sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Nyiragongon juurella

Nyiragongon massiivinen tulivuori jököttää hallitsevana Goman kaupungista katsottuna. Goman katumaisema oli vuonna 2009 monin paikoin hyvin tyhjä vuoden 2002 laavapurkauksen jäljiltä.

 

Kun minut pidätettiin, olin täysin valmistautumaton tilanteeseen. Olin maiseman lumoissa. Melkein liian kauniin maiseman.

 

Kävelin Gomassa katua kohti keskustaa. Oikealla alhaalla välkehti Kivu-järven vesi niin houkuttelevasti, että päätin poiketa. 

 

Pian eteeni avautui järvenselkää laajalti. Vasemmalla etualalla niemen kärjessä pieni kukkula, isommat vuoret taustalla Ruandan puolella usvaan verhottuina.

 

Edessäni oleva ruma betoninen katto pilasi maisemaa, joten kiipesin laavakivistä rakennetulle muurille. Napsin muutaman valokuvan.

 

Tätä kuvaa ottaessani poliisipartio pidätti minut ja vei kuulusteltavaksi kuvan niemellä sijaitsevaan toimistoonsa. Tiedä sitten olivatko oikeita poliiseja vaiko huijareita bisnestä tekemässä.

 

Taakseni pysähtyi pari tyyppia moottoripyorillä. Hyppäsin alas ja sanoin bonjour.

 

Näytä paperisi! Missä on lupa!? Mikä lupa? Ei tässä saa kuvata! Okei, tuhoan kuvan. Näytä kamera!

 

Mies veti kameran kädestäni. Selittelin: turist. Missä paperit!? Tule mukaan!

 

Pyörän selässä jatkettiin eteenpäin, juuri sinne niemen kärjen viereen. Toimistolle. Paha rikos. Paha rikos!

 

Tuimailmeiset miehet puhuivat ranskaa, kysyivät kuka olen, mikä mies? Turisti. Miksei ole papereita että olet turisti? Näytä!

 

Aikansa keskusteltuaan toinen miehistä lähti pois, palasi mukanaan kolmas mies, joka esitti korttiaan. Virallisen näköistä.

 

Mies puhui hyvää englantia. Kertoi, että olen tehnyt vakavan rikoksen. Mutta asia voidaan hoitaa. Sata dollaria.

 

Kun Kongossa miettii, mitä muita vaihtoehtoja voi olla edessä, satasen maksaminen tuntuu itse asiassa helpottavalta. Hyvin helpottavalta.

 

Maksoin satasen ja kävelin pois. En katsonut taakseni, enkä ihan heti ottanut kameraani esiin.

 

Maisemaa majapaikkani lähettyvillä.


Gomaan tulija huomaa nopeasti, missä mennään. Kaupungin toisella puolella on järvi, Kivu. Toisella puolella ylväänä jököttää tulivuori, Nyiragongo.

 

Vuori on vahvasti aktiivinen. Öisin sen huippu hehkuu punaisena.

 

Tammikuussa 2002 Nyiragongo purkautui. Vuori ei purkautunut ainoastaan sieltä mista yleensä, vaan maaperän heikko kohta löytyi keskeltä kaupunkia. Maan sisus sylki kuumaa laavaa, ensin räjähdysmäisesti, sitten laavavirtaa puskien.

 

Tuhot olivat valtavat. Puolen miljoona asukkaan Gomasta 70 prosenttia peittyi monimetrisen laavakerroksen alle. Ihmiset pakenivat kaupungista. Jotkut jäivät jättimäisen katedraalin suojiin, mutta senkin laava jyräsi. Osa asukkaista jäi mottiin laavakentän ja tulivuoren väliin.

 

Goman keskusta-aluetta, kunnes maan alta syöksynyt laavavirta vuonna 2002 tuhosi kaiken.





 

Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, laajat alueet kaupungista ovat kuin kuun maisemaa. Laavakentällä kävely on kuin jättimäisella sammuneella grillihiilloksella tepastelisi.

