Tappajat

Lats!

Kammeneni lavahtaa seinaan. Seka kammeneen etta seinaan jaa verinen plantti.

Pitaako toivoa, etta hyttysen veri on omaani vai etta se ei ole omaani?

Hyttynen on Afrikan vaarallisin elain, pahin tappaja, silla se levittaa malariaa ja muitakin trooppisia tauteja. Toki syon malarian estolaakitysta, mutta ei se anna sataprosenttista suojaa.

Toisaalta jos hyttynen ei ole imaissut verta minusta, kenen verta tama on? Etelaisen Afrikan alueella paikoin jopa useampi kuin joka neljas kantaa hi-virusta.

Jopa Nelson Mandela on myontanyt katuvansa eniten sita, ettei kiinnittanyt aids-valistukseen enempaa huomiota presidenttikaudellaan. Aihe on taalla yha aika lailla tabu.

Mandelan heratti ainakin se, etta hanen poikansa kuoli aidsiin 90-luvulla.

Mutta tama kantajahyttynen on nyt liiskana seinassa. Ihminen tuli ja tappoi. Ehka kuitenkin Afrikan pahin tappaja.

Aika menna nukkumaan, kun ininaa ei enaa kuulu. Mutta tekno soi. Kovaa.

On kuin olisi ravintola Fortessa ja yrittaisi alkaa nukkua. Herkkaunisille tata Shoestring backpackersia Vic Fallsissa ei voi suositella.

Nukahdan saman tien. Havahdun jossakin vaiheessa yota hiljaisuuteen. Tai kun yota kuuntelee hetken, se on hiljaisuutta verrattuna yokerhomusiikkiin.

Mutta kumu kantaa kauempaa. Parin kilometrin paassa ovat putoukset, maailman vaikuttavimmat.

Victorian putoukset.

- - -

On helppo samastua takavuosien imperialisteihin. Istun Hwangen puistossa safariauton kyydissa - yksin.

Katselen kun viitisenkymmenta norsua saapuu juuri juomapisteelle, pienelle lammelle, jossa aiti- ja vauvahippo jo lekottelevat.

Kuljettaja sammuttaa moottorin, ja paasen kuuntelemaan - vesipumpun moottorin tasaista surinaa.

Afrikassa on monenlaisia aania.

- - -

En ole ikina kokenut olevani yhta rikas kuin nyt. Taskussani on sadan triljoonan dollarin seteli. Ykkonen ja yksitoista nollaa.

Harmi, etta dollarit ovat Zimbabwen dollareita.

Maan johtaja M ei ole kuvattuna setelissa, mutta hanen kuviaan nakyy katujen varsilla. M nayttaa kuvissa luotettavalta ja vakaalta viisikymppiselta miehelta. Oikeassa elamassa han tayttaa seuraavaksi 90 vuotta.

Joitakin vuosia sitten M:n hallitus tuhosi Zimbabwen talouden. Oma rahayksikko laukkasi sellaista inflaatiota, etta illalla rahan arvosta oli aamuun verrattuna pudonnut muutama nolla pois.

Nykyaan taalla kaytetaan Yhdysvaltain dollaria ja rinnalla myos Etela-Afrikan randia.

Kun paikalla on useampi kuin yksi zimbabwelainen, kukaan ei halua moittia M:aa. Mutta kahden kesken jutellessa huomaa, kuinka paljon taalla miesta inhotaan. Ilmiantajia silti pelataan.

Vic Falls on kuin pieni Charterland. Kaupungissa lahes kaikki saavat jollain tavalla elantonsa putouksesta ja sen paikalle tuomista turisteista. Katujen varsilla on fiksereita ja kaupustelijoita arsyttavyyteen asti.

Mutta aina joku turisti menee halpaan ja ostaa vaikkapa sadan triljoonan dollarin setelin.

Afrikkalainen bussimatka

Hetken verran ehdin olla tyytyvainen uutisesta.

Bussi oli juuri pysahtynyt jossakin Bulawayon lahioalueella. 15 tuntia aikaisemmin zimbabwelaisbussi oli lahtenyt Johannesburgista. Nyt kello oli vahan yli kaksi aamuyolla.

Hyva uutinen kertoi, etta bussiyhtio vie kaikki matkustajat perille. Kaikki 69 matkustajaa.

Kirkkaan kuun valaisemalle hiekkaiselle pihalle kurvasi pian nelja pienempaa bussia. Kaikissa oli perakarryt.

Minun bussissani oli ehka 15 ihmista. Kaksi tuntia 45 minuuttia myohemmin bussissa olivat enaa kuljettaja, apumies ja mina.

