sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Etelän ennätys ja Pakke Kymäläinen

Ainakin yksi ennätys reissun saldona: eteläisin vierailemani kaupunki on nyt Montevideo tuloksella 35 astetta eteläistä leveyttä. Kapkaupunki ja Hyväntoivonniemikin jäävät niukasti pohjoisemmaksi.

Ällistyin kun läntisyys-tilasto pysyi täysin ennallaan.

Läntisin paikka jossa kävin on Perun Trujillo, vähän yli 79 astetta läntistä pituutta.

Olisin maailman tai tässä tapauksessa Amerikan kartta silmissäni arvioinut, että läntinen Peru on selvästi lännempänä kuin Florida. Mutta eipä ole: tilastoykkösenäni säilyy Orlando tuloksella melkein 81 astetta läntistä pituutta.

Reissu sai päätöksensä nimenomaan etelän ennätyskaupungissa Montevideossa. Kaupungissa on miellyttävä haahuilla, ja niinpä kulutinkin kaksi päivääni siellä kuin Paul Austerin romaanihenkilöt New Yorkissa.

Montevideon keskustori on korskea. Siitä etelään kävellessä meri tulee vastaan runsaan kilometrin päässä. Sinä aikana viehättävä vanhakaupunki ehtii muuttua akikaurismäkimäiseksi satama-alueeksi.

Aallonmurtajaksi rakennetun betoniseinän viereen ladotuilla kivikasoilla istuu joutilaita miehiä kurotellen onkivavoillaan kohti merta. Kivien koloon on tumpattu polkupyöränraato. Betonipolun päällä mouruaa yksinäinen kulkukissa. Taaempana isot nosturit purkavat saksalaista rahtialusta.

Näiltä kulmilta käynnistynee Kaurismäen seuraavan trilogian avausjakso.

Uruguayn pääkaupungissa ei ole mitään pakollisia nähtävyyksiä, ja siksi se onkin mukava kuljeskeltavaksi. Ainoa museo, joka houkutti, on vanhaan vankilaan rakennettu nykytaiteen museo. Portilla kaksi haalaripukuista työmiestä kanniskeli viisimetristä mainosjulistetta tarkoituksena joko kiinnittää se portin viereiseen aitaan tai toisaalta viedä se varastoon joutilaana.

Vanginvartijan kopissa istui mies viittoillen minulle portin tekstiä: teemme remonttia, ja museo on kiinni tämän ja ensi viikon.

Se siitä museosta.

Jalkapalloturistin aistini sen sijaan pettivät pahasti. Totta kai Montevideossa olisi yksi maailmanluokan turistikohde.

Estadio Centenario on nimittäin kaikkien aikojen ensimmäisen MM-finaalin pelipaikka. 1930 Uruguay voitti loppuottelussa Argentiinan 4-2. Nykyään stadion on Penarolin kotikenttä.

Vaikka ottelua ei osunutkaan niille päiville, jotka kaupungissa olin, stadionin museo olisi pitänyt nähdä.

Tämän minulle selvensi samassa hostellissa yöpynyt romanialaismies, joka oli ilmeisen vieraskorea: hänestä Suomi olisi taannoisessa maaottelussa ansainnut tasapelin.

Kun tuli puhe suomalaisjalkapalloilijoista, kaveri heitti nimen, jota ihan heti en olisi odottanut: Kimalainen. Mietin tovin ennen kuin välähti: Kymäläinen.

Tapasin siis uruguaylaisessa hostellissa romanialaismiehen, joka muisti Pauno "Pakke" Kymäläisen, TPS:n luunkovan topparin 80-luvulta.

Ja tietenkin romanialaisturisti muisti Lahden Kuusysin, joka kaatui Steaua Bukarestin tieltä romanialaisten voittaessa Euroopan cupin 1986.

Tätä siis kirjoittelen kotona. 60 päivän reissu on tehtynä. Edessä päivät huputetussa talossa.

Miten olinkaan voinut unohtaa marraskuisen pimeyden.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Niin kaukana minne kukaan ei matkusta

Tanaan vaihtui maisema. Saavuin perille ryytyneena neljan tunnin yolennon ja paalle seitseman tunnin bussimatkan paahan. Olin varma, etta tahan kaupunkimaisemaan ei yksikaan tuttavani ole ikina paatynyt.

Majoituin hotelliin ja avasin kannykkani. Yksi tuttava kyseli heti facebookin chatissa, missa olen.

Varmistin kartasta ennen kuin vastasin: Encarnacionissa, Etela-Paraguayssa lahella Argentiinan rajaa.

"Ai, minakin olen ollut siella," vastasi kaverini.

Nonni.

- - - -

Nyt on menossa matkustuspaiva numero 54. Olen kauempana paivantasaajasta kuin kertaakaan aikaisemmin. Siita huolimatta taman kuumemmassa paikassa en edellisten 53 paivan aikana ole ollut. Edes Amazoniassa ei ollut nain kuuma.

Plazan kulman lampomittari naytti 36:ta astetta. Kun paalle lisataan valtava kosteusprosentti, saadaan tukaluuskertoimella iso luku.

Tukaluutta taltuttamaan sopikin hyvin napata paikallisesta pikkukaupasta olut, jonka nimi on Polar ja jonka etiketissa on jaakarhun kuva.

Ja nautiskella olut jalkakaytavalle kaupan kulmalle nostetun muovipoydan viereisessa muovituolissa istuen.

- - - -

Encarnacionissa on komea ranta. Rantahiekka on niin kuumaa, etta otettuani paljain jaloin hiekalla kaksi askelta kaannyin nopeasti takaisin.

Hiekkarannan takana on ilmeisen hiljattain rakennettu levea rantabulevardi. Viela neljan aikaan iltapaivalla sinne porotukseen ei mennyt kukaan, mutta auringonlaskun aikaan alkoi olla vipinaa.

Vaikka eihan lampotila ollut yhtaan helpottanut viela tuntia auringonlaskun jalkeenkaan.

Paikallinen ranta on Parana-joen rannalla. Joen toisella puolella on pilvenpiirtajien silhuetti. Rakennukset kuuluvat Argentiinaan ja ovat kaupungissa nimelta Posadas.

- - - -

Kaupungin ihmeellisyydet eivat viela tuohon loppuneet. Torilla on pienehko patsas herrasta nimelta Taras Schevtchenko. Mitakohan tekemista Ukrainan kansallisrunoilijalla on pienen paraguaylaisen kaupunkipahasen kanssa.