 

Gomalaiset palasivat kaupunkiin, mutta he pelkäävät seuraavaa purkausta. Niinpä iso osa keskustaa on rakennettu pelkistetysti, mahdollismman vähän rahaa käyttäen.

 

Arjen värikkyyttä.

Vähän hulppeampiakin taloja Goman kaupunkiin nousi.




 

Geologit arvioivat, että vuori purkautuu uudelleen 30 vuoden kuluessa. Mahdollista on, että kuuma laava purkautuisi Kivu-järven pohjasta.

 

Räjähdys järvenpohjassa tuhoaisi koko seudun. Järvestä purkautuisi valtavat määrät kaasuja, muun muassa metaania ja hiilidioksidia, jotka syrjäyttäisivät hapen isolta alueelta. Miljoona ihmistä kuolisi, ja heidän viimeiseksi tuntemuksekseen jäisi haju, joka muistuttaisi jättimäistä pierua.

 

Kamerunissa on ollut vastaavanlainen purkaus järveen. Siellä kuoli 20.000 ihmistä.

 

Nytkin järvestä nousee ajoittain kaasukuplia, jolloin esimerkiksi uidessa voi olla raskas hengittää. Tätä pohdin, kun pulahdan uimaan houkuttelevan kirkkaaseen veteen. Lähes tyyni vedenpinta viilentää ja rentouttaa niin, että kaasupurkaukset unohtuvat.

 

Kaunista Kivua. Järven alla on vulkaanisen maaperän myötä isot kaasuvarannot, jotka pahimmillaan purkautuvat ja vievät kaiken hapen ympäristöstä. Kaasua nykyään myös kerätään hallitusti.



Kivun rannoilla olen kokenut yhdet kauneimmista ukkosmyrkyistäni.

 

Illan hämärtymistä on upea seurata järven rannalla Chalet-ravintolan puistomaiselta terassilta. Kivun rannalla on edelleen - kaikesta huolimatta - loisteliaita ja viihtyisiä rakennuksia. Chalet on yksi niistä.

 

Aurinko etsii säteilleen reittiään pilvien seasta Kongon puoleisten kukkuloiden taakse. Säteet maalaavat vuoria ja vuorten lähellä järven pintaa upein valovedoin. Edessä vesi on turkoosin sinistä, melkein sadunomaista. Yksinäinen meloja puhkoo hiljaisen maiseman. Taustalla valahtavat ensimmäiset salamat.

Liian kaunis maisema.

 

 

Julkaistu 7. joulukuuta 2009

lauantai 28. marraskuuta 2020

Tigrayn kallioseinien pyhät luolat

Näitä Tigrayn maalaismaisemia kiertelin lokakuussa 2009.

Auta armias - nuo papithan ovat ihan pierussa.

Kävellessäni kohti Mikael Milhaizengin kalliokirkkoa kiivasta ääntä ja naurua kaikuu paljon ennen kuin näen ketaan. Nurkalta voi havaita, etta papit ovat maistaneet paikallista hunajaolutta tuopin jos toisenkin.

"Heilla oli messu tänään. Sen jälkeen ovat ottaneet", tähdentää oppaamme Zeray.

Tilanne siina mielessa yllättää, että Etiopiassa humalaisia ei ole paljonkaan näkynyt. Myös tupakoitsijoita on harvassa.

Khat-ruohoa sen sijaan täällä pureksii moni, vaikka Aksumissa sekin, tupakan ohella, on kiellettyä.

Khat on monin paikoin ongelma.

"Esimerkiksi opiskelijaporukoissa monet purevat khatia jotta jakaisivat opiskella paremmin. Ja jos he eivat sitä sitten saakaan, he voivat tosi huonosti. Monet jäävät koukkuun", Zeray kertoo.

Khat on huumaava aine, jota nautitaan taalla Afrikan sarvessa. Ja vähän Suomessakin somalien myota.

