Kekkosen monot

Presidentti Urho Kekkosen puhe Tarton yliopistossa maaliskuussa 1964 taisi todella tehdä vaikutuksen. Kekkonen piti puheensa viron kielellä aikana, jolloin neuvostojohto katsoi karsaasti kaikkea maansa vähemmistökansojen kansallismielisyyteen vähänkään viittaavaa.

Puhetilaisuuden jälkeen Kekkonen suuntasi Otepään Käärikuhun, jossa hän sivakoi 18 kilometrin hiihtolenkin. Kyseinen lenkki on edelleen virallisesti nimetty Kekkosen retkipolkuna. Kekkosen käyttämät sukset ovat esillä keskellä huonetta Tarton yliopistomuseossa, joka toimii arvokkaassa ympäristössä, historiallisessa tuomiokirkossa, Tarton ehkä kuuluisimmassa rakennuksessa.

Satunnaista kävijää silti kummastuttavat kevyet Karhun jalkineet, joiden olettaisi enemmänkin soveltuvan kävelylenkille. Eikö Kekkoselle ollut tarjolla kunnon monoja?

Tartossa voi myös törmätä irlantilaiskirjailija Oscar Wildeen. Miten hän liittyy Tarttoon? Oikea vastaus kuuluu: ei mitenkään.

Kyse on vastaavanlaisesta vitsistä kuin Frank Zappan patsaan kohdalla Vilnassa. Zappan patsas haluttiin Vilnaan, koska itsenäisenä Liettuana maa sai päättää itse ja tehdä omia juttuja, vähän kuin kapinallisina. Siellä jopa pestatiin patsaan tekijäksi neuvostoaikana Lenin-patsaita väsännyt taiteilija.

Tartossa idea lähti siitä, että virolaisella, samoihin aikoihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneellä kirjailijalla Eduard Vildellä oli melkein sama nimi kuin maailmankuululla irlantilaisella. Mitäpä jos nimet liittyisivät toisiinsa?

No, eivät liittyneet. Miehet tuskin tunsivat toisiaan eivät tiettävästi ainakaan ikinä tavanneet.

Zappa ei ikinä käynyt Vilnassa eikä Wilde Tartossa.

Nytpä Wilde ja Vilde kuitenkin istuvat penkillä paikallisen ravintolan edustalla vastatusten ja ehkäpä keskustelevat. Patsaan veisti Tiiu Kirsipuu, ja se pystytettiin vuonna 1999.

Itse asiassa vitsi oli niin hyvä, että se sai jatkoa. Kun Viro liittyi Euroopan unioniin vuonna 2004, Tarton kaupunki lahjoitti patsaasta kopion Irlannin Galwaylle.

Tähän vielä voisi lisätä, että patsaan vieressä oleva ravintola Vilde Ja Vine on tunnelmallinen, ja tarjolla on ainakin oikein maukasta ja edullista lounasta. Varmaan viiniäkin.

Tunnelmaisia ravintoloita, kahviloita ja pubeja Tartossa on yllin kyllin. Arjen vilkkautta lisännee seikka, että yliopistokaupungissa asuu erittäin iso opiskelijajoukko. Yliopiston seutu ja ympäröivät puistikot ylipäänsä ovat viehättävia kuljeskella.

Erikoinen on myös Viron kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum. Kolme kilometriä kaupungista pohjoiseen sijaitseva yli 300 metriä pitkä rakennus on persoonallinen, ja omaa silmää viehätti etenkin museon valoisa ravintola. Neuvostoaikaisen sotilaslentokentän kiitoradan päähän rakennettu vaalea rakennus mallaa kuin laskevan koneen lentoratana.

Tartto on arkkitehtuuriltaan mielenkiintoinen. Täällä vaikuttaisi olevan paljon rakennuksia, jotka omassa kotikaupungissani Turussa olisi tuhottu.

Villa Tamekann.

Tartto on kaikkiaan viehättävä. Erittäin viehättävä.

Tupa 1

Kotikatuni P. Suda tänav.

Tupa 1 ja korridoori. Probleemi, kiljui majapaikan respan täti.

Puhelimen toisessakaan päässä ei ollut mitenkään hiljaista.

Sveta hoitaa, ole huoleti, jatkoi röökintuoksuinen respatäti mulle.

Reppureissuni vuosimallia 2026 oli alkanut, ja heti aloin päästä tunnelmaan.

Reissu mallia 2026 tuntuu silti vähän erilaiselta. Kauan kesti, ennen kuin tein päätöksen lähteä ylipäänsä minnekään.

Enkä vieläkään oikein tiedä, minne päätin lähteä. Nyt voi tosiaan sanoa että mennään päivä kerrallaan.

Tallinnan postikortein maisema.