Jokainen asiakas oli heitetty yksitellen kotiin. Valilla eksyttiin jossakin lahioalueilla. Yllattavan moni matkustaja ei tarkalleen tiennyt, minne oli menossa.

Valilla kaarrettiin kauas kaupungin valojen ulottumattomattomiin.

Sinansa ilmaisesta kiertoajelusta olisi voinut olla tyytyvainenkin, mutta toisaalta olisin halunnut nukkua.

Ja kun viela olen tallainen romanttisen vanhanaikainen matkailija etta tykkaan etsia majapaikkani vasta paikan paalla ollessani.

No, siina lykasti. Backpackers Paradisessa oli viela tyhjaa tilaa aamulla kello viisi.

Kun henkilokuntaan ensin oli saanut kiinnitettya huomion rampyttamalla kelloa vasten rautaporttia. Bussin kuljettaja saesti hyvin huudattamalla torvea.

Yritin Joburgissa ensin paasta isompaan ja kansainvalisempaan bussiin. Mutta nepa eivat huolineet matkustajaa, jolla ei ole Zimbabwen viisumia valmiina.

Rajalla viisumin sai viidessa minuutissa ja 30 dollarilla. Viranomaisten yleinen bussitarkastus sen sijaan kesti kolme ja puoli tuntia.

Rajalla oli siis aikaa. Vaikkapa lukea kyltti: Varokaa paviaaneja!

Jos tuon olisi sanonut Teuvo Hakkarainen, asian sisalto olisi ollut kovasti erilainen kuin kyltin kirjoittajilla on ollut mielessa.

Tuntui varsin afrikkalaiselta, kun lahdin Johannesburgissa etsimaan pienta kanabussiasemaa, kun olin kuullut, etta lankkaribussit eivat minua huoli.

Mukaani lyottaytyi fikseri, joka lupasi vieda minut asemalle. Talla kertaa fikseri oli tarpeen, silla Johannesburgin aseman seutu ei ole ehka ihan niin valkoihoisia kunnioittavaa. Kun paasin erimoisten katukioskien ja villien pikkutaksien viidakon lapi aseman pihan portille, alkoi varsinainen tappelu.

Ainakin 20 katta kurottautui kohti minua ja rinkkani naruja. Tanne! Meidan bussiin! Tule! Ala mene sinne! Nuo ovat huijareita! Mene tuonne!

Nyt siita fikserin mukanaolosta oli sen verran suojaa ja hyotya, etta mielellani maksoin hanelle tipit, kunhan olin paassyt bussiin.

Zimbabwelaisbussi oli muuten ihan hyva, mutta siina on penkkirivia kohden viisi vierekkaista paikkaa. Jopa minunkin kapoisille hartioilleni tila oli kortilla.

Matkan mittaan auto alkoi kerata yha enemman ja enemman tavaraa. Paikkani oli toiseksi taaimmaisella rivilla, ja joka kerta sielta oli yha hankalampi pujotella kaikkien tavarapaljouksien lapi pois bussista.

Ja aina viimeisena.

Bussissa oli aikaa vaikkapa lukea lehtia. Myos Turkkari sai kovan lapimenon, joka tiedoksi erityisesti uutispaallikoille. Etelaafrikkalainen lehti The Sowetan kertoi Kimi Raikkosen kariutuneesta tallinvaihtokuviosta. Lehti kertasi, etta asiasta kertoi suomalainen sanomalehti Turun Sanomat.

Heikki Kulta taitaa olla ainoa kansainvalisesti seurattu toimittaja Turkkarissa.

Mutta hauskaahan tama Afrikka on. Toissa paivana paasimme heittamaan ylavitoset hollantilaisperheen kanssa. Olimme samaa seuruetta Krugerin luonnonpuistossa.

- Ehka joka viides kerta bongaamme leopardin, sanoi oppaamme Ewan sen jalkeen kun olimme ihmetelleet kuivan joen uomassa toyraan alla varjossa lepaavaa leopardia. Elain oli ehka parinsadan metrin paassa, mutta se lasketaan. Yhdella reissulla koko big five -saalis.

Big five on safarilla kaytetty termi. Big fiven muodostavat isoimmat villielaimet leijona, norsu, leopardi, sarvikuono ja puhveli.

Kanankakkapommeja ja vuvuzelatorvia

Soweto Backpackersien iltanuotiolla saa varoa kananpaskapommeja ja kuunnella Bob Marleyta. Nuotio on betoniseinien sisaan rakennettujen bambuvarsien sisapuolella. Vieresta nousee korkea puu, jonka oksien lampoon kanat haluavat istahtaa.

