Malawi

Bushman's Baobabissa kiehtovinta on odotella elefantteja. Ne saapuvat majapaikan kulmille auringonlaskun aikaan. Silloin on parasta olla valppaana.

Norsut eivät pohdi, mikä on sovinnaista, vaan ne tekevät mitä huvittaa. Norsut tulevat äänettöminä, mutta puskien rapina ja katkeavat oksat paljastavat tulijat.

Kun illalla käy pesemässä hampaat, pitää kurkata varovasti, missä elefantit ovat.

Sängyssä istuen voi ihmetellä. Ensin kuuluu rapinaa, pian näkyy kärsä, joka tunnustelee puun oksia. Kärsä jatkaa eteenpäin, ja pian pimenee. Kun norsusta jää varjo, pimeä läikkä on iso.

- - -

Malawijärvellä parasta on heti auringonnousun jälkeen, kun kalastajat saapuvat yövuoroistaan rannalle.

Kuhina on kova, kun koko kylä näyttää olevan paikalla. Riuskat miehet vetävät painavat veneet rantahiekalle. Kunkin veneen ympärillä on kymmeniä ihmisiä ja kaikilla tuntuu olevan kovasti asiaa.

Naiset tuovat isot muoviset ämpärit, joihin kalastajat ammentavat saalistaan. Naiset nostavat täyttyneet ämpärit päänsä päälle ja kävelevät pois.

Kalastajat levittävät verkkonsa aamuauringon kuumentamalle hiekalle ja huoltavat verkot seuraavan yön reissua varten.

Vieressä nuoret äidit ovat pyykkärihommissa. Monella on pieni vauva nyyttinä selässä.

Rantavesissä pestään niin pyykit kuin ihmisetkin. Luultavasti samassa paikassa käydään myös tarpeilla.

Pian alkaa aurinko porottaa ja hiljentää menoa. Iltapäivän kuumuus pakottaa itse kunkin varjoon. Yöt ovat hikisiä ja tukalia, jos ei tuuletinta ole tarjolla.

- - -

On Malawissa kaupunkejakin. Zomba on niistä mukavin. Se oli joskus maan pääkaupunki, ja arvokas historia on laajalti näkyvissä.

Kokonialistisen ajan rakennuksia on jäljellä runsaasti, ja kukkulainen maisema tekee näkymistä miellyttävät.

Moneen hektiseen kaupunkiin, esimerkiksi Lilongween, verrattuna Zombassa on leppoisaa.

Iltapäivä Blantyressa.

- - -

Takaisin Liwonden puistoon ja Bushmaniin.

Tikkaita kiiveten näköalatasanteelle tsekkaamaan hetken maisema.

Etäällä näkyy Shire-joki. Rannoilla voi nähdä norsulaumojen lisäksi hippoja ja metsäsikoja. Lähettyvillä on kymmenisen puhvelia. Kiikarin silmä löytää myös antiloopit.

Lasken kiikarin kädestäni, ja jatkan löhöilyä.

Villiä villimpi luonto

Helvetinmoista meteliä kuuluu jostakin. Tappaako leijona juuri saalistaan vai mitä tämä on?

Aamu on jo valjennut. Katson kelloa. Puoli kuusi. Makaan teltassani ja ihmettelen Afrikan luontoa. Nukahdan.

Pari tuntia myöhemmin ihmettelen teltan ympäristön autiutta. Eikö tuossa teltan takana ollut puu, muistelen. Pitää oikein kysyä.

"Oli siinä puu mutta elefantti tuhosi sen viime yönä."

Hyvä että sillä puolella telttaa ei ollut ikkunaa.

Olen South Luangwan puiston rajalla, Luangwa-joen rannalla. Majailen Croc Valleyssa, joka on entinen krokotiilitarha.

Majapaikasta pääsee näppärästi safarikierroksille puistoon sisään mutta villi luonto yltää ulkopuolellekin.

Omien kokemusteni perusteella sambialaispuisto on Afrikan ykkönen.

