Ankara

Hotellihuoneessa tuoksahtaa tupakka. Aamu kuitenkin piristaa: aamupalapoydassa on 23 erilaista pikkuleipaa.

Kaikkien turkkilaısten sankari: Mustafa Kemal Atatürk pıstaa paremmaksi: kivetty reitti miehen mausoleumılle on 230 metria pıtka, ja sıta reunustaa 24 leijonaa.

Mausoleumissa on aimo kertaus miehen uroteoista sotaherrana. Mausoleumıssa on myos miehen suosikkikoira Fox. Taytettyna.

Mausoleumin kraasakauppa myy kravatteja, joissa on Atatürkin kuva. Miehesta kertova elokuva on saanut viittomakielisen tulkkauksen.

Ankaran parasta ruokaa saa todennakoısesti ravıntolasta nımelta Namnam (kirjoitetaan Numnum). Ravıntolaan paasee Ulukselta katevastı taksilla. Matkalla voı bongata poronsarvet ja vahan myohemmın joulukadun. Valaistuksen katupatkalla antavat kattokruunut.

Turkissa nakyvat vauraus ja lansimaisuus. İstanbulista Ankaraan voi hurauttaa kolmikaistaista moottoritieta. Tien varrella nousee rakennuksia, jollaisia on tottunut nakemaan amerikkalaisissa elokuvissa.

Uluksen takana nakyy Aasia. Lapset juoksevat hiekkaisilla kaduilla ennen kuin aidit vetavat pienokaiset piiloon muukalaisen saapuessa kujille.

Kaupunkituristi

Saavun kaupunkiin vahan ennen auringonlaskua.

Otan hamaravalokuvat Hagia Sofiasta ja Sinisesta moskeijasta.

Juon hostellin kattoterassilla ison Efesin. Kaupunkin valot vievat voiton tayttyvasta kuusta.

Aamulla minareettien solistit kayvat vuorolaulua. Katujen elajat ovat valmiina paıvaan. Mina jatkan matkaani.

İstanbul.

Kotiinpaluu

Olipa miellyttava tunne palata taas koti-EU:hun. Ihana kuulla kotoisaa bulgarian kielta, nahda nuo tomerat naiset tulliunivormuissaan.

Tuhannet laaksot ja kukkulat, jarvet ja vuoret. Pellavapaiset virolaislapset, viiksekkaat manolot, brittilaiset bobbyt, saksalaiset helgat. Aaltoilevat viljapellot ja kiitavat poutapilvet. Kylla siina mieli lepaa ja sydan on pakahtumaisillaan.

Mutta hammasharjadirektiivia kaipaisin.

Tapojeni mukaan asetin eilisiltana hammasharjani lavuaariin pestakseni tahnat pois huuliltani. Ja heti huomasin erheeni: eihan altaan pohjalla olekaan tulppaa saati ritilaa. Sinne tupsahti.

10 sentin syvyydessa nakyi harjan kahvaosa, harjakset jossakin syvemmalla. Onneksi kylpparin peilipoydalla on sakset, riittavan pitkateraiset.

Kun harjaa on aikansa pyoritellyt ja nostanut, voi todeta paitsi etta hammasharja on pelastunut, altaan putket on kerrankin puhdistettu.

Pitaisiko pyytaa alennusta hostellin omistajalta?

Plovdivilainen hostelli on uuden talon kaksi ylinta kerrosta. Hostellin omistaja itsekin asuu siella, eika muita asiakkaita talla hetkella olekaan kuin mina. Maksamani 10 euron ansiosta omistaja ei ainakaan niin rikastu, etta tallaista paikkaa pyorittaisi.

Hostellia kiertaa parveke lahes talon ympari kahdessa kerroksessa. Silmien eteen avautuu muutaman sadan metrin paassa keskustan rinteessa oleva 2000 vuotta vanha amfiteatteri, joka onkin komein ikina nakemani teatteri. Ja ainakin vanhin.

Plovdivin keskusta on upea, varmaankin hienoin ja tunnelmallisin kaupunki tahan asti matkallani. Ja onko teista kukaan edes kuullut moisesta kaupungista?

-Olen professori, esittaytyy minulle Galina.