Paraguayssa itse asiassa nakyy paljon vaaleita ihmisia. Aika monen juuret ovat Saksassa, ja suuri osa muuttovirrasta juontaa kauemmas kuin toisen maailmansodan loppuhetkiin. Ilmeisesti taalla on paljon myos ukrainalaistaustaisia.

Kaupungin ylpeys kuitenkin on oma sambadromi. Rannan lahella on 200-300 metria pitka tienosuus ymparoityna isoilla katsomoilla. Paatyjen lippuluukut mainostavat jo tulevaa.

 Tammi- ja helmikuussa kaupungissa on istot sambafestivaalit, jolle vertoa vetaa ainoastaan Rion karnevaali.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Los Perkeles

Perun Huarazissa, eraanlaisessa Andien vuoristopaakaupungissa yksi suomalaisryhma on tunnettu jo pitkaan.

Lahinna entisista laskuvarjojaakareista koostuva porukka on kaynyt paikalla vuosittain ja valilla useamminkin jo kymmenen vuoden ajan.

Ainakin alkuaikoina ryhma heratti kummastusta. Miehet lahtivat aamuvarhaisella jaatikoille, jossa he valloittivat korkeita vuoria. Aina vahan ennen kuin he saapuivat kaupunkiin, he laittoivat viestin, jossa pyysivat laittamaan juomat kylmenemaan. Alkoholi maistui ja maittoi erinomaisesti ja ilmeisen pitkalle yohon.

Aamulla aikaisin he olivat taas valmiina matkalla valloittamaan uusia vuoria.

Kaupungissa joukko lahinna puhui keskenaan, kovaa ja suomea. Paikalliset oppivat erottamaan sanojen seasta yhden toistuvan sanan.

Niin muodostui legenda suomalaisista nimelta Los Perkeles.
- - - -

Huarazista itaan on syrjainen Conchucosin sola. Sinne paasee ylittamalla Cordillera Blanca -vuorijonon. Tie syoksyy korkeimmalla kohdalla tunneliin, joka on 4500 metrissa.

Tunneliin asti bussi on kiemurrellut ylos tieta kauniilla asfaltilla. Tunnelin jalkeen alkavaa soratieta valvoo Andien Kristus, kukkulan huipulle pystytetty toistakymmenta metria korkea patsas.

Alkaa pitka ja hidas alamaki.

Conchucosin laakso tunnetaan Chavinin kulttuurista. Siella sijaitsee Chavin de Huantar -niminen temppeli, jossa kukoisti korkea kulttuuri jo parituhatta vuotta ennen inkojen tuloa.

Kulttuurissa uskonnolla oli iso roolinsa, ja papit olivat sen johtajia.

Temppelista on jaljella varsin paljon. Sen suurimmat aarteet on siirretty kylaan rakennettuun museoon, jossa on muun muassa runsaasti koristeltuja obeliskeja seka alun perin temppelin sienilla olleita paita, jotka muistuttavat seka ihmista etta elainta.

Kulttuurin tuottamat esineet ovat hammastyttavan hienoja ja jossain mielessa moderneja ottaen huomioon, miten vanhoja ne oikeasti ovat.

Kuvia noista loytyy vaikkapa wikipediasta http://en.wikipedia.org/wiki/Chav%C3%ADn_culture. Oma kamerani ei nyt suostu yhteistyohon paikallisten verkkojen kanssa.

Temppelissa paasee myos kaymaan rakennuksen sisalle kaytaviin, joissa on olo kuin olisi syvalla maan alla.

Silti ehka kiehovinta temppelissa on sen sijainti. Miten ja miksi ihmiset ovat paatyneet niin kauas ja vaikeiden reittien taakse?

- - - -

Limassa paistoi tanaan aurinko.

Siina nyt ei nayta olevan mitaan ihmeellista, mutta Liman tuntevat tietavat asian laidan.

Espanjalaisvalloittaja Francisco Pizarro paatti rakentaa Liman valtakuntansa paakaupungiksi Tyynenmeren rantaan juuri talle paikalle. Han teki paatoksen saavuttuaan paikalle tammikuussa, keskella kesaa. Siihen aikaan aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta.

Jonkinlainen mikroilmasto kuitenkin nostaa kaupungin ylle kosteaa pilvea puolet vuodesta. Aurinko ei noina kuukausina nay lainkaan.

Tanaan kuitenkin siina varttia yli kahdelta auringon hahmo nakyi pilviverhon lapi. Ehka kesa on jo ovella.

Se nyt olisi puuttunut, etta olisi satanut.

Vaikka Liman pilvikerros nayttaa silta kuin sade voisi alkaa milloin tahansa, se on harhaa. Lima on maailman toiseksi vahasateisin paakaupunki, vain Kairossa on kuivempaa (lahde: Lonely Planet).

Siihen nahden, etta Liman sijainti maapallolla on 12,5 astetta etelaista leveytta, ja kaupunki on meren piannan tasalla taalla oli tanaankin jokseenkin viileaa. Kun yritti kuljeksi kadulla t-paitasillaan, vilu siina pakkasi tulemaan.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Viimeinen inkakuningas

Atahualpalla oli hyva fiilis. Takana oli pitka sisallissota omaa veljea Huascaria vastaan. Atahualpa oli voittanut sodan, ja han oli nyt inkakuningas.

Suuri inkakuningas. Pian osoittautuisi, etta han oli viimeinen suuri inkakuningas.

Inkojen valtakunta ulottui pohjoisessa nykyisen Etela-Kolumbian alueelle. Valtakunnan etelainen raja oli tuhansien kilometrien paassa nykyisen Chilen keskiosassa.

Atahualpa saattoi rentoutua. Han majaili Perussa Cajamarcan lahella kuumien lahteiden huomassa, jossa oli hyva laakita taisteluissa syntyneita haavoja.

Mutta kaikki hauska loppuu aikanaan.

Atahualpa sai viestin, joka oli ihan kamala: espanjalaiset ovat lahella.

Taiteilijan nakemys inkakuningas Atahualpasta.

481 vuotta 11 kuukautta 3 paivaa myohemmin lillun samaisen lahteen haudutuksessa. Minut ohjattiin pieneen huoneeseen, jossa on allas suunnilleen kokoa 1,5x1,2 metria.

Pelkastaan maan alta pulppuavaa kuumaa vetta ei voi altaaseen ohjata. Vesi on jopa 80-asteista ja aiheuttaa nopeasti palovammoja.