- - -

Ilta. Vähän jännittää mennä nukkumaan.

Nyt ei ole sesonkiaika, eikä telttani lähettyvillä tänäkään yönä ole ketään muuta.

Sytytän otsalamppuni, ja huomaan ympärilläni toistakymmentä silmäparia.

"Bushbuckeja", opastaa juuri kohdalle osunut yövartija, kun mietin mitä antilooppeja ovat.

"Ne tulevat yöksi ihmisten lähellä, koska pelkäävät leopardia."

Vartija intoutuu kertomaan lisää.

"Kerran tästä kulki jonossa seitsemän leijonaa. Tekeydyin näkymättömäksi."

"Mutta teltassa olet turvassa", mies vakuuttaa.

Suljen otsalamppuni ja siirryn telttaan. Uni ei heti meinaa tulla, mutta mikäpä olisi hienompi paikka ihmetellä luontoa.

Teltan takaa kuuluu ääntä kuin joku siivoaisi. Ikkunan takaa teltan editse kävelee hippo.

Nuuhkii maata, pureksii ruohoa.

Kävelee pois.

Ugly 5

Botswanasta pois lahtiessa pitaa oikein tahdata, jotta osuu. Raja Sambian suuntaan on yksi maailman lyhimmista.

Mailla on yhteista rajaa vain muutama sata metria. Rajan yli paastakseen pitaa ylittaa Zambesi-joki. Maisema on maukas, silla sillan kohdalta haarautuu toinenkin joki, Chobe.

Kaytannossa ollaan neljan maan risteyksessa, mika taitaa olla ainutlaatuinen paikka maailmassa. Chobe-joen takana on Namibia. Toisella puolella alkaa Zimbabwe.

Botswanasta Sambiaan paase lautalla. Pienelle lautalle mahtuu yksi iso rekka ja peraan yksi pienempi. Rekkajonot yltavat Botswanan puolelle pitkalle.

Jalankulkija paasi rajan yli kavelemalla lautalle ja maksamalla Sambian viranomaisille 50 dollaria.

Mutta ei Botswanasta mikaan kiire ollut pois. Maapera katkee sisaansa maailman suurimmat timantit ja maan pinnalla luonnonpuistot ovat maailmanlaajuisestikin huippuluokkaa.

Ja uuttakin oppii, kuten elainmaailman viisi rumaa. Big 5 tunnetaan laajalti mutta ugly 5:een kuuluvat korppikotka, hyeena, gnu, marabuhaikara ja villisika. Minusta etenkin villisika on sympaattinen enka gnutakaan tahan joukkoon liittaisi.

Botswana jos joku on villia Afrikkaa. Francistownin ja Kasanen valisella tiella ei turhaan ole tien vierella norsuvaroituksia. Kun tien vierella aasi tuhersi ruohotupponsa kanssa tai lehma katseli maailmaa verkkaisena, bussikuskit eivat juuri reagoineet. Mutta autas kun tien reunan ruohikossa kuikuili norsuperhe. Noyrasti jalka etsi jarrupoljinta ja elain kierrettiin kaukaa.

Tietaahan, miten siina kolarissa kavisi.

Kasanessa majapaikassa varoitettiin, etta ala lahde kavellen liikkeelle. Vaarallisia elaimia voi olla missa vaan. Tuumailin, etta ehka vahan kurkkaan. Vahan vaan. Mutta sen verran vanha jo olen, etta sotamieshauhiaan en sortunut.

Ja miksi olisi pitanyt. Elaimia ihmettelin safarijeepin kyydissa, Chobea ajavassa jokiristeilijassa, Okavangon suiston kanavia kulkevassa kanootissa ja ihan kavelysafarillakin.

Sellainen on Botswana.

Gaboronen ukkonen

Salama välähtää kaukaisuudessa, ja sitä on kiva seurata bussissa. Iso kaupunkibussi odottelee täyttymistään Gaboronen asemalla Botswanassa.