Marleyn reggaerytmit soivat joka ilta, silla paaosin asiakaskunta vaihtuu parissa paivassa.

Soweton nahtavyyksista tunnetuin lienee Nelson Mandelan kotitalo. Siella Mandela poseeraa valokuvissa perheensa, lapsiensa, ensimmaisen vaimonsa, toisen vaimonsa, taistelutoveriensa, Desmon Tutun seka Fidel Castron seurassa.

Museoksi kliinistetyn kotitalon mielenkiintoisin esine - Winnie Mandelan sotilassaapaiden lisaksi - on Sugar Ray Leonardin mestarivyo. Mandela itsekin, kuten aika moni muukin Afrikan maiden entisista johtajista, on nuoruudessaan nyrkkeillyt. Hieno lahjahan tuo on.

Soweton illassa ei reggaen ja bambujen lisaksi voi paljon muuta tehdakaan kuin katsoa jalkapalloa. Ja sekin vaatii pienta rohkeutta.

Lahtea nyt kavelemaan pimeaan kaupunkiin. Ensin yli junaradan, sitten siksak-katuja kohti valokeilassa valkehtivaa Orlando-stadionia.

Soweton ensimmaiset talot rakennettiin 1900-luvun alussa. Kultakuume toi Johannesburgiin valtavat maarat ihmisia. Valkoiset kansoittivat Joburgin keskustan, ja kultakaivokset vaativat valtavasti tyovoimaa.

Ja sitahan Afrikassa riitti.

Mita jos tehtaisiin mustille oma alueensa. Saavat siella touhuta, joku ehdotti.

1940-luvulla alettiin puhua ensimmaisen kerran Sowetosta. South west townships. Parikymmenta kilometria Johannesburgista lounaaseen, sen verran lahella kuitenkin, etta komea skyline nakyy.

Vuoden 1976 aikana alkanut kansannousu muutti alueen vakivaltaiseksi ongelmapesaksi, rotutaistelun symboliksi. Tukea herui valtavasti joka puolelta maailmaa, mutta tuki myonnettiin lahinna sympatiapisteina.

Itsenaisyyden aikana on tapahtunut paljon, ja aluetta kelpaa esitella turisteille. Ja turistien kelpaa siella kayda. Harvassa paikassa tapaa yhta ystavallisia ihmisia.

Sowetossa asuu tata nykya virallisesti 3,5 miljoonaa ihmista. Siirtotyolaisten kanssa luku saattaa nousta jo Suomen asukasluvun suuruiseksi.

Mutta kalpaahan siella puikkelehtia.

Vuvuzelat vinkuvat yossa, ja afrikkalaisia tanssittaa. Orlando Pirates on taas tehnyt maalin egyptilaisia vieraitaan vastaan.

Tauolla ehtii kayda vessassa. Miesten pisuaareissa omaa hataansa sojottaa 2-3 ihmista pyttya kohden. Pidan kyynarpaani sen verran leveina, etta oma pisuaarirauhani sailyy.

Taukomakkara pesee Kupittaan makkarat mennen tullen, mutta se ei paljon toisaalta vaadi.

Sowetolaiset voittavat ja varmistavat paikkansa Afrikan mestarien liigan valieriin. Tanssikoreografiat ovat toinen toistaan komeampia. Katsojat ovat saaneet kolmen euron lipuilleen vastinetta.

Aika puikkelehtia takaisin kotimuurien sisapuolelle. Ottaa Windhook.

Mina ja Hector Pieterson

Olin innoissani heti herattyani. Tanaan olisi Laitilan urheilukentalla Markkinakisat, ja mukana oli kovia nimia.

Kovin laji oli 5000 metrin juoksu, vaikka tietenkin minua harmitti Brendan Fosterin poisjaanti. Puolustava Euroopan mestari oli jo tulossa, kunnes hanelle kerrottiin, etta Laitilassa kilpaillaan kumiasfaltilla.

Mutta Lasse Viren olisi paikalla. Olisi jo aika antaa merkkeja, etta Montrealista voisi odottaa jotakin.

Mukana olisivat myos Ewald Bonzet seka Daniel Malan, kaksi etelafrikkalaista, jotka olivat etelaisen Afrikan kesassa juosseet hirmuaikoja. Eika Etela-Afrikkaa huolittu arvokisoihin, joten olisi janna nahda edes etta milta he nayttivat.

- - -

Hector Pieterson oli varmasti yhta innoissaan. Tanaan vihdoinkin olisi se paiva.