Han paivystaa amfiteatterin vieressa, takanaan seinustalla sinansa ihan kauniita piirroksia vanhan kaupungin kujista.

-Olin professorin musiikkiyliopistossa, Galina osoittaa kadellaan.

Huilumusiikkia kuuluukin lahettyvilta. Galina hymyilee niin etta kumpikin hampaista nakyy. Harmaa tukka on huolimattomasti nutturalla, tissit roikkuvat navan alapuolella.

Arvioin, etta Galina on 80-vuotias. Galinan hymy vaimenee kun han huomaa, etta kauppoja ei tule.

Hostellissa on nyt toinenkin asukas. Yolla sinne saapui turkkilainen valokuvaaja. Han esittelee mita kaikkea jannaa maassa voi tehda, missa voi kierrella, missa tavata turvallisesti kurdeja.

Ehka lahden uudelleen ulkomaille.

Aseman kello

Matine with Kalevala - world music journey. Skopjelaisen baarin seinalla oleva mainos kiinnittaa matkalaisen huomion. Alkaa sunnuntaina klo 13.30, jos jotakuta kiinnostaa. Mahtaakohan siella soida Monica Aspelundin Lapponia vaiko ehka Sakari Kukko ja Piirpauke?

Jos haluaa mahtipontisempaa elamysta, viereisella aukealla Aleksanteri on menettamassa hevosensa hallinnan. Tai sitten hevonen on asettautunut takajaloilleen puolustaakseen maineikasta isantaansa.

Aleksanteri on pompoosin jalustan paalla todella suuri. Patsasta vartioi sotamiesten joukko, ja niita vastaan yrittaa hyokata joukko leijonia.

Naytelma on viela varitetty suihkulahdeshow'lla. Vesipatsaat vaihtavat varia ja korkeutta, leijonatkin oksentavat vetta. Musiikki on tyylia Hatsaturjan.

Skopjessa on patsaita joka kulmassa ja vahan muuallakin.

Yksi erityisen vaikuttavakin muistomerkki kaupungista loytyy. Vanhan rautatieaseman julkisivu on sailytetty sellaisenaan. 49 vuotta sitten maanjaristys tuhosi pahasti kaupunkia, eika esimerkiksi asemarakennuksesta jaanyt paljoakaan jaljelle.

Mutta aseman kello jai. Kellon viisarit pysahtyivat aamulla kello 5.17, ja sita aikaa ne nayttavat edelleen.

Skopjessa tuntuu olevan viela keskikesa. Paitsi etta kun katselee paikallisia, heilla on vahintaan pitkahihainen paita ja usealla viela pusakka paalla. Kun lampotila tanaankin kolkutteli varjossa 30:ta astetta, voi uskoa, etta keskikesalla taalla todella on kuuma.

"Skopje on entisen Jugoslavian isoista kaupungeista kuumin", vahvistaa Robert.

"Lampotila voi nousta 45 asteeseen."

Robert on outolintu makedonialaiseksi, silla han reissaa.

"Kun makedonialainen sanoo harrastavansa matkailua, han kay Adrianmeren rannalla", Robert kertoo.

Han itse lahti vuosi sitten haamatkalleen Ugandaan, Keniaan ja Tansaniaan. Kaverit pitivat miesta ihan polhona. Vieda nyt vastavihitty vaimokin Afrikkaan.

Mutta Kreikkaan ei Robertkaan halua menna. Syyna siihen on tietenkin nimikiista. Kreikan maakunta Makedonia ei suostu siihen, etta toinen valtio kayttaa samaa nimea. Niinpa Kreikka muun muassa on evannyt Makedonialta EU- ja Nato-jasenyysmahdollisuuden.

Vanhukset

Makedonialaisen hotellin vastaanottotiskin takana jo iakkaamman oloinen nainen alkaa tayttaa vihkoaan tiedoillani. Pian han hihkaisee, osoittaa syntymavuottani ja itseaan. Hymyilee.

Makedoniassa ja etenkin Ohridissa on paljon vanhaa. Paikallista jarvea, Ohridia, kehuvat yhdeksi Euroopan vanhimmaksi. 300-metrisena se on myos yksi syvimmista.