Ulkona on hoyryavia altaita, joista tuoksahtaa mata kananmuna. Altaiden vieressa on varoituksia. Sinne ei pida menna.

Katson seinan uudehkoja kaakeleita ja mietin, mista katon mustat pilkut ovat tulleet.

Ja etta mahtoikohan Atahualpa katsella maailman menoa samassa paikassa.

Cajamarcan toriaukiolla on kayty yksi maailmanhistorian merkittavista taisteluista. Nyt tori nayttaytyy idyllisena.

Cajamarcan kaupunki oli lahes tyhjillaan espanjalaisten saapuessa.

Francisco Pizarron joukot eivat olleet suuria. Hanella oli matkassa 168 sotilasta, jotka jaivat odottamaan kaupungin keskustaan Atahualpan iskua.

On espanjalaisillakin saattanut olla perhosia vatsassa, silla he tiesivat saavansa pian vastaansa 40000, jopa 80000 soturia.

Mutta espanjalaiset pitivat pintansa. Kun kirvein ja linkoin varustautuneet intiaanit lahestyivat Cajamarcaa, he kohtasivat ensimmaista kertaa sotilaita, joilla oli kanuunoja ja muita tuliaseita seka hevosia, joiden selasta he pitivat pitkilla miekoillaan inkat etaalla.

Espanjalaiset perustelivat inkapaallikolle olevansa Jumalan lahettamia, eraanlaisia aikansa Isis-joukkoja siis.

Lopulta Atahualpa joutui antautumaan. Viimeisena epatoivoisena keinona han paatti luovuttaa mahtavia kultavarantojaan espanjalaisille. Han kerasi 6000 kilon edesta kulta- ja 12000 kilon edesta hopeaesineita. Metallit sulatettiin, ja espanjalaiset saivat valtavat haluamansa.

Ja maailma menetti mittamattomasti arvokkaita esineita.

Vankina ollut Atahualpa lahetti viela viimeisena keinonaan viesteja Quitoon, joissa han pyysi sotureita pelastamaan hanet.

Espanjalaiset vastasivat kovalla. Atahualpa tuotiin Cajamarcan keskustan aukiolle, jossa hanet poltettiin.

Cajamarcaa voi ihailla vaikkapa Cerro Santa Apolonia -kukkulalta.

Tana paivana Cajamarcan laaja tori on vihrea, ja sinne on istutettu muutamia lehtipuita. Keskella toria on suihkulahde, joka rakennettiin Kolumbuksen matkojen 200-vuotispaivana 1692.

Nailla seuduilla kaikkien kaupunkien keskustorien nimi on Plaza de Armas (aseiden aukio), johtuneekohan nimi Cajamarcan torilla aikanaan kaydysta taistelusta?

Plazan ymparilla on koristeellisia kirkkoja, ja lahettyvilla on kukkula, josta torille on mainiot nakymat.

Laymebamban tori on pieni ja viihtyisa.

Samankaltainen vaan paljon pienempi tori, tietenkin Plaza de Armas on viehattavassa Leymebambassa.

Leymebamba on kaukana kaikesta. Siella asuu noin tuhat ihmista.

Iltapaivan lahetessa hamaraa pojat potkivat jalkapalloa, tytot pelaavat lentopalloa, naiset istuvat kadunvarrella talojensa edustalla ja kutovat ja miehet istuvat muuten vaan. Kirjavat kanat hyppelehtivat ympariinsa ja kulkukoirat naykkivat kulkijan pohkeita.

Tulee mieleen, etta aika kummallisissa paikoissa jotkut ihmiset asuvat. Joku saattaa myos miettia, etta kummissa paikoissa joku viitsii reissata.

Congonassa voi loytaa kiviraunioita. Hienointa reissussa kuitenkin on viiden tunnin patikointi kauniissa vuoristossa.

Congonaan lahdettaessa pitaa heti nousta korkealle Leymebamban ylapuolelle.

Leymebamba on vahvaa Chachapoyas-aluetta. Kaupungista on vajaan kolmen tunnin kavelymatka kukkuloille Congona-nimiseen paikkaan, jossa on noin tuhannen vuoden takaisia rakennelmia. Pyoreita, kivisia taloja.

Osa rakennuksista on niin pahasti puskissa, etta tuntuu melkein kuin itse tekisin jonkun merkittavan loydon juuri nyt.

Erityisen merkittavan loydon teki pari alueen maanviljelijaa Lagoon de Condoresissa 20 vuotta sitten. Syrjaisella seudulla sijainneissa luolissa ja kivirakennelmissa oli satojen ihmisten hautapaikat. He loytyivat sielta muumioituneina.

Nyt muumioita voi ihmetella ja vahan pelastyakin loydon kunniaksi Leymebamban kulmille rakennetussa museossa.

Itse loytopaikalle olisi maratonin mittainen kavelymatka. Siihen eivat omat evaani riittaneet.

Tie Leymebambasta Cajamarcaan ei sovi heikkohermoisille.

Leymebambasta Cajamarcaan on 240 kilometria. Kaupunkien valinen tie on yksi kauneimmista missa olen ollut.

Korkeimmillaan kaydaan 3700 metrissa, ja valilla laskeudutaan muutaman sadan metrin korkeuteen Marañon-joen varrelle.

Mutkainen matka kestaa kahdeksan tuntia.

Tata reittia ei voi suositella korkean paikan kammoisille, mutta kauniimpia maisemia saa hakea.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Intiaanien jaljilla

Kun espanjalaisvalloittajat saapuivat Etela-Amerikkaan, kaikki paikalliset eivat suinkaan olleet pahoillaan. Moni intiaaniheimo oli jaanyt sotaisten inkojen jalkoihin.

Yksi tallainen intiaanikansa olivat chachapoyat. Heidan kerrotaan jopa taistelleen espanjalaisten rinnalla inkoja vastaan.

Kuelapissa on yha vahvat jaljet muinaisesta intiaanikansojen asutuksesta.

Chachapoyas on kaannettyna suunnilleen "pilvien kansa". Kuuluisin raunio Kuelap nouseekin kirjaimellisesti pilviin.

Kuelapia pidetaan Perun ja ehka koko Etela-Amerikan toiseksi tarkeimpana rauniokaupunkina. Kuuluisampi ja merkittavampi on vain Macchu Picchu.

Silti Kuelap keraa vain murto-osan siita turistimaarasta kuin Macchu Picchu. Onneksi.