Valokuvamuseo Fotografiska Telliskivessä.

Kiehtova kurkistus Viron historiaan.

Telliskiveä.

Saapumispäivänä oli satanut rankasti.

Olen Tallinnassa, ja runsaan vuorokauden jälkeen saatan todeta, että onpa tämä kaupunki hieno. Telliskiven rouhea modernisuus, vanhankaupungin tunnelma ja tyylikkyys. Fotografiska ja miehitysmuseo. Ja vasta vähän yli vuorokausi on kulunut kaupungissa.

Mutta tehän kaikki luultavasti tunnette Tallinnan paremmin kuin minä. Itse asiassa Viro on minulle maailman maista 78:nneksi tutuin, mikäli kriteerinä käyttää hassua tilastoani, jossa olen listannut käymäni maat vierailupäivien mukaan.

Tähän kohtaan pitää tietty briljeerata, että nyt on Sveitsi jäänyt taakse ja Viro on noussut sijalle 77.

Jotakin kutinaa matkani etenemisestä ja tulevista viikoista mulla sentään on. Ainakin toivon, että jatkan matkaa maitse, kunnes ehkä jossain vaiheessa jostakin kauempaa saatan lentää kotiin. Seuraava maa ei varmasti ole Venäjä, ja toivottavasti se ei ole myöskään Suomi.

Kroppani alkaa muistutella eletyistä vuosista, ja on myönnettävä, että parasta ennen -päiväys on jo kaukana takana. Viimeinen käyttöpäivä sentään ei vielä näy.

Mutta mitä on tapahtunut Svetalle? Huoneessani sentään sähkö toimii, mutta virta ei kulje seinästä eikä kännykkää saa ladattua huoneessa. Majoitus toimii varmaan just hintansa eli 27 euron verran.

Maasikajätski piti maistaa.

Kokemattomana Viron matkaajana kieli hymyilyttää.

Ihmejää

Jukka Salmela on luistellut uuden maailmanennätyksen Neuvostoliiton Alma-Atassa. Medeon ihmejäällä hänen aikansa...

Suurin piirtein tällaisista lauseista Juha Jokisen tai Pentti Salmen äänellä kerrottuna muistan kaupungin nimeltä Alma-Ata. Elettiin 1980-luvun alkua.

Marraskuussa 2025 bussi numero 12 jurnuttaa ylämäkeä Almatysta kohti kaupungin eteläpuolella nököttäviä vuoria. Kaupungin nimikin on vaihtunut.

Luulin vielä eiliseen asti, että Alma-Ata oli alkuperäinen nimi, mutta Almaty on vanhempaa perua. Neuvostoliiton alkuvuosina bolshevikit vaihtoivat kaupungin nimen. Alma-Ata on suomennettuna omenien isä.

Almatyn seudulta on lähtöisin omenalajike Malus Sievers, jota pidetään nykyisten omenalajikkeitten kantamuotona. Täällä lajike kasvaa edelleen luonnonvaraisena.

Kazakstanin itsenäistyttyä 1991 kaupunki sai alkuperäisen kazakinkielisen nimensä.

Bussimatka Almatyn keskustan tuntumasta Medeon laaksoon ei kestä kuin puolisen tuntia. Jäästadionin tunnistaa kaukaa kahdesta isosta pikaluistelijahahmosta, jotka on kiinnitetty stadionin päädyn tulostaulun taustalle. Tyhjät lipputankorivistöt johdattavat kohti pääkatsomoa, jonka päässä on stadionin torni.

Almatyn maineikas pikaluistelustadion.

Näkyy se olevan remontissa, kun ylhäältä katsoo.

Luistelustadion on pahaenteisesti ympäröity mainosaidalla. Vahvistuu, että stadion on remontissa eikä sinne ole menemistä.

Medeon eteläpuolella vuoret nousevat korkealle, ja sinne johtaa köysirataa. Mennäänpä katsomaan.

Puolen tunnin köysiratamatkan päässä on Shymbulakin hiihtokeskus, jossa lunta näyttäisi olevan jo aika paljon. Sitä nousee koko ajan lisää lumitykkien tuottamana.

Kazakstan haki vuoden 2022 talviolympialaisia Almatyyn ja lähialueille. Kiina veti pitemmän korren, mutta täälläkin on kovaa yritystä luoda kansainvälinen talviurheilukeskus.

Shymbulak on kuin alppikylä edessä nousevine laskettelurinteineen ja useine ravintoloine sekä hotelleineen.

Köysirata-asema Medeossa.

Köysirata yli talvisen luonnon on useita kilometrejä.

Shymbulakin hiihtokeskus.