Kovin on suomalainen tunnelma. Istun jarven rannalla. Siemailen virvoketta ja annan auringollekin tilaa. Jarvi liplattaa korvaan. Auringonvalo valkehtii veden pinnalta.

Ja sitten se ei-suomalainen osio: paitsi veden pinta myos veden pohja kimaltelee. Muodostaa kummallisia valokuvioita pintaveden liikkuessa ja taittaessa valoa ennen kuin se yltaa pohjaan.

Kummallista katsella kun joutsenet leijuvat korkealla pohjan ylla. Miten nuo soutuveneet pysyvat veden pinnalla kun tyhjaa on alla? Pohja nakyy metrien syvyydessa.

Eika Suomessa ole talla tavalla kaunista. Jarvi on 35 kilometria pitka, ja sita ymparoivat vuodet joka puolelta. Korkeimmillaan yli kaksikilometrisia.

Lahella olevat kalliokielekkeet nousevat suoraan ylos jarvesta. Joku on alynnyt kauan sitten rakentaa kielekkeen reunalle kirkon ja maalata sinne nyt jo vahan vanhahtavat freskot.

Ja totta kai makedonialainen haluaa asua taalla. Jarven rannassa on kaupunki, jonka vanhan kaupungin kujat ovat mutkaisia, mukulakivisia ja makisia. Jos Ohrid sijaitsisi jossakin muualla pain Eurooppaa, kaupunkia kansoittaisi charterlandia-kansa. Turisteja toki on taallakin, mutta suomalaiset eivat taida paikasta tietaa.

Onneksi ollaan sesonkiajan ulkopuolella. Ja mika ettei, onhan lampotila jo laskenut alle 25 asteen.

Hotellihuoneen ohjetaulu suosittelee hiljaisuutta klo 16-18, jolloin asiakkaat saattavat levahtaa. Siispa paivatorkuille.

Olio ja Stelio

Albanialainen taidemaalari Rodolfo ei varmastikaan tunnistaisi Tiranaa. Matti Pellonpaan nakoinen Rodolfo tosin vietti arkeaan ankeissa Pariisin kortteleissa, mutta Tiranan han varmastikin naki harmaana, pelottavana ja ahdistavana kaupunkina.

Tirana on tanaan oikeastaan kaikkea muuta: ystavallisia ja kauniita ihmisia, vilkkaita kadunvarsikahviloita, varikkaita rakennuksia. Tama on varsin hieno eurooppalainen kaupunki.

1990-luvun alkuun asti Albania oli todellinen takapajula. Diktaattori Enver Hoxha loysi ensin ystavakseen Stalinin. Kun han joutui 60-luvulla valirikkoon neuvostojohdon kanssa, uusi tukija loytyi Kiinasta. Hoxha toteutti Albaniassa Kiinan mallia mm. kulttuurivallankumouksen kaltaisin puhdistuksin.

Kun lopulta Maokaan ei miellyttanyt, Albania jai yksin, ja maa oli pitkaan suuri mysteeri muulle Euroopalle.

Stalin ja etenkin Lenin nakyvat yha Venajan katukuvissa. Hoxhaa sen sijaan ei Albaniasta loyda. Miehen jattimainen patsas poistettiin keskusaukiolta 1991. Nyt siella on tilaa enaa 1300-luvun sotasankari Skanderbegille, joka varmasti voittaisi suurin albanialainen -aanestyksen.

Ratsastajapatsailla on muuallakin ratsastettu tuohon arvostukseen.

Skanderbegin patsaasta tekee huvittavan miehen kypara. Jattimainen miekka tuo uskottavuutta, mutta kyparaan kiinnitetty kauriin sarvipaa tuo enemman mieleen taistelijan Asterix-sarjakuvasta.

Hoxhasta muistuttaa yksi rumimmista rakennuksista mita olen nahnyt. Betonista valettu kuin jattimainen sirkusteltta oli hetken aikaa Hoxha-museo. Parikymmenta metria korkean rakennuksen suunnittelivat Hoxhan tytar ja hanen miehensa, ja sen totisesti huomaa.

Ikkunat ovat sapaleina, ja betoni on saanut likaisen valkoiseen pohjaansa varia graffiteista. Jotkut uskalikot kiipeavat jyrkkia seinia katolle, josta varmaan avautuvatkin upeat maisemat.