Mutta tällä kertaa hätä ei ole todellinen. Papeista löytyy ainakin yksi riittävän hyväkuntoinen tullakseen avaamaan meille kirkon oven.

Tigrayssa on kymmeniä kalliokirkkoja, jotka Lalibelan ohella ovat merkittävimpiä kulttuurikohteita Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Kallioluolissa on ikoneita ja kirkkomaalauksia 1500 vuoden takaa, ja ne ovat säilyneet varsin hyvin.

Säilymistä helpottaa kirkkojen sijainti. Monet niistä ovat lähes luoksepääsemättömissä kalliorinteissä.

Yksi sellainen on Abune Yemata, jonne nyt olemme matkalla.

Pikkubussilla pääsemme kuivaa, pölyävää hiekkatietä vanhan joen pohjalle. Yläviistossa paljastuu matkan kohde. Edessä on lähes pystysuora kallioseinämä, vähän kuin Lucky Luken Apassikanjonin esittelemä kalliokukkula.

Tuonne.

 On mahdoton kuvitella, mistä me pääsemme kalliota nousemaan, missä edes on kirkko.

Onneksi opas on matkassamme. Ja "onneksi" joukkoomme lyöttäytyy paikallisia tyyppejä.

Hetken miehet sanailevat kiivaasti.

"20 birriä tippiä näille kolmelle, jotta he tulevat auttamaan teitä kiipeämään kalliota", sanoo Zeray.

Alamme kavuta aluksi loivaa rinnetta. Huomaan, etta seurueemme on kasvanut ainakin kymmenellä nuorella miehellä ja lapsella.

Pari tyyppiä alkaa äkkiä heitellä toisiaan kivillä. Ei kun kivenkoloon luikertaakin käärme, jota pojat yrittävät tappaa.

Rinne jyrkkenee, kunnes tulemme kallioseinämälle. Matkaamme on yhden varjoisan puun alta lyöttäytynyt pappi. Selvin päin.

Kalliota pystyy kapuamaan, mutta kädet on oltava apuna. Mutta sitten tullaan muutaman metrin korkuiselle seinälle. Tenkkapoo.

Kallioseinämässä sentään voi havaita pieniä koloja, joihin varpaat ja sormenpäät sopivat. Ei kun ylös.

Innokkaat oppaamme näyttävät, että tuohon jalka. Tuohon käsi. Mutta millä laitat, kun siinä jo on oppaan jalka. Hetken luulen etta täytyy luovuttaa, pitää painaa vatsaa kohti kalliota ettei tipahda selälleen. Nyt on käsi juuri vatsan alla, minne sitä voi siirtää...

Pian vähän helpottaa. Lopulta pääsemme kallionkielekkeelle, jonka takaa jatkuu metrin levyinen polku seinämässä. En katso alas, sillä tiedän siellä olevan 200 metria tyhjää pudotusta. Toiseen suuntaan vuori nousee seinänä vielä satoja metrejä.

20 metrin kävelyn jälkeen (nojaten tiiviisti vasten kalliota) polku päättyy pieneen luolaan, jonka sisällä olevaa ovea pappi avaa. Ensin tietenkin oveen suudellen.

Ylhäällä liitää pari korppikotkaa. Tunnelma on epätodellinen.

Maisema on dramaattista ja palkitsee kiipeilyn. Euroopassa tämä paikka olisi satavarmasti kielletty liian vaarallisena. Mutta nyt nautitaan koko rahalla.

Kunhan löydän tehokkaamman nettiyhteyden, täältä napattu kuva on sivullani ensimmäisenä.

Missä te viivytte, ihmettelee pappi.


Oppaamme Zeray

Tästä!!!

Eilen mulle kävi nolommin.

Etiopian ehkäpä pyhin paikka on Debre Damo, joka sijaitsee samanlaisen kalliokukkulkan laella.

Ainoastaan miehille sallitulle luostarille pääsee vain köyden avulla kiipeilemällä.