Jälleen välähtää. Ilta on jo melkein pimeä. Majapaikkaan on 15 kilometriä.

"Eilen välkkyi samalla lailla eikä satanut. Kaukana on", tietää skottimies Andy.

Taas välähtää. Ja heti uudestaan. Pari kevyttä pisaraa tipahtaa asfalttiin.

20 minuuttia myöhemmin:

Juoksemme Andyn kanssa minkä kykenemme. Sojotan taskulampulla valoa, vaikka taivas valaisee maiseman yhtenään.

Salama iskee melkein kohdalle. Andy yrittää lisätä vauhtia mutta kompastuu ja tekee kuperkeikan. Edessä sähkölinjan kohdalla kuuluu poksahdus.

Välähdys ja samanaikainen räjähdys. Nyt on kohdalla. Maisema on salamoiden keskellä sinertävän valoisa. Jälleen poksahtaa sähkölinjalla. Linja menee yli tien mutta alta on pakko mennä.

Painan reppuani vasten vatsaani. Toivon että passi ja rahat vatsakukkarossani pysyvät kuivina.

Vettä tulee kuin saavista. Hiekkatietä ei enää erota vaan se on yhtenä järvenä.

Pihavalo paistaa. Ei vielä tämä. Eteenpäin. Jalka liukuu kengässä. Välähtää. Jyrähtää.

Kotiportti. Katos. Kengät pois. Paita pois. Pyyhettä harteille.

"Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sataa. Hyvän tuurin toitte," kertoo ääni baaritiskillä.

Jokohan Afrikka on pelastettu?

Swazimaan kuonot

Pikkubussin kuskin takana ensimmäisellä penkkirivillä meitä on neljä: kaksi suomalaista, hollantilainen ja nuori swazinainen.

Bussin lähdettyä yksi meistä nostaa läppärin syliinsä ja alkaa näpyttää. Arvaattekin varmaan, kuka. Swazinainen, tietenkin.

Olemme matkalla Nelspruitista Mbabaneen, Etelä-Afrikasta Swazimaahan.

Swazimaa on bkt:ssä laskettuna maailman maista sijalla 150. Ei siis ihan viimeisten joukossa mutta parantamisen varaakin on.

Legends backpackers.

Legends-hostellin perusteella Swazimaa voisi sijoittua paljon korkeammallekin. Dj soittaa Paul Simonia, jättikokoiset akaasiat varjostavat ison pihan miellyttäväksi ja kylmä olut maistuu hyvältä.

"Älä kosketa." "Älä avaa luukkua." Ei tee mieli rikkoa kieltoja. Mukavampi katsoa lasin takaa terraariossaan uteliaana tulijaa tuijottavaa kolmemetristä boaa.

"Varo krokotiilejä," huutaa opastetaulu, kun kävelen hiekkatietä läheiselle putoukselle. Vieressä virtaa vaivaisena joki. Kävelen keskellä tietä.

Swazimaassa on Afrikan paras luonnonpuisto bongata sarvikuonja, mainostaa opaskirja. Sinne!

Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Paikallislehden etusivu varoittaa helteestä: 41 astetta.

Juuri tällä kertaa autossa ei ole kattoa.

Sarvikuonotkaan eivät liiku. Löydämme päivän aikana 14 kuonoa, yksi niistä harvinaisempi black rhino, suippohuulisarvikuono.

Todistettavasti sarvikuonoja on yhä olemassa.

El ninjon synnyttämä kuivuus alkaa olla itäisessä Afrikassa tuhoisaa. Mkhayan puistossa on mustaksi kuivuneita lammen pohjia, joissa maa halkeilee eikä vettä näy. Generaattorit surisevat juotavaa muutamaan pisteeseen, mutta oppaame Africa on huolissaan.

"Nyt juuri ei tule vettä niihinkään," hän toteaa.

Korppikotkat ovat lepäämässä tai nähneet tilaisuutensa. Kymmenisen isoa, rujoa lintua vilvoittelee mutalammen äärellä. Kylpevät sarvikuonot eivät vielä näytä uhreilta.