Mutta maalla on toivoa ja tulevaisuutta. Kansallismuseon postimerkkinayttely paljastaa taman maan sankarit. Aiti Teresan, prinsessa Dianan, New Yorkin vapaudenpatsaan, George W. Bushin ja jalkapallon EM-kisojen tunnuksen lisaksi oman postimerkkinsa ovat vuonna 2009 saaneet Olio ja Stelio.

Ohukainen ja Paksukainen.

Julkkikset

Bill Clinton ja Äiti Teresa ovat Pristinan suuret starat. Kummastakin on Kosovon pääkaupungissa patsas. Molemmat ovat näköispatsaita, mutta Clinton näyttää ensi silmäyksellä enemmän Ronald Reaganilta. Tunnistamista auttaa kuitenkin sijainti Bil Klinton -kadun varrella.

Clinton on paikallisten sankari sota-ajalta, kun Yhdysvallat auttoi Kosovoa irtaantumaan Sebiasta. Äiti Teresa puolestaan on sankari lähes kaikkialla eteläisellä Balkanilla. Äiti Teresa tuli tunnetuksi nunnana Intian Kalkutassa, mutta hän on syntynyt Skopjessa ja on etniseltä taustaltaan makedonialainen albaani. Ehkä suodaan Kosovollekin pieni pala sankaruutta.

Mitrovicassa puolestaan on monia sankareita. Pohjois-Kosovossa sijaitsevan kaupungin halkaisee joki, jonka eteläpuoli on kosovolaista muslimialuetta. Pohjoispuolella kieli, raha ja auton rekisterikilvet ovat serbialaisia ja sanomalehdet kyrillisiä. Alue kuuluu Kosovoon, mutta se ei ole oikeastaan kenenkään hallinnassa.

Kadun varrella on iso kuva Dmitri Medvedevistä ja pienempi Aleksandr Lukashenkosta. Sankarinsa kullakin.

Mitrovican kaupunkia jakavalle sillalle on ajettu monta metriä korkea kasa soraa ja betonimöhkäleitä, eikä autoilla oli yli menemistä. Kuin varmemmaksi vakuudeksi sillan serbialueen puolella on iso sotilasteltta. Kun sillan reunaa kävelee kosovolaisten puolelta serbialueelle, tuntuu että jostakin luukusta tulijaa seurataan tarkasti.

Gracanican luostarikirkossa serbienklaavissa on menossa häät. Mustalaismusiikki raikaa kirkon edessä kuin Kusturican elokuvissa. Kruunupäinen sulhanen näyttää vaivaantuneelta keskellä piiritanssia pyörivää ja serbilippua heiluttavaa hääjoukkoa.

Kirkon muurin ulkopuolella romanilapset tulevat pyytämään tulijalta euroa. Kauempana vuoroaan odottaa seuraava hääseurue.

Matkailuvinkkiä

Baska Voda. Basko Polje.

Bussireissuissa saa iloa vaikkapa hassuista paikannimistä.

Hotel Punta. Ei liene halvimmasta päästä.

Mutta bussireissaaminen on halpaa etenkin kun on päässyt Kroatiasta eteenpäin Montenegroon ja nyt jo Kosovoon asti.

Jos joku haluaa käyttää tätä matkavinkkinä, niin Montenegron rannalta Kotorista pääsee päivässä Pristinaan asti julkisilla (hieman sävellettynä).

Kun herätyskello sirisee puoli kahdeksalta, mene tovi tajuta missä olen. Pian kuitenkin äkkään lähteä matkaan. Sporting Lissabonin entinen maalivahti tarjoutuu heittämään minut Kotorin bussiasemalle, josta bussi melkein heti jo lähteekin kohti pääkaupunkia.

Podgoricasta kerrotaan aamupäivällä, että Pristinan seuraava bussi on yölinja. Katson kartasta, että viimeinen kaupunki ennen Kosovon rajaa on Rozaje. Lippu sinne.

Viisi tuntia hulppeita vuoristomaisemia riittää selittämään, mistä maa on saanut nimensä. Montenegro = Mustat vuoret.

Rozajessa meinaakin tulla tenkkapoo. Bussiaseman seutu on krääsäkauppiaitten pelikenttää. Kauempana minareetti laulaa rukouskutsuaan.