Kuelap sijaitsee 3100 metrin korkeudessa vuoren huipulla. Niinpa silta puuttuu yksi merkittava ominaisuus, joka on kuuluisammalla Macchu Picchulla: sita ei voi ihailla ylaviistosta.

Kuelap on ovaalin muotoinen linnoitusta muistuttava kivikaupunki. Kokoa silla on kymmenen hehtaaria.

Chachapoyat rakensivat Kuelapia 300-luvulta alkaen. 1400-luvun loppupuolella vallanhimoiset inkat tulivat ryostoretkelle ja valloittivat kaupungin.

Inkat saivat juhlia linnakkeen isantina vain 50 vuotta ennen kuin espanjalaiset konkistadorit saapuivat.

Enimmillaan kaupungissa asui noin 4000 ihmista.

Kaupunki kuitenkin tyhjeni ja raunioitui heti espanjalaisvalloituksen alussa 1530-luvulla. Kaupunki jai unohduksiin, ja se loydettiin uudelleen vasta 1840-luvulla.

Kuelapissa on valtavasti kivia.

Kuelapissa kayvat turistit saavat ihailla paitsi rauniokaupunkia myos hulppeita maisemia.

Taman paivan kulkijalle Kuelapissa on ennen kaikkea paljon kivia etenkin suhteutettuna siihen, etta kaikki kivet on pitanyt kuskata ylos.

Silmiinpistavinta Kuelapissa silti lienee luonnon jylhyys ja upeat maisemat.

Tie sinne on mutkainen, vuoristoinen ja hidas. Vuoden paasta alueella aloitetaankin koysiradan rakennustyot.

Kualepiin paasee helposti Chachapoyasin kaupungista, josta paivittain alueelle ajaa useita pikkubusseja taynna turisteja.

Jos haluaa menna bussilla, kannattaa varautua siihen, etta samassa bussissa ei ole israelilaisia. Omassa seurueessani oli kolme nuorta kaveria, jotka olettivat etta he saavat mellastaa ja kayttaytya ihan niin ylimielisesti ja arsyttavasti kuin haluavat.

Chachapoyasin kaupunkinakymaa.

Chachapoyas puolestaan on espanjalaisten perustama kaupunki, jossa itsessaan ei ole merkkeja intiaanikulttuurista. Kaupungin ymparistossa niita sen sijaan on sitakin enemman.

Catarata de Gocta.

Alueen yksi kuuluisimista nahtavyyksista ei kuitenkaan ole intiaanien rakentama, vaan se on luonnon muovaama vesiputous nimelta Gocta.

Paikalliset pitavat putousta kolmanneksi korkeimpana koko maailmassa, mutta ilmeisesti se on tilastossa viidentena. Putouksen puolivalissa on pieni tasanne. Kaikkiaan putouksella on korkeutta 770 metria.

Putouksen juurelle on laheisesta Cocachimban kylasta puolentoista tunnin patikointimatka.

Mikali haluaa kokea ja tuntea putouksen lahietaisyydelta, kannattaa mukaan ottaa uikkarit. Putous ei vesimaaraltaan ole kovin massiivinen. Niinpa vesimassa maahan saapuessaan on eraanlainen marka suihkusade, joka leviaa putoamiskohdastaan aika kauas.

Putousta onkin paras seurata muutaman sada metrin paasta pienelta tasanteelta.

Putousturisteja.

Patsas.

Goctan putoukselle paasee hevoskyydillakin, jos kavely tekee tiukkaa.

Virallisesti Chachapoyasin alue on yha Amazoniaa, vaikka sademetsan kosteus ja kuumuus eivat tanne asti valitykaan. Kaytannossa ollaan jo aika pitkalla Andeilla.

Kun viela Iquitosissa ja Tarapotossa hotellihuoneessa oli pakko kuunnella tuulettimen rahinaa lapi yot, Chachapoyasissa lakanan paalla on jo kolme vilttia. Valissa sijaitseva Moyobamba on siita mainio paikka, etta siella parjaa lakanalla ja ehka aamuyosta sen paalle nostetulla peitolla, eika tuuletinhyrraa tarvitse edes alkuyosta.

Moyobamban erikoisuuksia ovat kolibrit ja muurahaiset. Kolibrien uljasta liikehdintaa ja etenkin niiden paikallaan lentoa voi seurata katseella, ja muurahaisista voi puolestaan nauttia lautasella.

Kolibri lentaa paikallaan ruokaillessaan.

Moyobamba on kuuluisa myos orkideoistaan. Kukkameri kaupungissa hehkuu jopa raikein varein.


Moyobamban vieresta kulkee Mayo-joki, josta vesi paatyy enenmmin tai myohemmin Amazoniin.

Kirkko Moyobamban torin kulmalla.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Kumiparoni, vaalipaiva ja Hessu Hopo

Kun laivan kyljessa lukee Titanic VII, ensimmaisena tulee mieleen, ovatko kaikki kuusi edellista uponneet.

Vai kuvastaako laivan nimi perulaista huumorintajua?

Titanic VII nayttaa enemmankin ravintolalaivalta. Alus on Itaya-joen varrella Iquitosin kaupungissa Belenin kaupunginosassa. Jyhkea Amazon virtaa parin kilometrin paassa.

Näissä kuvissa ei ole laivoja vaan tolppien päälle ja kelluviksi rakennettuja taloja.


Kun istuu jokitoyraalla kaupungin keskustassa, Itaya kulkee puolen kilometrin paassa. Etenkin illan hamartyessa jokimaisemaa on mukava katsella.

Amazonin, ja samalla Itayan veden pinta vaihtelee vuodenajasta riippuen jopa 15 metria. Sadekaudella joki nousee kaupungin laitaan kiinni.



Kuivalla kaudella on merkillista ihmetella rakennuksia, jotka muistuttavat jattilaishamahakkeja Monet talot ja jopa asuinalueet on rakennettu kymmenmetristen tolppien paalle. Voisi olettaa, etta joen pinnan ollessa korkeimmillaan veden pinta lahestyy rakennusten lattioita.

Jotkut kayttavat toisenlaista taktiikkaa. Kun Belenissa istun pienessa veneessa ja katselen viereista hokkelikaupunginosaa, huomaan etta iso osa rakennuksista kelluu joessa. Veden noustessa talotkin nousevat.