Nostan penkille hetkeksi unohtuneen kameran. Mustan. Se on lähes polttavan kuuma.

Opas kysyy, haluanko nousta autosta ja kävellä vähän lähemmäksi.

Joo!

Sarvikuonot eivät reagoi minuun, kun hiivin tuulen alapuolelta. Taustalta kohti juomapaikkaa hölköttelee villisika. Jätän sopivan hajuraon.

Tuuli puhaltaa kuumaa hiekkaa. Idänlehtoturpiaalin viserrys kuuluu takaa.

Yön silmät

Yösafarilla kun sojottaa tehokkaalla lampulla, jostakin heijastavat silmät. Antiloopin silmät. Piikkisian silmät, biisonin silmät.

Norsun silmät eivät heijasta mutta sellaisen voi nähdä muutenkin.

Kuvassa isokudu.

Päiväsafarilla eläimen näkee kun opas ajaa auton eläimen viereen ja osoittaa sitä. Kuten puun oksalla makoilevaa kylläistä leopardia. Ylemmälle oksalle leopardi on jättänyt saaliinsa. Eihän kokonaista impalaa jaksa kerralla syödä.

Krugerin puistossa toteutui metsästäjän unelma: big five. Päivässä bongattiin leopardin lisäksi niin leijona, puhveli, norsu kuin sarvikuonokin. Viimeksi mainitun näkemiseen tosin kiikari oli tarpeeseen.

Ja todettakoon että minä sentään metsästin vain silmilläni.

Kuin kivinen puisto.

Blyden kanjoni.

Krugerin puistossa voi jopa pelata golfia (jos kenttä ei ole varattuna).

Maailman korkeimmalla sijaitsevassa maassa

Aggregaatti nostaa tasaisen huminan. Ilmaan nousee kevyt hiilenpolton katku.

Tien vasemmalla puolella on pellista kyhatty rakennus, jossa tiskilla on tarjolla omenoita, africolaa ja makeisia. Ylla on kyltti, jossa lukee: Welcome to Sani Top fruits shop.

Toisella puolen tieta on asuntovaunu. Sen takana on pari tiilitaloa, joissa on ruokokatot.

Afrikkalainen kyla.

Edessa avautuu upouusi asfaltti. Molemmin puolin tieta on betoniset kourut ojia merkkamassa.

Afrikassa usein aika kuluu odotellessa.

Olen istunut paikallani jo pari tuntia. Leena Lehtolaisen uusin Maria Kallio -tarina on ratkeamassa.

Takana on yo Lesothossa. Maassa, joka sijaitsee kaikkein korkeimmalla maailman maista, jos kriteerina kaytetaan maan alinta kohtaa. Lesothon alavin kohta on noin puolessatoista kilometrissa ja toisella puolen maata. Nyt ollaan 2874 metrissa.

Lesothossa elämä sujuu verkkaisesti.

Takanani on Sani Lodge Chalet, jonka baari mainostaa itseaan tehokkaasti: Afrikan korkeimmalla sijaitseva pubi. Kelpaa siina istua, horpata ja katsella alaspain kiemuraisena laskevaa tieta. Tieta, jota eilen kiemurtelin nelivetoauton kyydissa ylospain.

Yksi kauneimmista teista, missa olen kaynyt.

Kiemurteleva tie nousee Etelä-Afrikan puolelta Lesothoon.

Taman paivan paikkani, nojata betoniseen muuriin ei ole varsinaisesti paivan tavoitteena. Paivan tavoitteena on paasta eteenpain Lesothoa (aannetaan Lesuthu).

Kahden tunnin aikana ohi on ajanut kaksi autoa, turisteja molemmissa. Kayvat kaantymassa muutaman kilometrin paassa ennen kuin palaavat takaisin Etela-Afrikan puolella. Voivat kehua kayneensa jalleen yhdessa uudessa maassa.

Mina kehun kayneeni nyt 70 maassa, mutta pelkkia kaantymisia tahan tilastoon ei lasketa.