Pystysuora kallioseinämä on ehkä 15 metriä korkea. Kun katson ylos, munkki vilkuttaa: no panic.

Hän laskee turvaköyden, vuohennahkaisen. Oppaani pujottaa sen lanteilleni.

Sitten vaan hamppuköydestä kiinni, jalat vasten kalliota ja kävelemään kohti taivaita.

Taustalla pyhä kukkula Debre Damo

Mutta näkemättä jäi...

Alusta asti nousu hirvittää kankeaa miestä, mutta kun kallio vähän yli puolen matkan saavuttuani ulkonee miinuskulmaiseksi, alkaa paniikki iskeä. Huomaan, että käteni ovat aivan turrat, ei saa otetta. Munkki vetää toisaalla vuohennahkaköydestä, ja minä alan miettiä, miten selvitä kunnialla alas.

Alas päästyäni sormeni eivät seuraavaan varttiin oikene, kädet tärisevät, huomaan sääliviä katseita ympäriltäni.

Munkki sentään vilkuttaa.

Aina ei voi voittaa.

Vielä muutama kuva Mekelen kaupungista, jota Etiopian hallitus nyt uhkaa pommittaa.



 

lauantai 21. marraskuuta 2020

Ympyrä sulkeutuu

Kun hongkongilainen perhe matkusti Amerikkaan, perheen poika huomasi pian jotain tuttua. Katso, isä, hongkongilainen ravintola, hän sanoi ja osoitti McDonaldsia.

Niinpä. Mäkkärin voi melkeinpä jo laskea kiinalaiseksi ravintolaksi.

Tai sehän on vain säälittävää selittelyä. Jotenkin minun pitää perustella vierailuni mäkkärillä Shanghaissa.

Kiinalainen ruoka on Kiinassa loistavaa. Mutta jokin fiksaatio saa minut haluamaan aamupalaksi länsimaista ruokaa. Tuttua ruokaa. Kahvia.

Hampurilaisbaarin aamupalat ovat aika lähellä sitä. Shanghaissa toki on täysin länsimaisiakin ravintoloita, varmaan paljon länsimaisempia kuin vaikkapa Suomessa. Mutta niissä hinnatkin ovat ihan eri luokkaa kuin Suomessa - paljon kalliimpia. Shanghaissa asuu hurjasti upporikkaita, joille hinnat eivät merkitse mitään.

Kaikille ei kuitenkaan Kiinan kiinalainen ruokakaan maistu. Hongkongissa on avattu eurooppalaistyylistä kiinalaisruokaa tarjoava ravintola. Kaupungissa on niin paljon lyhyillä komennuksilla olevia länsimaalaisia, jotka haluavat sitä kiinalaisruokaa johon ovat tottuneet kotimaassaan. Sitä laimeampaa versiota.

Joku keksi siihenkin kummallisen markkinaraon.

Shanghaissa on tämännäköistä.




Takana on matkustelua pian melkein kolme kuukautta. Tien päällä siitä on kulunut 8,5 vuorokautta, rautateillä 2,5 vuorokautta. Olen saapunut Kiinan läntisimmästä kolkasta maan lähes itäisimpään pisteeseen Shanghaihin. Vain alueet maan koillisosassa ovat idempänä.

Nyt Shanghaissa sataa tihuttaa. Illat ovat koleita ja taksin penkiltä katsottuna musta, sateesta kiiltävä maantie on pimeä kuin Turun marraskuussa.

Eilen söin illallista seurueessa, jossa oli lisäkseni viisi suomalaista ja yksi kiinalainen. Sitä oikeaa kiinalaisruokaa. Tulista sichuanilaista.

Toissapäivänä katselin hallin piippuhyllyllä, kun Roger Federer murskasi James Blaken tenniksen Masters cupin finaalissa. Peli näytti upealta, kun sitä pelasivat maailman tämän hetken kaksi parasta tennispelaajaa.

