä kahviloita ja monipuolisia ravintoloita on lähes joka nurkan takana.

Tässä talossa asuin.

Maisema makuuhuoneestani.

Viihtyisiä kahviloita Almatyssa on paljon.

Kun kiipeää kaupungin ylle nousevalle Kok Tobe -kukkulalle, voi ihastella kauniita, lumisia maisemia. Sieltä myös saattaa huomata kaupungin yllä leijuvan saastepilven.

Kukkulalla on myös Keski-Aasian omituisin patsas, joka esittää Beatlesia.

Kok Toben tv-torni.

Kaunista kaupunkimaisemaa rumentaa saastepilvi.

Beatles kazakstanilaisittain.