Buurien paattama uusi laki on jo hetken aikaa pakottanut kaikki opiskelijat ja koululaiset kayttamaan pelkastaan afrikaansia. Niinpa monet koululaiset ovat osoittaneet mielta jaamalla pois kouluista.

Nyt heilla on tarkoitus vieda viesti Etela-Afrikan viranomaisille.

"Haluamme opiskella englanniksi tai omalla kielellamme."

- - -

Laitilan urheilukentalla on ennatysyleiso. Paakatsomo on tietenkin taynna. Kappelimaen koulun puoleinen paatyrinnekin nayttaa tayteen kansoitetulta. Takasuoralla kenttaa ymparoi sankka rivi katsojia. Meneekohan 5000 katsojan raja rikki?

Seppo Hovinen nousee olympialaisten isoksi mitalitoivoksi heittamalla yli 92 metria. Antti Kalliomaki hyppaa seivasta lupaavasti.

Lasse Virenin juoksua kaikki odottavat. Katsojat saavatkin nahda hienon kirikamppailun, jossa valkoinen etelaafrikkalainen Daniel Malan puristaa lopussa rinnanmitalla Virenin ohi.

Olen hiukan pettynyt, mutta kertailen silti innoissani paivan tulosantia.

Yolla naen unta, kun voitan seuraavassa tonnin kisassani piirinmestaruuden ja tuuletan maaliviivalla molemmat kadet ylhaalla kuten Malan.

- - -

Sowetossa 15000 hengen rauhanomaiseksi tarkoitettu marssi on kaantynyt paalaelleen.

Poliisi hakeltyi marssijoiden maarasta ja maarasi joukot poistumaan. Kun se ei auttanut, poliisi ampui kyynelkaasua. Joukot hajosivat mutta palasivat pian takaisin.

Poliisi lahetti susikoiran pelottaakseen marssijoita. Vellova ja laulava vakijoukko kuitenkin kivitti ja potki koiran kuoliaaksi.

Lopulta joku poliisi teki paatoksen. Ampui kovilla kohti aseetonta joukkoa.

- - -

Laitilassa kentta on hiljentynyt. Loukon Kalle laskee tyytyvaisena lipputuloja. Seuran taloustilanne olisi jonkin aikaa vakaa, silla kisat menivat yli odotusten.

Kenttamestari poisti viimeisia maalarinteipin paloja pituushypyn vauhdinottoradalta. Palkintotytot olivat jo vaihtaneet kansallispukunsa farkkuihin. Uskollisimmat toimitsijat kerasivat tyhjia pahvimukeja ja sinappisia papereita katsomosta.

- - -

Vilakazikatu oli lopulta hiljentynyt tappaviin luoteihin. Poliisi siivosi ruumiita ennen kuin kukaan lehtimies ehtisi niita laskea.

Veriloylyn ensimmainen kuolonuhri oli 13-vuotias Hector Pieterson

Etela-Afrikan viranomaiset kertoivat 70 ihmisen kuolleen, mutta todellinen luku lienee paljon isompi.

Kesakuun 16. paivan 1976 tapahtumat avasivat pitkan, vakivaltaisen jakson Sowetossa. Parin vuoden aikana useita satoja kuoli, kun mustat taistelivat apartheidia vastaan oikeuksiensa puolesta.

Vakivaltaa kesti viitisentoista vuotta. Valkoihoisen ei kannattanut taalla nayttaa naamaansa vaikka olisi miten paljon tahansa ollut mustien puolella.

- - -

Elokuussa 2013 ajan polkupyoralla Vilakazikatua.

"Musungu," huutaa pikkupoika ja juoksee rinnallani. Kerjaa kyytiin, pyoran tangolle istumaan. Heittaa ylavitoset.

"Shoot me," huutaa toinen.

Eika tuossa huudossa ole ironiaa. Han asettautuu heti poseerausasentoon valokuvattavaksi. Nostaa katensa ylos niin, etta peukalo ja etusormi tekevat ympyran. Muut sormet pystyssa ovat kaksoiswee. Merkki tarkoittaa Orlando West, kotialue, Soweton keskeisin alue.

Katu paattyy aukiolle, jossa vihdoin kohtaan Hector Pietersonin, lahes ikatoverini.

Hanen muistokseen on pystytetty monumentti, jossa yhtena osana on kuva. Nuori mies kantaa pahasti haavoittunutta pikkupoikaa, jonka sisko hadissaan kavelee vieressa.