Shanghaissa ei voi välttyä törmäämästä länsimaalaisiin. Ei varsinkaan, mikäli liikkuu ranskalaisella alueella. Shanghai on Kiinan kansainvälisin kaupunki.

Viime päivät ovat jo olleet hidasta laskeutumista kohti kotimaata. Lentolippu on hankittuna ylihuomiseksi.

Blogitarinat jatkuvat taas joskus, mutta ensin pitäisi päästä matkalle. Pakistaniin ja Kiinaan suuntautunut matka ja tarina ovat vuodelta 2006, seuraava matka toivottavasti sijoittuu vuoteen 2021.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Kuin Eurooppaa

Kiinalaisuus alkaa huveta matkastani, mutta tilalle on tullut tuttuus; kuin jo Euroopassa olisi.

Hongkong on pääosin täysin eurooppalainen kaupunki. Pääosa ihmisistä sattuu vain näyttämään kiinalaisilta. Tosin Hongkongissa on laajoja alueita, joista eurooppalaisuus on yhtä kaukana kuin se on varsinaisessa Kiinassakin.

Mutta eihän siitä ole vielä kymmentäkään vuotta, kun Hongkong oli pala Britanniaa ja Macao osa Portugalia. (Tämä blogipäivitys on 14 vuoden takaa,vuodelta 2006)

Hongkongissa voi tehdä tuttuja asioita. Voi istua kahviloissa, lueskella lehtiä, käydä museoissa. Juuri nyt kaupungissa on näytteillä teoksia Pariisin Pompidou-keskuksen nykytaiteen museosta.

Teemana on taiteilijat ja heidän mallinsa. Kuvat ovat malleista, mutta modernissa taiteessa sitä ei välttämättä heti huomaa. Esillä on Dalia, Picassoa, Matissea...

Teksti museon aulassa varoittaa, etta näyttely sisältää alastonkuvia.

Hongkongissa on sikälikin tuntunut kotoisalta, etta täällä on sadellut pari päivää. Nyt tosin aurinko yrittää näyttäytyä. Lämpötilakin on tuttua verrattuna siihen Suomeen, josta lähdin elokuussa: reilut 20 astetta. Hongkongilaisille se tarkoittaa talven tuloa.

Autoton Cheung Chaun pikkusaari on vähän erilainen kuin millaisena Hongkong yleensä kuvataan.



Tutumpaa Hongkong-maisemaa.



Macaossa ehdin olla vain vuorokauden verran. Kaupunki valmistautui formula 3 -kisaan, joka on iso tapahtuma Macaossa. Katuja katsellessa näytti ihan älyttömältä, että kilpa-autot päästetään Macaon kapeille kaduille. Rata onkin yksi vaarallisimmista moottoriradoista maailmassa.

Macaon kadut ovat kapeita ja hitaita tavallisellekin liikenteelle. Macaossa tosin pärjäisi varsin hyvin ilman yksityisautojakin, sillä varsinainen kaupunki on hädin tuskin kymmenen neliökilometrin kokoinen.

Macao on samanaikaisesti kaunis ja rähjäinen. Keskusta-alueen talot ovat kauniita, paikoin melkein jo piparkakkutalomaisia. Mutta kun kävelee kaupungin kukkuloille, huomaa että loistokkuus kaupungista puuttuu.

Paitsi kasinoista. Macao on Aasian lasvegas. Kasinoita on ainakin parisenkymmentä, ja rakennukset suorastaan huokuvat loistokkuutta. Sisään niihin en mennyt: sandaaleissa ei pääse, oletan.




Portugalin henki on Macaossa vahva. Kaikki katujen nimet ovat portugalilaisia. Kävellessä kaupungin kapeita, mutkikkaita ja mäkisiä katuja mieleen tulevat helposti Lissabonin kukkulat ja niiden katujen kahvilat.

Meren rannalla on useita loistokkaita siirtomaa-ajan kartanoja.