Viereisen kioskin isanta kertoo, etta aamulla nousi vuoren rinnetta yksi puskataksi. Punainen.

"Se palaa jossakin vaiheessa takaisin alas, kaantyy siella ja jatkaa eteenpain. Soitanko sinne, etta kiirehtivat?"

Pian sama mies palaa ja kertoo karun totuuden: ei ole rahaa puheluun. Voinko mina soittaa?

Jatkan odottelua.

Seuraavassa autossa on pariskunta, jolla on pieni vauva. Aikovat ajaa parikymmenta kilometria. Ei auta liftata ei kenenkaan -maalle.

"Sielta tulee pian Toyota, jossa on kolme miesta, ja kaikki kannissa kuin kaet. Alkaa liftatko siihen," neuvovat.

Emme liftaa, kun auto pian saapuu.

Mutta nyt tarppaa.

Kolmen turistin seurue on matkalla yoreissulle. Aikovat ratsastaa poneilla ja kayda oikeissa lesotholaiskylissa.

Kyydissa paasemme melkein Mokhotlongiin asti. Maaranpaahamme.

Näkymä Lesothon kuninkaiden vuorelta.

Ja missa maisemissa! Lesotho on kaytannossa ylatasankoa, jossa eroosio on kuluttanut pehmeat hiekat ja jattanyt kalloiset kukkulat. Maisema on taynna poytavuoria ja niiden valissa olevia laaksoja. Silmille herkkua.

Pysahdymme seuraamaan lampaiden keritsemista. Seuraavaksi poikkeamme maaeudun kylassa, jossa meille tarjotaa paikallista olutta (maistuu omenasiiderilta) ja lampimantuoretta leipaa.

Keritsijä saa palkkaa kaksi randia (15 senttiä) lammasta kohden.

Oppaanamme on nuori nainen, joka puhuu parempaa englantia kuin mina mutta joka ei ikina paase suihkuun, ei ikina nae telkkaria eika ikina paase ulkomaille.

Kyla ei ole sahkoverkossa, mutta aurinkopaneeli tuo sen verran virtaa, etta radio kuuluu.

Naisella on unelma: han on jo kaynyt lukioa, ja seuraavaksi han haluaa yliopistoon. Ehka han viela paasee suihkuun ja ulkomaille.

"Haluan toimittajaksi. Ehka mina viela joskus olen telkkarissa," han sanoo punastellen.

Lesothon korkein huippu on 3480 metrissa. Paikka on Afrikan korkein Kilimanjarosta etelaan.

Afriski on laskettelurinne. Juuri nyt vierein Oxbow Lodge on hiljainen. Olemme paikan ainoat asukkaat, mutta talvella on toisin. Kaikki 40 mokkia ovat taynna, ja hinnat ovat kolminkertaiset tamanhetkiseen.

Eika viela ensimmaistakaan turistia missaan. Paitsi ranskalaismies, jonka teltta hohti kuunvalossa pratkansa vieressa yksinaisena Sani Passin talla puolen.

Yksinäinen telttailija.

Kuvia Etelä-Afrikasta

Muutama palanen Etelä-Afrikkaa.

Hylkeitä Kapkaupungissa.

Pingviinejä Simons Townissa.

Kummallisuuksia Graaff-Reinetissä.

Kavereita Graaff-Reinetin Townshipissa.

Intian Valtameren rantaa Coffee Bayssa.

Merenrantakävelyllä, Coffee Bay.

Buuri Beau ja xhosa Neco

Beaun (äännetään Bou) kättelyote on tanakka ja katse tiukka. Beau siristää oikeaa silmäänsä kuin tähdätessään kiväärillä. Hän näyttää mieheltä, joka takavuosikymmeninä on siristänyt silmiään mustien suuntaan.

Beau, 75, on buuri, ja hän asuu Graaff-Reinetissa. Kaupunki on neljänneksi vanhin Etelä-Afrikassa. Valkoiset uudisraivaajat saapuivat paikalle 1700-luvun loppupuolella.