- - -

Faktojen liika tarkistaminen voi pilata hyvankin tarinan. Niinpa voi olla, etta Malan ja Bonzet kilpailivat Laitilassa jo 1975. Munamarkkinakisat ovat aina olleet viikkoa ennen juhannusta, mutta en tarkistanut, olivatko kisat 1976 juuri 16. kesakuuta.

Hektinen Johannesburg

Kun olen paassyt Nelson Mandela -sillan korkeimmalle kohdalle, myohaisen iltapaivan aurinko heittaa varjoni kauas yli sillan alla olevin sinisten junanvaunujen. Edessa sillan toisella puolella haamottaa taksiasema.

Paikalliset kutsuvat suomalaisittain pikkubusseja takseiksi. Niilla taalla matkustetaan.

Ja sinne minakin tahtaan.

Sain majapaikastani ohjeeksi, etta nouse taksiin, jossa lukee Cresta. Mutta kun missaan taksissa ei lue mitaan.

Taksiasemalla takseja on sadoittain. Tanne aamulla tullessani sain ystavallisen neuvon kanssamatkustajalta, etta kannattaa kysella takseja katoksen alta. Parkkihallista.

Eika kai tassa nyt mitaan ongelmaa ole. Mutta toisaalta tiedan, etta Johannesburg on kutakuinkin maailman vaarallisin kaupunki. Paras ainakin loytaa oikea taksi. Jos paadyn melkeinpa mihin vaan muualle kuin kotikulmilleni Melvilleen, saatan olla aikamoisissa vaikeuksissa.

Naiden matkojeni yksi mieleen jaava juttu on juuri nuo tilanteet. Se hetki kun lopulta lukuisien kyselyjen jalkeen akkaan oikean auton, ja nousen siihen. Ja kun se alkaa huristella. Kohti kotikulmia.

Kun katson vieressa istuvia ihmisia, jotka nytkin ovat kaikki ihan hiljaa. Jotka ovat menossa jonnekin pohjoisen lahioihin. Ja joiden elamasta on parempi olla tietamatta liikaa.

Olettaisin etta kaikki te lukijani ette ole kayneet Joburgissa mutta suurella osalla on mielikuva tasta kaupungista. Niin oli minullakin.

Kun eilen illalla olin majoittunut kaksimetrisen kiviseinan ja sen ylla kulkevan sahkoaidan suojassa olevaan majapaikkaan, lahdin etsimaan murkinaa.

En olisi ikimaailmassa kuvitellut, etta taalta loytyy samankaltainen baarikatu kuin on vaikkapa Bangkokissa tai Shanghaissa. Korttelien mitalla ravintoloita, pubeja, jazzbaareja, yokerhoja. Valissa myos kauppoja, gallerioita, antikvariaatteja.

Eika taalta ole edes mitaan hataa kavella iltapimeassa kotikulmille.

Illallispaikassani taustalla soi miellyttava fuusiojazz. Sen jalkeen poikkesin oluelle baariin, jossa soivat kapverdelaiset rytmit Cesaria Evoran malliin.

Majapaikastani ja opaskirjasta sain tarkat ohjeet, minne menna ja minne ei ainakaan menna. Keskustassa Newtown ja laheiset seudut ovat dynaamista aluetta. Jotenkin pidan tasta enemman kuin Kapkaupungista, jossa tunnelma oli tavallaan uneliaampi.

Pidan siita kun yhdessa kadunkulmassa joku aija naputtaa oven jalkalistaa kuntoon. Seuraavassa karryjaan tyontava katukauppias on valmiina myymaan kun jotain halutaan.

Vieressa vanha tehdashalli tyyliin Logomo on rakennettu Etela-Afrikan historiaa kuvaavaaksi museoksi. Kulman takana on tunnelmallinen lounaspaikka, jossa onnistun tilaamaan annoksen naudan vatsaa, ja silta se nayttaakin.

Kun taksini on tuonut minut kotikulmilleni, lahden tietenkin baarikadulle. Sahkot ovat olleet poikki koko kaupungista jo parisen tuntia, mika tarkoittaa, etta liikennevalotkaan eivat toimi.

Viereisessa risteyksessa liikennepoliisi ottaa hommansa tosissaan. Jumaliste, nyt pysahdyt, han huutaa ja hyppaa kadet levallaan auton eteen. Ja taas toisin pain. perkele, alkaa hidastelko, kertovat tuulimyllyina viuhuvat kadet saestettyna huulten tuomaan vahvistukseen.

Ja kun vertaa Kapkaupunkiin, taalla on ihmisia. Ja elamaa.

