Matkalla: Aralin aava ulappa

Siinä se nyt aukeaa silmien alla. Aava, uljas Aralin ulappa. Sääli vain, että yksi olennainen asia puuttuu: vettä ei näy missään.

Mujnak oli suurin ja tärkein kaupunki Aralin etelärannalla - silloin, kun ranta vielä sijaitsi Mujnakissa. Nyt täältä on vesirajalle matkaa 140 kilometriä.

Ruostuneita laivanraatoja lojuu hietikolla. Niiden kulmilla voi kuljeskella ja aistia tunnelmaa. Jokseenkin surullista tunnelmaa.

Mujnakin komeat rantatöyräät laivaraadon taustalla.

Aral oli aikoinaan maailman neljänneksi suurin järvi.

Rantatörmät ovat korkeat ja komeat. Voi hyvin kuvitella, miten Aralin aallot joskus liplattivat ja auringonsäteet heijastuivat sinisestä järvestä. Toisaalta sitä on vaikea kuvitella, kun katsoo ympärille.

Tuuli suhisee korvissa. Hiekasta nousee yksittäisiä, vaivaisia tupsuja. Elämää ei juuri ympärillä näy.

Toista oli 1960-luvun alkuun asti. Kalaisa järvi tarjosi elantoa ainakin kymmenille jollei sadoille tuhansille. Satamat olivat täynnä elämää.

Aral ei ollut mikään pieni järvi. Kooltaan se oli viidesosan Suomen pinta-alasta. Aral oli maailman neljänneksi suurin järvi. Suurempia olivat ainoastaan Kaspianmeri, Yläjärvi Yhdysvaltain ja Kanadan rajalla sekä Victorianjärvi Afrikassa.

Yhdeksän vuotta sitten järvi oli kuihtunut näin pieneksi.
Nyt taitaa sinistä näkyä vielä vähemmän.

Mujnakin kaupungin rajalla. Kaupungin kirjoitusasu karakalpakin kielellä.

Amudarja on toinen kahdesta isosta joesta, jotkä lähtivät Keski-Aasian vuorilta ja laskivat vetensä Araliin. Gulamin kyydissä olen matkalla Hivan kaupungista kohti Aralia, kun ensimmäisen kerran ylitämme kerran niin massiivisen joen.

Nyt joki on sillan kohdalla pari kapeaa uomaa, joissa on niin vähän vettä, että liikennöintiä joessa ei enää ole.

Ennen niin mahtava Amudarja.

Puuvilla on edelleen tärkeä kasvi täällä.

Amudarja ja pohjoisempana, Kazakstaniin puolella Syrdarja kuljettivat vuolaasti vettä Araliin, ja siitä Neuvostoliiton johto sai 1950-luvulla mahtavan idean. Miksei jokia voisi hyödyntää? Viisaat miehet päättivät luoda Keski-Aasian kuiville aroille kastelusysteemin eli rakentaa kanavia. Etenkin Uzbekistanista haluttiin tehdä suuri puuvillan tuottaja.

Lopulta kävi niin, että vettä ei enää juurikaan päätynyt Araliin eikä sitä toisaalta kovin paljon päätynyt puuvillapelloillekaan. Ei mennyt niinkuin Strömsössä.

80-luvulta lähtien vesiala hupeni huomattavasti, ja jäljelle jääneen järven suolapitoisuus kasvoi niin, että kalat kuolivat. Tuuli alkoi kuljettaa maan pinnalle jäänyttä hienoa suolaa ja myrkyllisiä torjunta-aineiden jäämiä kauas ympäristöön.

Nykyään Aral muodostuu useasta pienestä järvestä. Vuonna 2008 näin Araljärven tilanteen Kazakstanin suunnalta, jossa Aralskin kaupunki oli tärkein satama- ja kalateollisuuskaupunki.

Silloin Kazakstanissa oltiin optimistisia, että järven kuihtuminen on saatu käännettyä, ja pohjoisosassa järveä tilanne edelleen onkin vähän parempi kuin Uzbekistanissa. Aralin pinta-ala on kutistunut alle kymmenesosaan alkuperäisestä.