Heitan rinkkani olalta ja katselen ymparilleni. Beaun ja Imeldan olohuone on kuin antiikkikaupasta. Vanhojen lipastojen ylla on ruusuilla koristeltuja vaaseja. Sohvakalusto on pehmea ja vie istujan kauas sohvapoydasta. Huone henkii arvokkuutta.

Makuuhuoneessa on kaksi Raamattua ja muovikuoriin taitettu opasvihkonen, joka kertoo kaupungin ravintoloiden ruokalistat, opastaa, miten varautua valttymaan vakivaltatilanteilta (pitaa kayttaa hissia eika portaita, silla portaikossa voi vaania vaara) seka antaa elamanohjeita (hedelmat pitaa aina syoda tyhjaan vatsaan, jolloin niiden terveysvaikutukset tulevat parhaiten kayttoon.

Beaun Bed @ Breakfastissa on muitakin vieraita. Aamupalalla tapaamme johannesburgilaisen valkoisen pariskunnan, joka yopyy taalla matkallaan etelarannikolle, jossa heidan tyttarensa asuu.

Seitsemankymppinen pariskunta nayttaa sterotyyppiselta buuripariskunnalta. Mies harmittelee, kun englantilaiset aikoinaan lopettivat orjuuden maassa. Mustat eivat tienneet, miten kuuluu elaa vapaudessa, ja niinpa ne alkoivat tehda rikoksia. Nainen nyokyttelee miehen viisaille puheille.

"Taman maan kaupungit surkastuvat, kun mustat johtavat niita. Valkoisten elintila kapenee koko ajan."

- - -

Neco on valokuvaaja. Han on erikoistunut haakuviin, ja tanaan han on menossa kuvaamaan krikettiottelua.

Sita ennen han opastaa meidat xhosien luokse bussiaseman takana alkavaan "townshipiin". Townshipin voisi suomentaa slummiksi, mutta siita saisi liian negatiivisen kuvan. Township on koyhien mustien asuttama alue, mutta ei siella peltirotiskoja ole, vaan ihmiset asuvat kivitaloissaan.

Kuten tassakin talossa. Joukko miehia istuu pihalla puun suomassa varjossa. Keskella pihaa porisee pata. Yksi miehista puhuu ja muut kuuntelevat. Xhosankielinen puhe kuulostaa matilliselta, eika kuulu amandla-huutoja. Poliittisesta puheesta ei ole kyse.

Mies innostuu puhumaan pitkasti. Valilla joku sanoo amaaga.

Neco opastaa, etta talossa juhlitaan kiitospaivaa. Kolme veljesta on saapunut Kapkaupungista asti vanhaan lapsuudenkotiinsa, joka on yha suvun hallussa. Veljekset ovat viisissakymmenissa, eivatka heidan vanhempansa enaa ole elossa. Talo on kuitenki yha suvulla.

Paikalla on kolmisenkymmenta ihmista.

Veljekset puhuvat vuorollaan. Ensimmaisen puhujan hartauteen muut eivat ylla, mutta heidankin sanoilleen huudetaan amaaga.

Naiset istuvat tuvan puolella, kun miehet jo aloittavat pihalla ruokailun. Lihakimpaleet ovat kypsyneet, ja kukin ottaa palan. Me jatkamme Necon kanssa eteenpain.

Kivumme ylamakeen. Kaksi korttelia ylempana alkaa katu, jonka paassa asui alueen ylpeys. Robert Sobukwo oli 50- ja 60-lukujen vaihteen PAC:n johtajana muun muassa suunittelemassa mielenosoituksia pakollisia passilakeja vastaan. Mustien ja varillisten piti kirjautua virastossa etsiakseen toita. Heidan piti aina kantaa dokumenttia, joita myos tarkastettiin yhtenaan.

Siita laista mustat halusivat paasta eroon.