Medeon maine ihmejäänä johtuu paljolti siitä, että stadionin on maailman korkeimmalla, 1700 metrissä sijaitseva pikaluistelustadion, ja ilmanvastus ohuempaa. Paikalliset myös vakuuttavat, että vuoripurosta pumpattava jäädytysvesi on puhtaampaa ja siitä tehty jää vähäkitkaisempaa kuin muualla.

Stadion lienee monelle suomalaiselle tuttu. Onhan siellä pikaluistelukisojen lisäksi muun muassa pelattu jääpallon maailmanmestaruudesta. Viimeisin MM-tason kilpailu Medeossa oli 2020 jääspeedwayn MM-kisat. Siitä ei ole mitään haisua, kilpailiko niissä kekkereissä suomalaisia.

Menossa on reissupäivä numero 65, ja se on myös tämän reissun viimeinen. Almaty on ollut mukavan leppoisa paikka viettää päivät ennen lentoa.

Kaupungissa on runsaat kaksi miljoonaa asukasta, mutta yleistunnelma kaupungilla kuljeskellessa on leppoisa. Almaty tuntuu passelilta nimenomaan kuljeskeluun. Suunnassa on helppo pysyä, sillä kaupunki on rakennettu rinteeseen. Alamäki johtaa kohti pohjoista.

Kaupungissa on paljon puistoja ja puistomaisia kävelykäytäviä. Viihtyisiä kahviloita ja monipuolisia ravintoloita on lähes joka nurkan takana.

Tässä talossa asuin.

Maisema makuuhuoneestani.

Viihtyisiä kahviloita Almatyssa on paljon.

Kun kiipeää kaupungin ylle nousevalle Kok Tobe -kukkulalle, voi ihastella kauniita, lumisia maisemia. Sieltä myös saattaa huomata kaupungin yllä leijuvan saastepilven.

Kukkulalla on myös Keski-Aasian omituisin patsas, joka esittää Beatlesia.

Kok Toben tv-torni.

Kaunista kaupunkimaisemaa rumentaa saastepilvi.

Beatles kazakstanilaisittain.

Karlagin miljoona uhria

Matkalla kohti Karlagia.

Arolta puhaltava hyytävä tuuli lennättää lunta lähes vaakasuorassa. Pakkasta on toistakymmentä astetta. Jäätävää kylmyyttä eivät kaksi fleecekertaa ja tuulitakki taklaa.

Voisiko sopivampaa säätä tähän paikkaan ja tunnelmaan osua?

Kazakstanin Karagandassa sijaitseva vankileiri Karlag on yksi Neuvostoliiton Gulag-systeemin pahimpia ja pelätyimpiä. Sen kautta kulki arviolta yli miljoona ihmistä, joista iso osa myös menehtyi leirillä: nälkään, sairauksiin tai luoteihin.

Karlag (suomennettuna Karagandan työ- ja parannusleiri) on itse asiassa paljon enemmän kuin Gulag-leiri. Karlag kattaa alueena lähes kolmasosan Suomen pinta-alasta. Se oli osa Josif Stalinin suunnitelmaa muuttaa Neuvostoliiton syrjäiset alueet tuottaviksi osiksi sosialistista taloutta.

Karlag perustettiin 1931, ja sen hallinnollinen keskus sijaitsi Dolinkassa, pienessä kylässä lähellä Karagandan kaupunkia. Hallinnollinen keskusrakennus toimii nyt museona.

Museon seiniltä.

Oppaakseni ja kuskikseni on lähtenyt Maksim.

"Kun vertaa Magadaniin, se oli enemmän pahuutta. Karlagin tarkoituksena oli rakentaa yhteiskuntaa", Maksim kertoo.

1930-luvulle tultaessa Karaganda oli joukko pieniä paimentolaiskyliä. Alueen maaperästä löytyi yllättäen paljon hiiltä, jonka kaivamiseen tarvittiin työvoimaa. Eikä sitä täällä ollut. Jostakin sitä piti saada.

Tien vieressä ja jopa yllä näkyy useita kaivoksia.

Nykyään Karaganda on Kazakstanin viidenneksi suurin kaupunki, ja siellä on noin puoli miljoonaa asukasta. Kaupunki on käytännössä täysin Gulag-vankien rakentama. Karagandan ympärillä on useita hiili- ja kultakaivoksia. Ne kaikki ovat Gulag-vankien perustamia. Alueen tiet ovat Gulag-vankien tuotosta.

Karagandasta Dolinkaan on lumituiskussa vajaan tunnin ajomatka. Tien varressa näkyy useita kaivoksia. Valtaosa, jos ei kaikki, on edelleen toiminnassa.

Saavumme Karlagiin. Satametrisen päärakennuksen edessä on suihkulähde, joka ammottaa tyhjänä. Rakennuksen päädyssä on Felix Dzerzhinskin patsas. Dzherzhinski perusti Neuvostoliiton pahamaineisen salaisen poliisin Tshekan.