Varmaan sita toisenlaistakin elamaa, johon en toivottavasti joudu tormaamaan.

Afrikan tahdet

Timantit ovat ikuisia mutta timanttikaivokset eivat. Kimberleyn kaikki tietavat timanteista, ja tuossa se kuuluisin paikka nyt on. Silmieni edessa. Tai alla.

The big hole. Suuri reika. Tai ehka ennemminkin suuri louhos.

Turkoosi vesi kuultaa 215 metrin syvyydessa. Koko louhosalue on 17 hehtaaria. Paraisten kalkkilouhos saattaa olla isompi, mutta tama lienee maailman suurin kasin kaivettu kuoppa.

Ja siita ikuisuudesta. Tanaan on kulunut paivalleen 99 vuotta siita kun kaivos suljettiin. Vuoteen 1914 mennessa sielta oli louhittu runsaat 2700 kiloa timantteja. Taisi suoni ehtya.

Paikan ymparille on rakennettu tyylikas museo. Vieressa on myos autenttinen vanha kaupunki pubeineen, kirkkoineen ja asuntoineen. Kaikkea sita mita timantinhuuhtojat tarvitsivat 1800-luvun loppupuolella.

Paikka on ollut varsinainen el Dorado.

Ja tietenkin moinen paikka houkutti huijarit ja kauppamiehet. Kuuluisimpana kaikista varmasti Cecil Rhodes, joka haikalemattomyydellaan hankki lopulta lahes koko kaivoksen haltuunsa.

Rhodes on yksi eniten Afrikan elamaan vaikuttaneita henkiloita ikina. Paitsi etta han toimi timanttibisneksessa han oli myos Etela-Afrikan paaministeri seka perusti oman valtion, Rhodesian.

Rhodes oli tavallaan Afrikan tahti, mutta vihattu sellainen.

Kimberleyn keskusta on kuin mika tahansa afrikkalainen laatikkotalokaupunki. Mutta helmia loytyy.

Kuten Halfway House. 1800-luvun lopussa paikka oli suorastaan ride in -kapakka. Rhodes karautti paikalle usein hevosellaan, ja kiireisena miehena han nautti viskipaukkunsa hevosen selassa istuen.

Tuota perintoa paikka yha jatkaa ja mainostaa olevansa maailman ainoa drive in -baari. Torven torays pihalla niin kyyppari lahtee hakemaan tilausta ja myy juomat autoon.

En kylla nahnyt kenenkaan moista tarjousta kayttavan.

Mina sen sijaan istahadan pubin puolelle ja tilaan ruokalistasta Rhodes Biten. Vasikanleikkeessa on taytteena juustoa ja salamia seka tulista piripiria. Paalta leike on kuorrutettu parmesaanijuustolla. Mahtoi olla myos Rhodesin listalla.

Majapaikkani sijaitsee muutaman kilometrin paassa keskustasta. Rakennus on lahes sata vuotta vanha ja toimi aikoinaan tutkintavankilana. Timanttikaivoksen myohempi johtaja Harry Oppenheimer muutti rakennuksen hostelliksi 1980-luvun alussa.

Paikassa on kaksi kymmenia metreja pitkaa rakennusta, joita kumpaakin edustaa pitsiverhoiltu kuisti. Paikan johtajattaren nimi hamaa. Jeanette on jo seitsemankymppinen, valkoinen afrikkalainen. Hanen adjutanttinaan on vahan nuorempi valkoinen nainen, joka virka-asultaan ja olemukseltaan voisi olla kolonialaistisen ajan sisaoppilaitoksen johtajaopettajatar.

Ainakin kalkkeripaperin kaytto sujuu taiten.

Paikka on muutenkin vahan kolkko ja yot ovat kylmia, mutta ihmiset ovat ystavallisia.

Varttia yli kuusi aurinko on jo maillaan. Taivas punertaa ruohikkoisen savannin ylla. Pian on tahtien vuoro.

Afrikan tahtien.

Ensimmaisessa luokassa

Jos haluaa nahda vahemman kaupunkimaista Kapkaupunkia, kannattaa suunnata kohti itaa vaikkapa Durbanvilleen.

Ja sinnehan paasee katevasti paikallisjunalla. Kapkaupungin rautatieasemalla on juhlallisesti myyntitiski, jossa lukee: Metroliput.

Matka Brakendellin asemalle kestaa 40 minuuttia. Hamaannyn tiskilla, kun virkailija kysyy, ostanko ensimmaisen luokan lipun.

"Toisen luokan lippu", sanon tietenkin.

6,5 randia eli vahan yli puoli euroa.