Sobukwen strategia oli sellainen, etta mikali kaikki mustat menisivat kaupungille ilman papereitaan, heidat kaikki pitaisi pidattaa. Niinpa jaljelle ei jaisi tyontekijoita, ja valkoisen vallan olisi joustettava.

Eraana kertana kaikki ei sujunut odotetusti. Vuonna 1960 Sharpvillessa poliisi alkoi yllattaen tulittaa aseettomia mielenosoittajia. Veriloylyssa kuoli kymmenia, ja apartheid nousi maailman tietoisuuteen.

Sobukwelle seuraus oli saarto eristyksiin Robbenin vankilasaarelle.

Neco huomaa kadun varrella tutun miehen. Nousemme hanen autoonsa ja ajamme kaupungin toiselle puolelle laajalle hautausmaalle. Menossa on samanaikaisesti kaksi vaenkokousta, joissa lauletaan ja tanssitaan. Afrikkalaiset hautajaiset eivat ole leimallisesti surullisia.

Neco ihmettelee hetken. Ovat taas siirtaneet sita.

Mutta loytyyhan se, Sobukwen hauta.

Sobukwe kuoli vuonna 1978. Paastyaan seitseman vuoden jalkeen pois Robbenilta han eli lopun ikansa kotiarestissa. Sittemmin hanen maineensa on kasvanut. Hanen kunniakseen on nimetty Kapkaupungissa lentokentalle johtava tie. Hautausmaallakin hanen viimeinen leposijansa on nayttava,

Parimetrisessa kivessa on Afrika aariviivat. Keskella mannerta lukee My beloved husband Mangaliso Robert Sobukwe.

Jotenkin luulen, etta Beau ei ole talla hautausmaalla kaynyt.

Koiranmuonaa ja xhosa-koulua

Jos ette ole kayneet Knysnassa... ehka voitte viela harkita.

Paitsi tietenkin te joulun ystavat. Kauppojen nayteikkunoissa joulunpunaiset nauhat ovat jo eturiveilla, ja katujen varsilla katulamppujen hehku muodostaa kulkusten aariviivat.

Ja te, jotka olette Xhosan harrastajia. Muutenkin mainiolla slummikierroksella oppaamme Nicholas maiskautti xhosankieliset sanat korostuneen oikeaoppisesti. Esimerkiksi itse sana xhosa alkaa k-aanteella, ja samanaikaisesti kuin loppu hosa jatkuu kielella pitaa naksauttaa aani vahan kuin olutpullon korkki naksahtaisi auki.

Omat kielilihakseni eivat moiseen liikkeeseen taivu, vaikka olutpullon korkin avaamisen aanen pitaisi olla tuttua.

Slummikierroksen toinen mainio henkilo oli Penny. Han oli varannut auton etupenkille ison amparin, josta han kauhoi astiaansa koiranmuonaa aina kun joku tuttu koira juoksi ohi. Ja Penny tunsi kaikki koirat nimelta.

"Katsokaa tuonkin raukan selkaa. Siina oli pitka veitsenviilto, kun pelastimme koiran", han esittelee.

Tyytyvainen koira heiluttaa hantaansa ja alkaa kiivaasti raksuttaa muonaa ennen kuin kilpailijat ehtivat apajille.

Kun pysahdyimme tutustumaan paikalliseen parturiin, suutariin, lastentarhaan tai kirjastoon, joukko kirppuisia koiria hyppi karsimattomana vasten ovea, mutta autoon ne eivat uskaltaneet astua. Koulutus on ollut tehokasta.

Mainiota tyota ovat Penny, Nicholas ja Ella tehneet myos lasten hyvaksi. Kirjastossa tarjolla on maun mukaan Britney Spearsia, Leninia ja aids-valistusoppaita.

Knysna sijaitsee Garden Routella Etela-Afrikan etelarannikolla. Jos haluatte taalta lomaosakkeen, niita myy ainakin kymmenen toimistoa.

Rannan laguunin pieneen saareen on rakennettu satoja lomaosakkeita ja niiden ymparille on kyhatty pienoiskaupunkia. Venepaikkoja on riittavasti.