Iso osa Iquitosia on kolonialistista arkkitehtuuria, mutta Belenissa on toisenlaista. Alueella on korttelikaupalla markkinakatuja, joissa tuoksut, hajut ja meno muutenkin ovat kuin Intiasta.


Ayapua lojuu kuivalla maalla, silla Amazonin vesi on alhaalla.

Ayapua-laivalla on toisenlainen tarina. Saksassa 1900-luvun alussa valmistettu alus oli tarkeassa roolissa vuosisadan alussa, jolloin kumi rikastutti Iquitosiin saapuneet lansimaiset pohatat upporikkaiksi.

Kumia ei siihen aikaan saanut mistaan muualta kuin Amazoniassa ja Kongojoen alueella kasvaneista kumipuista. Ennen ensimmaista maailmansotaa eras britti kuitenkin rikkoi aikansa kartellin.

Han salakuljetti kumipuun taimia ja istutti ne Malesian niemimaalle. Siella puu levisi nopeasti, ja alueella kumintuotanto oli niin paljon kaytannollisempaa, etta Amazonian kumintuotanto romahti.

Ayapua on nyt museolaivana, ja siella kavellessa voi kuvitella, millaista oli kumipohattojen elama 1900-luvun alussa. Kun katsoo kuvia sademetsasta, pystyy toisaalta kuvittelemaan myos, millaista oli niiden elama, jotka sen kumin joutuivat keraamaan.

Rahat tietenkin jakautuivat niin, etta valkopukuiset ja -ihoiset hienostelijat saivat kaytannossa kaiken.

Klaus Kinskin ja Werner Herzogin yhteistyo ei tata elokuvaa tehtaessa aina ollut auvoista.

Tuosta ajasta kertoo Werner Herzogin elokuva Fitzcarraldo, joka on kuvattu Iquitosissa ja Ayapua-laivassa. Elokuvassa Klaus Kinski esittaa kumiparonia, ja elokuvan tekovaiheet olivat ilmeisen varikkaita.

Laiva on nykyaan museona, ja siella kaynti oli mukava jo siina mielessa, etta huoneet ovat ilmastoituja.

Oppaan kanssa jutustelu oli myos mukavaa, silla hanen englantinsa oli suunnilleen samalla tasolla kuin oma espanjani. Niinpa opetimme toisillemme sanoja samalla kun tutkiskelin vanhoja valokuvia, ruoria, kompassia seka vahanukkeja aikansa sankareista.






Sunnuntaina Perussa oli vaalipaiva. Toivottavasti aluevaalit eivat ole Suomessa ylittaneet uutiskynnysta. Kehittyvien maiden vaaleilla on tapana ryopsahtaa vakivaltaisiksi, ja vasta siina vaiheessa naista kerrotaan ulkomailla.

Iquitosissa paiva oli vilkas. Jonoja alkoi keraantya aanestyspaikoille jo aikaisin aamusta. Mototaksit odottelivat ymparilla kuin saalista etsien, ja poliisit katselivat ymparilleen.

Illan hamartyessa kaduilla kulki mototaksijonoja, jotka riehakkuudessaan muistuttivat Suomen penkkariajeluja. Ilmeisesti keltapaidat olivat voittaneet.

Mitaan mellakantapaista ei nakynyt, mutta taisinkin seurata voittajien vaalivankkureita.

Kolmipyoraisia moottoripyoria, joihin kuljettajan taakse mahtuu kaksi henkea ja joissa usein on 5-6 henkea, on kaupungissa paljon. Autoja ymmarrettavasti on vahemman, silla Iquitos on maailman suurin kaupunki, jonne ei tieta pitkin paase.

Kaupungissa asuu lahes puoli miljoonaa ihmista.

Illan pimetessa keskustassa pyori pienissa autoissaan Disney-hahmoja. Autojen kyydissa oli jannittyneita lapsia. Mutta niin olisin minakin, jos auton kuljettajana olisi Hessu Hopo.

Iquitosin keskustorin, Plaza de Armasin reunalla on kirkko, joka puolestaan on kuin Prinsessa Ruususen linna.



perjantai 3. lokakuuta 2014

Amazoniaseikkailu

Ensimmäinen käärme luikerteli polulla jo heti kolmenkymmenen metrin päässä jokirannasta. Vihertävä, hoikka käärme pakeni viereiseen ruohikkoon, ja sitä oli vaikea havaita.

Etsi kuvasta käärme. Pituutta sillä on ainakin viisi metriä. Käärmeen pää on rungon edessä, ja siitä vartalo jatkuu vasemmalle ison oksan taakse luikerrellakseen taas oksan editse ja jatkuen edelleen vasemmalle.

Seuraavan käärmeen sen sijaan näki helposti, kunhan silmät sen ensin löysivät. Eikä edellisestä käärmehavainnosta ollut kulunut viittäkään minuuttia.

Kuka mulle onkaan sanonut, että ei käärmeitä näe, sillä ne luikertelevat pakoon.

Tällä kertaa käärme oli varsinainen vonkale. Ainakin viisi metriä pitka käärme oli kietoutunut parin metrin korkeudelle puun oksalle. Pää pilkisti oksan takaa, enkä päätä huomannutkaan ennen kuin vähän siirryin paikaltani.

Käärme pysyi liikkumattomana, mutta kovin lähelle en tohtinut sitä mennä kuvaamaan.

Tämäkin käärme oli myrkytön. Seuraava käärme oli sitäkin myrkyllisempi.

Puolisen tuntia viidakkokävelyä jatkettuamme oppaamme äkkiä pysähtyi ja levitti kätensa. Nyt ei ole asiaa edemmäs.

Vajaan kymmenen metrin päässä oli kaatunut puunrunko, ja sen päälle oli keräksi kietoutunut tumma, paksuhko keihäskäärme. Kun käärme on kerällä, se on valmiina iskemään, kertoi oppaamme.

Eika keihäskäärmettä tehnyt mieli kuvat yhtään lähempää. Jos käärme purisi, aikaa saada vastamyrkkyä olisi tunnin verran. Muuten kaikki olisi ohi.

Kuvassa käärme on kerällä rungon päällä. Epätarkkuus johtuu lähinnä tärisevistä käsistä.

Kiersimme käärmeen kaukaa. Hetken jatkettuamme eteenpäin opas teki täyskäännöksen.

- Edessä on liikaa käärmeitä. Mennään toista reittiä.