Dzerzhinskin patsaan olemassaolo kertoo paljon Karlagin luonteesta. Tänne tultiin pääasiassa poliittisina vankeina, ja syyt pidätykseen olivat usein täysin toisarvoisia. Jopa nauraminen väärässä paikassa saattoi riittää.

Karlagin päärakennus.

Felix Derzhinski ja taustalla Lenin.

Vankien joukossa oli suomalaisiakin. Museo-oppaani Natasha löytää jostakin suomalaisvankien asiapapereita. Herra Sirviö päätyi tänne, sillä hän oli käyttäytynyt Neuvostoliitossa epäisänmaallisesti. Matti Pakonen oli kieltäytynyt Murmanskissa töistä. Kumpikin sai viiden vuoden tuomion.

Sekä Sirviö että Pakonen olivat todennäköisesti sisällissodan melskeissä paenneet rajan yli Neuvostoliittoon. Kummallekin kävi köpelösti 30-luvulla. Asiakirjat eivät kerro, mikä miesten lopullinen kohtalo oli. Pääsivätkö he vapauteen Karlagista?

Museon seinältä löytyy tilasto ulkomaalaisten vankien määrästä vuoden 1936 alussa. Saksalaisia on 538 puolalaisia 281. Hieman alempana on sarake Finn: 48.

Suomalaisvankien papereita.

Toisen maailmansodan jälkeen ulkomaalaisten vankien määrästä kasvoi huomattavasti. Esimerkiksi isot määrät korealaisia pakkosiirrettiin Kazakstaniin. Sen myötä käymissäni kazakstanilaiskaupungeissa Shymkentissä ja Karagandassa on lukuisia korealaisia ravintoloita.

Museon dramaattisimmat osat ovat kellarissa, jossa huoneisiin on rekonstruoitu "tositilanteita". Yhdessä huoneessa nuket ovat laverinsa vieressä, toisessa kuulusteltavina. Virallisesti takennuksen kellaritilat olivat varastokäytössä eikä papereissa ole merkintöjä kuulusteluista saati kidutuksesta. Todellisuus oli toisenlaista.

Dolinka on edelleen vireä kylä, jossa on noin 3500 asukasta. Aikansa vankien asuinparakit ovat nykyään paikallisten asuntoja. Osa asukkaista on vankien jälkeläisiä. Vankileirin sairaala on nykyään - sairaala.

Sairaala, tyylikästä Stalinin arkkitehtuuria.

Vankien joukossa oli erityisen paljon oppineita, esimerkiksi lääkäreitä ja tiedemiehiä. Syyksi pidätykseen saattoi riittää, että osasi kolmea kieltä. Tekeehän se ihmisen paljon epäilyttävämmäksi ja altistaa vakoiluun. Vai mitä?

Esimerkiksi Dolinkan lääkärit olivat vankeja. Monessa suhteessa vankilan johto toimi käytännöllisesti. Olot vaihtelivat paljon sen myötä, kuka sattui olemaan laitoksen johtajana.

Karagandan keskustassa minua pidetään vähän kummajaisena. Ja niin pidettiin junassakin.

Junamatka Shymkentistä kesti 20 tuntia. Muita ulkomaalaisia en junassa tavannut. Vähän ennen Karagandaan saapumista rullasin muiden esimerkin mukaan patjani ja palautin lakanat vaunuisännälle.

Touhujani katselleet kaksi nuorta, hiukan englanti osaavaa naista ihmettelivät: aiotko sinä todella jäädä Karagandaan?

Sen jälkeen he alkoivat pitää minusta huolta. "Dress yourself, tourist, pue yllesi", he sanoivat pariinkin kertaa junan lähestyessä asemaa. Ja pitivät huolta, että nousin ja lähdin rinkka selässä liikkeelle. Ja halusivat vielä ottaa valokuvankin minusta, kunhan olimme päässeet junasta pois asemalle.

Juna pakkautumisvaiheessa. Yläpedit ovat vähän ahtaita, ja niille aina päätyy, kun ostaa lipun viime tingassa.

Välipysähdyksillä voi käydä ostoksilla.

Aroa riitti.

Väliaseman myyntikioski jossakin Shymkentin ja Karagandan välimaastossa.

Karagandan asemalla tilasin Yandex-taksin, joka jätti minut pyytämäni talon edustalle. Vastapäätä oli ravintola, jonka seinällä luki isoin kirjaimin: Lumi.

Majapaikkani kulmilta.

Näköala huoneestani.

Voittopatsas.

Sotasankarilentäjä.

Kaupunkinäkymää.

Tukahduttamisen uhreja muistetaan myös Shymkentissä. Kazakstan oli kovilla Stalinin hirmutekojen aikaan