"Ei mene Kosovoon bussia. Ota taksi", sanoo lippuluukun leidi ja lyö ikkunan kiinni. Joissakin asioissa muutos Itä-Euroopassa on hidasta.

Jammu Siltavuori -vainaan näköinen mies huomaa hädässä olevan. Istu alas, auto järjestyy, hän viittoo.

Varttia myöhemmin Jammu osoittelee kohti minua vieressään pieni, harmaapäinen mies.

"Viisi euroa", mies kertoo matkan hinnaksi.

He johdattavat minut 80-luvun Polon luo. Nostan rinkkani takaluukkuun. Huomaan, että autossa on Kosovon kilvet.

"Moment."

Harmaapää kävelee lemuavan vessan taakse ja alkaa purkaa pöydältään rihkamaa. Puoli tuntia myöhemmin lähdemme liikkeelle - väärään suuntaan.

Mies pysähtyy kadulle ja kävelee tien yli. Jostain ilmestyvä ponnaripää kantaa autoon kaksi isoa jauhosäkkiä, jotka sopivasta mahtuvat rinkkani viereen.

Vielä pitää tehdä yksi koukkaus. Myymättä jääneet rihkamapaketit pitää heittää turvaan. Rozajen keskustan kapeat kujat ja paikoin jalankulkuväylätkin tulevat minulle tutuiksi.

Tuntia myöhemmin Polo on ensin kiivennyt taas yksille jyhkeille vuorille ja rullannut alas Kosovon tasangoille. Pejan kaupungista ehdin juuri kuudeksi illan viimeiseen bussiin, ja pian päivän matkani on päättynyt.

Perillä Pristinassa. 12 tuntia ja 28 euroa.

Lattiasuihku

Montenegrolainen kahvi on tuimaa. Aamukahvia siemaillessani ihmettelen porinaa lahelta.

Syy selviaa tuota pikaa, kun terassin lattiakaivon kannen lapi alkaa pulputa vetta. Pian vetta jo suihkuaa. Ulkona ukkosen jalkeinen kaatosade valuttaa vetta kerrostalon alakerran huoneiston lattiaan kiinni. Olen paassyt montenegrolaiseen arkeen.

Myohaan edellisena iltana saavuin Kotorin kaupunkiin, etelaisen Euroopan komeimman vuonon juurelle. Linja-autoasemalla odotti puolisen tusinaa majapaikan tarjoajaa. 15 euroa, huikkasi nuori nainen. Tartuin tarjoukseen.

Montenegrossa lahes jokainen yrittaa elaa turismilla. Keskipalka maassa on 500 euron luokkaa. Sita ei laakarina tienaa.

Turismi nakyy. Kun myohemmin paivalla kiertelen vanhaa kaupunkia ja alkaa uusi sadekuuro, lahes joka toinen turisti pukee paallensa lapinakyvan sadetakin, jossa lukee Thomson Cruises. Kotorin lahdella on nytkin kaksi jattikokoista risteilyalusta.

Toiseksi yoksi vaihdan virallisempaan hotelliin, jota pitaa entinen jalkapalloammattilainen. Hotellin porraskaytavalla on useita joukkuekuvia. Hotellin omistaja pelasi muun muassa 1994/1995 Sporting Lissabonin joukkueessa pelikavereinaan Luis Figo, Sa Pinto ja Maniche. Mungo Kuppiksen jasenena noloa on sanoa, etta montenegrolaisen maalivahdin (ja nykyisen maajoukkueen maalivahtivalmentajan) nimi ei nyt vaan tule mieleen.

Aamun ukkossateiden jalkeen pilvet jattavat tilaa patikoinnille. Vanhan kaupungin takaa lahtee 1200 portaan reitti kohti linnoitusta. Hiki tulee noustessa 300 metrin ylemmas, mutta lentokonenakymat ovat mainiot.

Naisten huomassa

Yllatyn, kun huomaan jo kaukaa rahastajatyton. Eihan Suomen busseissa enaa rahastajia nae.

Kun saavun bussin ovelle, tajuan itsestani loytyvan keski-ikaisen sovinistisedan: Nuori vaalea nainen istuu kuljettajan paikalla valmiina lahtoon. Bussikuskin rintalapussa lukee Laura.