On jotenkin outoa, miten vahvasti turvauduin oppaaseen. Han käveli koko ajan reipasta vauhtia, eikä siinä minunkaan sopinut pysahdellä ja katsoa joka askeleen kohdalle. Ja samalla olisi pitänyt varoa epämääräisen näköisiä puunoksia.

Ehkä käärme ei ole kovin aggressiivinen, jos ohikulkija ei sitä huomaa.

Amazonian viidakossa pitää varautua kaikkeen.

Tunnin verran kävelimme metsässä, ja hiki siinä tuli. Kun pääsimme veneelle, opas ehdotti vilvoittavaa pulahdusta veteen. Amazoniin.

Tai tarkemmin ottaen eräänlaiseen järveen. Mutta kun se järvi on yhteydessä Amazoniin, ja joessa uiskentelee piranjoja sekä kaimaaneja.

Ei kai tuonne voi mennä uimaan.

Mistä tietää, etta vedessä on turvallista, kysyin.

- On siellä turvallista, opas vastasi.

Mutta miten on mahdollista, että voit tietää etteivät kaimaanit tai piranjat ui tänne.

- On siellä turvallista.

Noilla tiedoin riisuuduin uimahoususilleni ja polskahdin veteen.

Vesi ei silti juurikaan virkistänyt hikisen kävelyn päälle. Tuntui kuin olisi hypännyt kylpyveteen, joka on säädetty ruumiinlämpöiseksi. Vesi oli reilusti yli 30-asteista ellei jopa 35-asteista.

Pulahduksen jälkeen oli mukava antaa ilmavirran kuivata ihon veneen puksuttaessa eteenpäin kohti paikkaa, jossa vaaleanpunaiset jokidelfiinit kävivät kurkkimassa joen pintaa.

Reissun teimme Puerto Nariñosta, parin tunnin pikavenematkan päässä Leticiasta. Leticia on kolumbialaiskaupunki kolmen maan rajapyykilla. Kävellen pääsee Brasilian puolelle, ja kun ylittää veneellä Amazonin, ollaan Perussa.
Puerto Nariñon majapaikassa oli kolme värikästä papukaijaa, jotka paikan omistaja oli jostakin pelastanut.

Leticiassa näkymää pihalle huoneestani.

Leticiassa tuntui välillä kuin oltaisiin Kaakkois-Aasiassa.

Amazonin pinta vaihtelee vuoden aikana jopa 15 metriä. Niinpä monet asuinalueet on rakennettu tolppien päälle.

Koska joen pinta vaihtelee niin paljon, sillat ovat tilapäisiä. Kuvassa pieni Amazonin sivupuro.

Leticiaan on kaksi keinoa matkustaa: lentäen tai jokireittejä.

Lensin kaupunkiin Bogotasta. Yritin koneessa käytäväpaikaltani kuikuilla ikkunasta ulos. Loputonta viidakkoa, jota paikoin rikkoivat käärmemaiset jokiuomat.

Toista vaihtoehtoa, jokireittiä kaytin, kun jatkon Leticiasta eteenpäin.

Hitaalla jokilaivalla Leticiasta pääsee Brasilian Manaukseen 5-6 paivassa. Valitsin lyhyemmän reitin. Perun Iquitosiin ei ole matkaa kuin kaksi vuorokautta.

Ensin piti käydä kaupassa, silla eihän minulla ole riippumattoa.


Laivassa on mielenkiintoinen tunnelma.

Jokilaiva Maria Fernandassa on kolme tasoa, ja kaikki on pelkistettyä. Metalliset rungot, katossa neljä putkea riippumattojen kiinnitykseen. Matalat laidat, joiden yllä ovat ikkunaluukut. Muuten laiva on melkein tyhjä.

Paitsi siinä vaiheessa kun laiva on täynnä matkustajia, ahtaudelta on vaikea liikkua.

Laivassa on muutama hytti, jotka muistuttavat lähinnä vankilaselleja. Mukavampi onkin ripustaa riippumatto, jossa voi nukkua yöt ja löhötä sekä lueskella päivät.

Laivoja ei ole rakennettu turisteja varten, ja niissä onkin erityisen mukava seurata ihmisia.

Leticiassa minua varoitettiin laivavarkaista. Nopeasti kuitenkin huomasin, että tavallista kansaa ihmiset täällä ovat. Vaikkei heidän kanssaan löytynyt yhteistä kieltä, - espanjani on viela aika lailla alkutekijöissään - pian saattoi huomata, että täällä pidetään toisista huolta.

Ja ainahan sanakirjojen ja eleiden avulla voi kommunikoida.

Yksinhuoltaja-äiti Rosa, 21, on pieni ja ulkonäöltään selvästi alkuperäiskansaa. Hän vaikutti kovasti kiinnostuneelta. Nopeasti kysyi, olenko naimisissa, onko minulla lapsia, haluanko tavata hänet ensi kerrallakin kun tulen Peruun.

Miehensä oli kohdellut Rosaa huonosti, ja hän oli tehnyt kovan ratkaisun: oli jättänyt miehensä.


Sateet ovat trooppisen rankkoja. Kuva majapaikastani Leticiassa. Takana oikealla dormitorihuoneeni.

Trooppisella sademetsävyöhykkeellä sateet ovat rankkoja.

Kun laiva oli edennyt runsaan vuorokauden verran, nousi ukkosmyrsky.

Illalla aiemmin jo parin tunnin ajan taivaanranta oli leiskunut etäisistä salamoista.

Olin jo nukahtanut, kun myrsky alkoi mylviä. Tuulenpuuskat syöksyivät läpi laivan, ja sinne kuivumaan jätetyt vaatteet liehuivat ilmassa nopeasti vaakasuorina. Pyyhe piti pelastaa ennen kuin se lentäisi jokeen. Rinkka oli syytä nostaa pystyyn, jotta lattialle lainehtiva sadevesi ei kastelisi sitä liikaa.

Suljimme nopeasti ikkunaluukut.

Laivan moottori alkoi puksuttaa. Pian jossakin kolahti, ja laivan kulku tökkäsi. Monet pukivat ylleen pelastusliivejä. Lastaan sylissä pitänyt äiti alkoi itkeä.

Tunnelma oli levottoman pelokas.

Kävelin katsomaan tilannetta takakannelle. Salamoiden valaistessa pimeän joen saatoin nähdä laivan ajautuneen kiinni jokirantaan.

Amazonin rannat ovat hiekkaisia. Laiva käy useasti matkalla rannalla poimimassa matkustajia tai viemässä tavaralastia. Silloinkin laiva vain ajaa kohti savista joentörmää.