Nukus on yllättävän viehättävä kaupunki.

Paikallinen nakkikioski.

Tässä kahvilassa söin maukkaan leivoksen, join capuccinon ja kirjoitin päivän blogin.

Taustalla vasemmalla Nukusin kuuluisin rakennus, Savitski-museo.

Kirjoittelen Aral-tarinaa Nukusin kaupungissa. Nukus on autonomisen Karakalpakstanin (jälleen yksi ...stan) pääkaupunki, täysin neuvostoliittolainen kaupunki leveinen pääkatuineen ja brutalistisine arkkitehtuureineen.

Aralin kuihduttua Karakalpakstanista hävisi tärkein elinkeino, ja alue on syrjäytynyt entistä pahemmin. Alueena Karakalpakstan käsittää noin kolmasosan koko Uzbekistanin pinta-alasta.

Nukus ei varsinaisesti herätä intohimoja satunnaisessa kävijässäkään, mutta kellertävälehtisten puiden varjostamia katuja on ihan rentouttava kävellä. Samarkandin, Buharan ja Hivan jälkeen on tavallaan virkistävä kuljeskella kaupungissa, jossa ei ole mitään listaa rakennuksista, jotka on "pakko nähdä" tai asioita, jotka on "pakko tehdä".

Hieman yllättäen Nukusista löytää hyvin viehättäviä lounasravintoloita ja kahviloita.

Eilen illalla kaupungista löytyi viihtyisä olutbaari, jossa ruokailun ja oluttuoppien ohella pääsi seuraamaan jalkapallomaailman himotuinta klassikkomatsia Real Madrid-Barcelona, ja ottelu herätti intohimoja myös Nukusissa. Baari täyttyi niin, että minun piti lusikoida (maukas, lihaisa) keittonikin baaritiskin äärellä.

Sivumainintana: keittoni sekä neljä isoa tuoppia suodattamatonta Sarbastia maksoivat yhteensä 6 euroa.

Käynti West Bar Cafessa oli sikäli nostalginen, että en muista sitten Apteekin kulta-aikojen milloin viimeksi vaatteeni olisivat baarikäynnin jälkeen lemunneet näin ikävästi tupakalle. Onneksi hotellissani on pyykkäyspalvelu.

Hiva vähän jälkeen auringonlaskun.

Hivassa tuntuu kuin kuljeskelisi menneessä ajassa.

Auringonlasku Hivan muurien takana.

Hivan Itchan Kala on muurin ympäröimä.

Jos äsken tuli mainittua Hivan kaupunki vähän negatiivisessa yhteydessä, niin kaupunkihan on vallan viehättävä, viehättävin tällä reissulla kokemani.

Hivan keskusta, Itchan Kala on hienoin esimerkki Keski-Aasian islamilaisesta arkkitehtuurista. Se oli ensimmäinen paikka Uzbekistanissa, joka pääsi Unescon suojelulistalle, ja nykyään se on Samarkandin ja Buharan ohella osa turistibussien matkailureittiä.

Hivassa kuljeskellessa pääsee tunnelmaan, jossa pystyy kuvittelemaan menneet vuosisadat ja olemaan kuin osana jatkumoa. Etenkin auringonlaskun ja illan hämärtymisen hetket ovat kauniita.

Enpä ole juuri tullut pohtineeksi, että täällä historia on jotakuinkin yhtä vahvaa kuin tunnetummissa Mesopotanian tai Niilin laakson kulttuureissa. Hivan historia yltää Keski-Aasian muinaisen Khorezmin valtakuntaan, joka eli kukkeinta kauttaan ajanlaskumme ajan alkuvuosisatoina ja myös jo satoja vuosia ennen sitä.

Vanhasta Khorezmin ajasta muistuttavat konkreettisesti useat linnoitukset autiomaassa. Monet näistä olivat piilossa arkeologeiltakin vielä sata vuotta sitten.