Kulkijan silmiin saarialue on kuitenkin aikamoista joutomaata, kun taas viereiselle kukkulalle haadetyt mustat koyhat ovat saaneet mukaansa mita mainioimmat maisemat.

Jos haluatte matkustaa karumpaan ja kuumempaan Karoon, ainakin Graaff-Reinetiin paasee bussilla. Moneen muuhun paikkaan nailla seuduin matkustettaessa oma auto on aika valttamaton. Lievasti liioitellen kaikilla valkoisilla etela-afrikkalaisilla on oma auto.

Bussi Graaff-Reinetiin on perilla huomenna aikataulun mukaan klo 21.40, joten tavoistani poiketen varasin etukateen majapaikan. Nettivaraus Obesa Lodgeen hoitui helposti.

Illalla kun kavelin kauppaan, ihmettelin kuka minulle soittaa etela-afrkkalaisesta numerosta. Buurirouva koitti puhelimessa selittaa, etta tulen liian myohaan. Hotellin ovet lukitaan klo yhdeksalta.

Onneksi toinen yritys tarppasi. Enaa pitaisi tietaa, milla hetkella bussi on lahestymassa Graaff-Reinetia, jotta voin laittaa Imeldalle viestia.

Han lupasi tulla noutamaan asemalta, mika saattaa olla ihan jees. Iltakymmenelta kaupungit tassa kohtaa maapalloa tuntuvat olevan tyhjia ja pimeita. Ja ehka jopa ihan pikkuisen turvattomiakin. Autottomalle.

Valasranta

Elaimen tunnisti meresta nousevasta kevyesta suihkusta.

Meri hoyrysi vaahtopaina. Aallot ryopsahtelivat ja pirstaloituivat rannan karheaan kivikkoon. Vaikea oli loytaa etsimaansa.

Valaita.

Suihkunoron jalkeen meren pinnasta saattoikin havaita kiiltavaa, heijastavaa pintaa. Valaan selka nousi kurkkaamaan.

"Lokakuun ensimmaiset kolme viikkoa ovat parhaat", tiesi harmaahapsinen rouva vieressani.

Han kertoi kayvansa Hermanuksessa joka vuosi samaan aikaan.

Moni muukin taalla on. Pitkaputkiset kamerat ja kiikarit suunnattuina sinne missa voisi tapahtua.

Mustavalaat synnyttavat Etelamantereen lahella. Muiden mantereitten etelareunoille ne saapuvat, kun tekee mieli matkustaa.

Opaskirjan mukaan Hermanus on paras paikka maailmassa bongata valaita maalta katsellen. Hermanus on pieni kaupunki Etela-Afrikan etelarannikolla. Tanne paasee matkaamalla Kapkaupungista parisen tuntia itaan.

Parin paivan kokemuksen jalkeen Hermanus on upea paikka kavella rantatoyraan kivikkoista polkua, jota riittaa kymmenisen kilometria. Koko ajan voi kurkkailla, josko mustavalaita nakyisin lisaa. 15-metrisia, Kymmenen norsun kokoisia, kertoo rannan opastaulu.

Erityisen hienoa nailla rannoilla on ihailla tyrskyja. Istahtaa puiselle penkille, antaa auringon hivella ja ihmetella alla kuohuvaa merta. Etelan hyiset merivirrat tuovat vetta Antarktiksen jaatikoilta. Taalla laineet pirstaloituvat rannan jylhaan kivikkoon.

Ja nakyyhan valaitakin puolisen tusinaa, osa aika lahellakin rantaa. Mutta yksikaan ei hyppaa saati tee kuperkeikkaa nostaen pyrstoaan kohti taivasta.

Niita nakee majapaikan seinien valokuvissa.

Reissu on taas kaynnissa. Kapkaupungissa nahtavyyksien parissa meni muutama paiva. Seuraavaksi matka jatkuu mantereen etelarannikkoa kohti itaa.