Tällä kertaa laiva oli tiukemmin kiinni. Kymmenisen minuuttia kesti edestakaista ruopimista, ennen kuin laiva taas irtosi ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Pian tuuli tyyntyi ja ukkonen oli muisto vain, vaikkakin hieman pelottava sellainen.

46 tunnin matkustamisen jälkeen saavuimme 300 000 asukkaan Iquitosiin, joka tämäkin kaupunki on yhtä syrjässä ja yhtä kaukana kulkuyhteyksistä.

Laiva rantautui satamaan tapojensa mukaisesti: nokka kohti savista rinnetta.

Siitä kävelimme kanarappuja alas rannalle.

Illan hämärtyvä valo värjäsi hetken siniseksi. Tuktuk-taksin kuljettaja tuli neuvottelemaan hinnasta.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Vaeltajat sumussa


Maisema on ilmeisen huikea. Maailman korkeimpia palmuja, jopa 60 metria korkeita. Taustalla niittya ja kukkuloita.

Ja mita mina naenkaan? No, naen hevosen seka sateen ja sumun keskelta mestikon reunaa.

Olen La Montanassa, 2800 metrin korkeudella Cocoran luonnonpuistossa Kolumbiassa. Lahimmat kaupungit ovat Armenia, Pereira ja Manizales, jos joku innostuu ihmettelemaan kartasta.

Kolme tuntia sitten jeeppikaravaani toi reppureissaajia ja paikallisiakin puolen tunnin paasta Salenton kylasta. Siniselta portilta lahtivat vaellusreitit.


Usvaiset rinteet jo ounastelivatkin sita. Hiljainen ripottelu alkoi melkein heti, kun olimme paasseet liikkeelle.

Viime paivien runsaat sateet olivat muokanneet polun liukkaan niljakkaaksi. Maisema kuitenkin palkitsi.


Tunnin kavelyn jalkeen maisema muuttui. Poistuivat aukeat niityt ja hevoset. Tilalle tuli sademetsaa. Sade yltyi, ja kevyt sorina kuului ylempaa pisaroiden ripotellessa puiden lehtia.

Alhaalla oli paikoin kuivaa, paikoin vetista. Polku oli vahan valia mutaista vellia.

Varsinaista sademetsaa siis.

Vieressa soljui puro. Kohisevana ja valilla arjyvana.

Monin paikoin polku vei puron toiselle puolelle heiveroisia siltoja pitkin.


Polku johti Acaimeen, jossa useita kolibreja hyori rakennuksen eteen asennettujen ruokintapaikkojen aarella.

Peltikaton alla saattoi juoda sateen suojassa kuumaa kaakaota ja ihmetella paikallaan ilmassa rapsyttavia kolibreja.

Paikalle saapui muitakin vieraita, kuten seuraava otus. Kertokaapa tietavaiset, mika elain tama on?


La Montanan jalkeen reitti kulki vahan parempaa polkua, eraanlaista karrytieta. Menomatkan jyrkempi reitti olisikin ollut jo vaarallisen liukas alamakikavelyyn.

Tunti kului lahes sumussa vaatteet likomarkina kavellen. Paikoin sumusta nousi esiin tolppia, jotka paljastuivat oudoiksi palmuiksi. Vanhimmat niista ovat jopa 120-vuotiaita, mika palmulle on huomionarvoisen korkea ika.

Akkia pilvet jattivat raon, joka avasi maiseman alas niityille. Saatoimme olettaa, etta juuri tassa maisema on komeimmillaan ja esirippu oli varattu meille tarjottavaan elamykseen.

Kolumbia antoi taas paljon (ja tulihan siina myos hata).


Ja viela bonuksena: toissailtainen bandeja paisa. Kas tassa, tuleeko nalka?


perjantai 19. syyskuuta 2014

Kolumbian oma Paula-seta

Meilla Suomessa on Paula-tytto, mutta kolumbialaisilla on Juan Valdez.

Varmaan tunnette Juan Valdezin. Viiksekas, lierihattuinen mies seuranaan hevonen. Taustalla nousee kaksi korkeaa vuorenhuippua.

Juan Valdez on kolumbialaisen kahvin eraanlainen tavaramerkki tai symboli. Juan Valdez -merkin alla myydaan ulkomaille kolumbialaista kahvia. Kun naette Juan Valdez -tunnuksen, tiedatte, etta kahvi on sataprosenttisesti kolumbialaista.

Kolumbian on maailman neljanneksi suurin kahvintuottaja. Venecian kahviviljemista valmistuu paljon juanvaldezia. Tilalla on yli 200 hehtaaria kahvipensaita, kolumbialaisittainkin erityisen paljon.

Tila sijaitsee Manizaresin kaupungin tuntumassa noin 1300 metrin korkeudessa. Ilmasto on optimaalinen, ja kukkulainen maisema on silmia hivelevaa.

Jorge on kaatanut kupillisen vahvaa espressoa. Maistuvaa. Jorge jatkaa kahviesittelyaan ja nayttaa kuvaa, jossa on parikymmenta Juan Valdeziksi halajavaa.

Pauligin Paula-tyton pitaa olla sivea ja tumma (vai onko vaaleita Paula tyttoja?) Juan Valdezilla pitaa olla viikset.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Metrolla pitkin puiden latvoja

Medellin on valtava kaupunki. Parhaiten kuvan kolmen miljoonan asukkaan kaupungista saa nousemalla kaupunkia ymparoiville kukkuloille.

Ja sehan onnistuu helposti.

Kaupungissa on toimiva metro. Paalinja kulkee laakson pohjalla maan pinnalla, joissakin kohtaa ilmarataa valtaisien betonipilarien paalla, ja radalta on joitakin yhteyksia laitakaupungille.

Medellinin metro on monimuotoinen eika aina kaikkein perinteisin.

Erikoisin yhteys on Acevedolta. Samalla metrolipulla voi jatkaa koysirataa, joka nousee kauas ja korkealle.

Kaupunki nimittain laajenee ylospain rinteita. Ja silmamaaraisesti sita koyhemmaksi seutu muuttuu mita ylemmas mennaan.

Vaijerien varassa liikkuvan kopin likaistenkin lasien lapi hahmottaa alapuolista menoa.

Suurin osa taloista on punatiilisia, vuoraukset on jatetty tarpeettomina tekematta. Katot on suojattu aaltopellein, ja niiden paalla on tiilia painoina, jotta katto ei lahde lentoon.