Kaupungin lukuisat kirkot ovat kauniita. Kirkot näyttävät yllättävän piristäviltä kaikkien buddhatemppelien ja moskeijoiden jälkeen. Ja tutuilta.

Kävelykatu Macaolla.


Köyhempää Macaota.

Turistinen Macao.

Macaon turisti.


 
Macaon torni.

lauantai 14. marraskuuta 2020

Hylsy rajalla

Hongkong vuonna 2006.

Kun Arsenal iski Sami Hyypiän tontilta toisen maalin Liverpoolin verkkoon, päätin vaihtaa aihetta ja lajia. Hongkongilaisen irkkubaarin viereisessä pöydässä istui kaksi iloisesti suomea puhuvaa nuorta naista. Karaokeen taipuvaisia, kuten huomasin aamuyön tunteina.

Viimeksi olin tavannut suomalaisen ja puhunut suomea Islamabadissa, tarkalleen 64 päivää sitten. Noin pitkää taukoa omasta kielestäni ei minulla ole ikinä ollut.

Yli kahden kuukauden tauon jälkeen suomen puhuminen on yllättävän kankeaa. Jossain vaiheessa ihmettelin, mille seuralaiseni virnuilevat. Tajusin puhuneeni jo hetken aikaa englantia.

Miten nopeasti äidinkielen taito heikkenee? Olenko kenties jo unohtanut jonkun sanan? Tai ovatko jonkun sanan vivahteet hävinneet kielikartaltani.

Jos on puhumatta omaa kieltaan vaikkapa 50 vuotta, kieli heikkenee huomattavasti. Voiko päätellä, että heikkeneminen on lineaarista ja alkaa heti, jos kieltä ei käytä? Apua!

Ei minun puhumiseni silti kai vielä tikitalkia ollut, vai mitä, Anne ja Katja?


Yleensä kielitaito kieltä käyttämättömänä heikkenee, koska kieli muuttuu ja tulee uusia sanoja. Onko viimeisen 64 päivän aikana suomen kieleen lisätty uusia sanoja? Kertokaa pliis!

Mutta mitä ihmettä minä tein hongkongilaisessa irkkubaarissa, kun minun piti olla Macaossa?

Eilen aamulla nousin Kantonissa bussiin, joka vei minut Macaon rajalle. Kun tuli vuoroni esittää passi kiinalaiselle rajavirkailijalle, asiat mutkistuivat.

Passivirkatäti kysyi kummallisella englannillaan jotakin, mitä en ymmärtänyt. Jostain tuli mies, joka viittasi minut juttelemaan. Hän kysyi lentolipustani.

"Ei minulla ole lentolippua".

"Entä paljonko sinulla on rahaa. Macao on kallis paikka".

Esittelin 2500:aa juaniani, 300:aa dollariani ja 300:aa euroani. Ok, uskotaan, mies nyökytteli.

Mutta milloin saan passini? Tarkastustiskin vierellä ollut virallisemman näköinen virkailija viittoi minua luokseen. Hän palautti passini ja ohjasi minut takaisin Kiinaan.

"Sinulla ei ole asiaa Macaoon".

Olin hetken ihan äimänä. Minut oli hyllytetty. Näytänkö minä vaaralliselta? Ei kaikilla muillakaan rajan ylittäjillä ole lentolippua. Ei taatusti. Tältäkö tuntuu kurdista, joka on saanut Norjasta käännytyspäätöksen eikä pääse myöskaan Suomeen?

Itse asiassa tapahtunut koomisuudessaan ja yllättävyydessään oli jotenkin absurdi. Ei minun hyvä tuuleni silti mihinkään kadonnut. Tunnin päästä lähtisi bussi Shenzheniin, josta pääsee junalla puolessa tunnissa Hongkongiin.

Koko päivä vaan meni matkustaessa. Mutta ähäkutti kiinalaiset, nyt kirjoittelen tätä juttua Macaossa. Lautta Hongista Macaoon huoli minut mukaansa.