Toisen luokan vaunu on kuin normaali metrovaunu vahan missa tahansa. Keltaiset, muoviset penkit reunustavat vaunun kumpaakin puolta. Ihmiset tuijottavat jalkoihinsa tai kuka minnekin.

Kun palaan muutamaa tuntia myohemmin samalle asemalle useita Perlot-, Pinotage- ja Shiraz-kokemuksia rikkaampana, paatan oikein satsata.

Ostan ensimmaisen luokan junalipun. Se maksaa 12 randia eli kutakuinkin yhden euron.

Junan penkit ovat pehmustettuja. Joissakin kohdin paallyskangas on mennyt rikki paljastaen sisalta superloonit. Eika penkkeja ihan joka paiva taideta pesta.

Tyhjia penkkeja riittaa, ei tarvitse alkaa ventovieraiden kanssa keskustella.

Toisessa paassa vaunua on haliseva ryhma, ja asian honaa myos paikallinen kulkija.

Nukkavieruun pukuun ja lippalakkiin pukeutunut musta mies nayttaa silta, etta pari edellista yota on tullut vietettya muualla kuin sangyssa.

Mutta tahan paivaan han on ladannut paljon. Han kavelee kohti halisijasakkia ja kertoo kuuluvalla aanella asiansa:

"Tama on ensimmaisen luokan vaunu!"

Halina hiljenee. Mies palaa paikalleen. Nojaa vaunun kaytavalla olevaan tolppaan ilmeettomana.

Hiljaisuudessa on valkoviinista humaltuneen reissumiehenkin mukavampi katsoa ulos ikkunasta, miten iltaansa laskeva aurinko, jalleen kerran, tuo Poytavuoren esiin Kapkaupungin siluetista.

Kaksi valtamerta

Yleva tunne. Sulkea silmat ja katsoa 600 vuoden taakse. Nahda horisontista lipuva portugalilaisten purjelaiva.

Mita mahtoivat Magalhaes ja kumppanit tuumia, kun mutkan takana olikin merta eika loputtoman tuntuista Afrikan rantaa.

Mahtoiko tuo laheinen karikko nostaa silloinkin samanlaista vaahtopaata kuin nyt? Varmaan miehia pelotti, mutta sen ajan purjehtijat todennakoisesti olivat muunlaiset tunnetilat jo unohtaneet.

Avaan silmat. Majakan juurelta mitattuna meren pinta on melkein 250 metria alempana.

Atlantin vihreat aallot vellovat kohti mannerta heittaen matkalla vaahtopaita. Tuuli lapsyttaa vasten poskia, aallot paukkuvat kohinan yli, tyrskyavat rantakivikkoon.

Hattua ei parane tassa tuulessa kayttaa.

Linnut liitavat kaukana alhaalla. Kaartelevat eivatka rapsayta siipiaan.

Takana siintava aava ulappa katoaa autereeseen.

Kun paata kaantaa vahan vasemmalle, edessa lainehtii lempeaa merta.

Hyvantoivonniemen kallioilta voi samanaikaisesti ihmetella kahta valtamerta. Kylmien merivirtojen Atlantti tuo Afrikan lansirantaan noin 10-asteista vetta. Intian Valtameri nurkan takana on 3-4 astetta lampimampaa.

Hyvantoivonniemi on antanut toivoa merenkulkijoille, mutta on se myos pelottanut. Seudun vesissa makaa muutama tuhat hylkya. Laheisimpana Lusitania.

Kun alus ajautui kivikkoon runsaat sata vuotta sitten, niemelle paatettiin rakentaa uusi majakka. Vanha majakka valkkyi jopa yli 60 kilometrin paahan, mutta 250 metrin korkeudessa vilkkunut valo hukkui sumuisina paivina kokonaan maisemasta ja antoi vain taysin valheellista turvaa.

- - -

Oletan, etta reissuni meriselitykset on nyt annettu. Kun Afrikan mantereen lounaisin kolkka on merkitty, on aika siirtya sisamaan seikkailuihin.

Hoyrykone

Pilvisumu syoksahtaa rinteen reunan takaa ylaviistoon kuin hoyrykoneella honkaistyna.

Vieressa koysirata on hiljaisena. Poytavuoren paalla aurinko paistaa kirkkaasti, mutta ihmisia taalla on vain muutama.

Atlantilta rantaan vellovien aaltojen jymy kaikuu kumeana. Meri on tasan kilometria alempana.

Samalla hoyrykone hiljenee. Kapkaupunki avautuu silmien eteen.