Pihapiirit ovat ahtaita ja sotkuisia. Kattoja viistavasta koysiradasta nakee paikoin vahan liiankin lahelta, miten reheva emanta ripustaa pyykkeja naruille tai millainen kotialttari tuonne on rakennettu.

Mita ylemmas matka jatkuu sita paremmin paljastuu kaupungin, ja ainakin sen koyhemman osan laajuus. Kai tata voi slummiksi sanoa. Vai favelaksi?

Kattomerta jatkuu lahes silmankantamattomiin.

Slummialueen kattoja.

Ylospain mentaessa paateasema on Santo Domingo, josta tosin paasee edelleen yksityista koysirataa laheisella retkeilyalueella. Mutta jaan kuitenkin Santoon. Milta elama taalla nayttaa? Onko lahio niita pahamaineisia?

Oluttupillisen aaressa voi katsella kadun vilinaa.

Asutus on tiivista...

...ja varikasta.

Kadut ovat kapeat ja jyrkat. Katujen varsilla on kuitenkin enemman elamaa kuin keskikaupungilla. Ihmisia on paljon, ja kaiken ylla kuuluu suhinaa, kun koysiradan hytit viistavat lehtipuiden (niitakin taalla on) latvoja. Ja viistavat yhtenaan. Koppeja on paljon, ja arviolta kymmenen sekunnin valein tulee seuraava ilmakoppi.

Kaikki nayttaa yllattavan varikkaalta eika ainakaan juuri tassa aseman kulmalla mitenkaan niin koyhalta.

Pienen kivijalkabaarin eteen on nostettu kaksi poytaa. Paikalla tuntuu haarivan koko perhe. Radiosta tulee Cesaria Evora -tyyppista rauhallista balladia.

Taidanpa pysahtya, nauttia tunnelmasta yhden olutpullollisen ajan. Katsoa ja ihmetella maailman menoa.

Maailma on toisinaan niin kovin erilainen, ja silti tavallaan tuttua.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Escobari(e)n tarina

Escobarien sukuhauta on sypressien vieressa kuvassa oikealla.
Pablo Escobarin hautamuistomerkki on vaatimaton. Pienessa, maassa makaavassa kivilaatassa on miehen nimi korukirjaimin. Alla ovat syntyma- ja kuolinpaivat.

Mikaan muu ei huumekuningas Escobarin elamassa ollutkaan vaatimatonta.

Han oli yksi maailman rikkaimpia ja jakoi rahaa auliisti. Han muun muassa rakennutti Medelliniin koyhien kujille kokonaan uuden asuinalueen. Monet asukkaat pitavat hanta edelleenkin Jumalan lahettamana pelastuksena.

Ehka Pablo Escobar piti itseaan jonkinlaisena Robin Hoodina, mutta maailma muistaa hanet toisin.

Viela parikymmenta vuotta sitten Medellin tunnettiin maailman murhapaakaupunkina.

Escobar esimerkiksi maksoi tuhannen dollarin palkkion surmatusta poliisista. Medellinissa surmattiin huumesoadan aikana kaikkiaan 3000 poliisia. Saattoi olla alalla pienta rekrytointiongelmaa.

Kokaiinisota nousi veriseksi viimeistaan 1980-luvun loppupuolella. 1990-luvun alussa Escobar antautui ja paatyi vankilaan. Sen verran hyvat suhteet miehella oli, etta han rakennutti itselleen oman vankilan ja eli siella kaytannossa taytta luksuselamaa. Samalla han myos yha johti Medellinin huumekartellia.

Vankilan alueella oli esimerkiksi jalkapallokentta, jossa muun muassa sen aikainen Kolumbian maajoukkue kavi pelaamassa.

Jalkapallo oli Escobarille rakas harrastus. Se oli myos keino kierrattaa "likaista" rahaa. Han omisti Medellinin isoimman seuran. Rahalla sai seuroihin hyvia pelaajia, ja rahalla sai myos omat tuomarit.

Kolumbian tuon ajan maajoukkueesta esimerkiksi Rene "Skorpioni" Higuita, erikoisista tempuistaan kentalla tunnettu maalivahti oli Escobarin lahitiimia.

Hanen vierailuistaan vankilassa nousi aikanaan iso kohu, mutta kaikessa hiljaisuudessa myos koko Kolumbian maajoukkue kavi pelaamassa vankilassa.

Yksi joukkueen pelaajista oli toinen Escobar, etunimeltaan Andres. Han ei tiettavasti kuulunut kokaiinikuninkaan lahipiiriin eika nimestaan huolimatta ollut talle sukua.

Andres Escobarin maailma muistaa siita, etta tehtyaan oman maalin MM-kisoissa 1994 hanet ammuttiin kisojen jalkeen yokerhossa.

Pablo Escobar kuitenkin pakeni "vankilastaan", jonka jalkeen alkoi iso jahti.

Vuonna 1992-93 hanta jahtasi 1500 poliisin erikoisryhma. Escobarilla oli niin paljon lahjottuja miehia poliisissa, etta han pystyi piileksimaan kauan. Viimein joulukuussa 1993 Escobar saatiin kiinni ja surmattiin.

Kolumbian kuuluisimman taidemaalarin Fernando Boteron nakemys Pablo Escobarin surmasta.

Escobarin yksi kotitaloista on nyt museona. Talosta han lahti runsasta viikkoa ennen kuin jai kiinni.

Talossa on yha luodinreikia seinissa ja ikkunoissa. Seinilla on valokuvia Escobarin nuoruudesta, ja muun muassa Higuitan pelipaita omistuskirjoituksella.

Pablo Escobarin elinaikana Kolumbia oli maa, johon turisteilla ei ollut menemista. Hammastyttavan nopeasti kaikki on muuttunut.

Turismi on Kolumbialle jo merkittavampi tulonlahteena kuin kahvi. Maan merkittavin vientituote on oljy ennen kultaa. Turismi on sijalla kolme.

Escobarin aikoja tuntuu kummalliselta muistella kun kavelee miehen kotikulmilla Pobladossa. Tunnelma on yhta leppoisaa kuin vaikkapa Thaimaassa, ja ilmasto on jotakuinkin taydellista.

Nakymaa Escobarin hautakukkulalta yli Medellinin kaupungin.

Medellinin keskustan vilinaa.

Fernando Boteron patsaita on esilla Medellinin keskustassa.