Kun olen jo siirtynyt matkamoodiin, Turkukin nayttaa erilaiselta. Bussin ikkunasta kaupunkia katselee muukalaisen silmin.

Uudenmaankatua alas polkupyoralla viilettavaa tyttoa, joka estaa kasillaan hameenhelmaansa nousemasta saadyttoman ylos. Kupittaan puistossa miniatyyritraktorillaan ympari ruohikkoa ajavaa miesta. Paaskyvuoren kentan paassa nilkuttavaa isoa koiraa hihna tiukassa vetavaa naista. Piikkiossa vihreissa haalareissa pellon kulmassa kadet puuskassa seisovaa miesta.

Kukaan heista ei hymyile.

Hitaasti soljuva bussimatka jattaa mieleen valahdyksia.

Lentokoneessa ennen matkaan lahtoa henkilokunta lukee turvaohjeet ja esittelee miehiston. Kapteenin nimi on Mirja. Olen tanaan hyvassa turvassa naisten huomassa.

Splitin illassa helle pamahtaa naamalle. Pimenevan illan ilma on kuin maitoa: ei tuulen virettakaan.

Diocletianuksen - Rooman keisari 1700 vuoden takaa - palatsia on kaunis katsella kaupungin keskustasta esiin tungevasta niemenkarjesta. Kaupungin valot syttyvat, taustalla vuoret heijastuvat tummina vasten viela vaaleaa taivasta.

Meresta nousee madan kalan tuoksua.

Nappikauppaa

Mistä tietää, että matka alkaa olla ovella? No siitä että tulee asiaa nappikauppaan.

Olkalaukkuani suojaa läppä, jonka toinen nappi jäi vuosi sitten irkutskilaisen pikkubussin lattialle. Irkutsk on kaukana, ja nappi saatta jo piileksiä Baikalin pohjassa. Laukku on valmistettu Guatemalassa, ja sekin on niin kaukana, että pitää etsiä Turusta nappikauppaa.

Mielessä on vielä hetki parin vuoden takaa, kun nousin Uviran keskustassa kongolaisesta pakusta. Laukkuni oli kiireessä väärinpän, ja pian sain keräillä kassillisen verran tavaroita afrikkalaisen pikkukaupungin torilta sadanviidenkymmenen kongolaisen ihmetellessä ilmeettöminä.

Siispä nappikauppaan. Viisaammat neuvovat minut Turussa Wikken yläkerran Eurokankaaseen. Siellä minulle suositellaan Eerikinkadun Muotinappia. Kävelen kohti Tinatuoppia ja valitsen viereisen oven, jossa varoitetaan porrasaskelmasta ja jossa kaksi nappia maksaa euron ja kaksikymmentä senttiä.

Matkan alun hetket huomaa myös ruokakaupassa, kun tomaattitisikillä pitää laskea aamut. Tai työpaikan ulko-oven viereisellä penkillä, johon sateen pirskeet kuivattuani istahdan ihmettelmään pyörätelineen takana olevia kuutta koivua. Jo kellertävinä kahisevien lehtien takaa paistaa paitsi asfalttiaukeallinen parkkipaikkoja myös kansallisromanttinen pilvipoutataivas.

Kaikki muut tuskailevat aina viimeisinä työpäivinään, miksei loma jo voisi alkaa. Miksi aina ennen matkalle lähtöä Suomi ja omat kulmat alkavat näyttäytyä niin nostalgisina, että toivoisin loman alkuun olevan vielä muutaman päivän?

Mutta huomenna illalla loma alkaa. Daily Newsin tai Alvarin kautta.

Putouksia

Esimakua tulevasta

Blogin käytön opettelua ja testausta. Ja samalla voi jo vähän ennakoida tulevia. Voi olla että pian alkavalla matkalla Victorian putoukset eivät osu kohdalle, mutta niitä voi aina muistella.



Uusi osoite

Edelliset matkatarinani olen kirjoittanut osoitteeseen aasia.vuodatus.net, mutta koska vuodatus on heikoissa kantimissa, seuraavan tai seuraavien matkojen tarinat voi elää täällä.