Viereinen kukkula nimelta Leijonan paa. Signaalikukkula, sen takana jalkapallon MM-kisoihin kolme vuotta sitten valmistunut jalkapallostadion. Kauempana merella Robbenin saari. Meren kimallusta. Vaaleaa puolikuun muotoista rantaviivaa kilometreittain keskustan takana. Lahempana kuhisevan kaupungin katujen verkko.

Ei ole suuresti liioiteltua pitaa Kapkaupunkia yhtena maailman kauneimmista. Jotkut sanovat etta Sydneyn ja San Franciscon ohella.

Hoyrykone kaynnistyy, maisema jaa tauolle.

Poytavuori on hiljainen, koska koysirata on muutaman viikon huoltotauolla. Vuorelle paasee myos kavellen jyrkkaa, kivikkoista rinnepolkua. 700 metrin nousu kesti runsaat puolitoista tuntia

Alastulo sujuukin yllattavammin. Puolimatkassa yhytan kolmikon, josta yksi nayttaa olevan niin vasynyt etta jalat eivat enaa kanna. Niinpa mina olen hanen toinen jalkansa loppumatkan, eika se minunkaan matkantekoani helpota.

Tuo uupunut, kuuskymppinen brittinainen on niin poikki, etta han kaatuu jopa viela autonsa ovelle, vaikka jalkojen alla on jo tasaista maata.

- - -

Mina olen tie, totuus ja elama.

La Boheme -ravintolassa Sea Pointin kaupunginosassa ruokaa odotellessa ei voi valttya seuraamasta viereisen kirkon edustalla valkkyvaa valotaulua.

Ravintola on niin taynna, etta viimeinen tyhja poyta osui minulle. Lampolamput tuovat terassin puolelle miellyttavaa ja lamminta tunnelmaa.

Krihvelitaulut esittelevat paivan ruokalistan.

Tilaan alkuruoaksi mustekala-simpukka-salaattia, ja paaruokana on strutsinlihapullia.

Seuraava jumalanpalvelus on sunnuntaina kello 10, valkkyy kirkon taulu.

Ruoka on taivaallisen hyvaa.

Robbenin kaarme

"Hei, tuolla. Kaarme!"

Taysi bussilastillinen ihmisia alkaa akkia kaantyilla, nostaa paataan, santailla.

Bussin opas on huomannut saman minka minakin naen ikkunapaikaltani nyt. Toista metria pitka, pullea musta kaarme lekottelee asvaltilla.

Kameratulen raiskyessa kaarme havahtuu ja kiemurtelee auton alle. Jatkaa jonnekin, toiselle puolelle tieta. Kameratulitus paattyy kun bussi jatkaa matkaansa.

Robbenin saarella on yllattavan paljon elaimia. Naemme paataan 180 astetta kaantavan kauriin (springbok, mika lie suomeksi?), sadoittain, jopa tuhansittain tyrskyisilla rantatoyrailla pesivia lintuja seka muutaman pingviininkin.

Robbenin saarella on 8000 pingviinia, mutta en mina eika varmaan kuka muukaan tasta porukasta ole saarella elainten vuoksi.

Talla saarella Nelson Mandela vietti 18 vuotta 27-vuotisesta vankeudestaan.

Sain iltapaivalla lahtevaan katamaraaniin viimeisen lipun. Puoli tuntia kestavan keinuvan merimatkan jalkeen meidat ahdetaan neljaan isoon bussiin, joissa kiertelemme saarta tunnin verran.

Sen jalkeen meidat viedaan vankilaan. Oppaanamme on mies, joka vietti viisi vuotta elamastaan itsekin vankina.

Tyrmat eivat ole lainkaan niin pelottavan ja kammottavan oloisia kuin monet vastaavat KGB-vankilat. Mandelan tyrmakopin erottaa muista yksi asia: kaytavalla kopin eteen muodostuu kymmenien ihmisten jonoa kahdesta eri suunnasta.

Ja mita siella nakee? Kalterien takana kulmassa neliomaisen, noin 2x2 metria kokoisen huoneen yhdella sivustalla kivilattialla on ohut patja. Sen vieressa on pieni poyta jossa ovat peltinen lautanen ja muki. Niiden vieressa on peltinen ampari tarpeita varten.

Ja jono liikkuu taas eteenpain.

Toisessa rakennuksessa Swapo-vankien osastolla valokuvien joukossa on kuva, jonka alla lukee Kimmo Kiljusen nimi. Entisen kansanedustajan ottama kuva ei museoon ole paassyt toki taiteellisen tai teknisen taituruutensa ansiosta.