Amazoniaseikkailu

Ensimmäinen käärme luikerteli polulla jo heti kolmenkymmenen metrin päässä jokirannasta. Vihertävä, hoikka käärme pakeni viereiseen ruohikkoon, ja sitä oli vaikea havaita.

Etsi kuvasta käärme. Pituutta sillä on ainakin viisi metriä. Käärmeen pää on rungon edessä, ja siitä vartalo jatkuu vasemmalle ison oksan taakse luikerrellakseen taas oksan editse ja jatkuen edelleen vasemmalle.

Seuraavan käärmeen sen sijaan näki helposti, kunhan silmät sen ensin löysivät. Eikä edellisestä käärmehavainnosta ollut kulunut viittäkään minuuttia.

Kuka mulle onkaan sanonut, että ei käärmeitä näe, sillä ne luikertelevat pakoon.

Tällä kertaa käärme oli varsinainen vonkale. Ainakin viisi metriä pitka käärme oli kietoutunut parin metrin korkeudelle puun oksalle. Pää pilkisti oksan takaa, enkä päätä huomannutkaan ennen kuin vähän siirryin paikaltani.

Käärme pysyi liikkumattomana, mutta kovin lähelle en tohtinut sitä mennä kuvaamaan.

Tämäkin käärme oli myrkytön. Seuraava käärme oli sitäkin myrkyllisempi.

Puolisen tuntia viidakkokävelyä jatkettuamme oppaamme äkkiä pysähtyi ja levitti kätensa. Nyt ei ole asiaa edemmäs.

Vajaan kymmenen metrin päässä oli kaatunut puunrunko, ja sen päälle oli keräksi kietoutunut tumma, paksuhko keihäskäärme. Kun käärme on kerällä, se on valmiina iskemään, kertoi oppaamme.

Eika keihäskäärmettä tehnyt mieli kuvat yhtään lähempää. Jos käärme purisi, aikaa saada vastamyrkkyä olisi tunnin verran. Muuten kaikki olisi ohi.

Kuvassa käärme on kerällä rungon päällä. Epätarkkuus johtuu lähinnä tärisevistä käsistä.

Kiersimme käärmeen kaukaa. Hetken jatkettuamme eteenpäin opas teki täyskäännöksen.

- Edessä on liikaa käärmeitä. Mennään toista reittiä.

On jotenkin outoa, miten vahvasti turvauduin oppaaseen. Han käveli koko ajan reipasta vauhtia, eikä siinä minunkaan sopinut pysahdellä ja katsoa joka askeleen kohdalle. Ja samalla olisi pitänyt varoa epämääräisen näköisiä puunoksia.

Ehkä käärme ei ole kovin aggressiivinen, jos ohikulkija ei sitä huomaa.

Amazonian viidakossa pitää varautua kaikkeen.

Tunnin verran kävelimme metsässä, ja hiki siinä tuli. Kun pääsimme veneelle, opas ehdotti vilvoittavaa pulahdusta veteen. Amazoniin.

Tai tarkemmin ottaen eräänlaiseen järveen. Mutta kun se järvi on yhteydessä Amazoniin, ja joessa uiskentelee piranjoja sekä kaimaaneja.

Ei kai tuonne voi mennä uimaan.

Mistä tietää, etta vedessä on turvallista, kysyin.

- On siellä turvallista, opas vastasi.

Mutta miten on mahdollista, että voit tietää etteivät kaimaanit tai piranjat ui tänne.

- On siellä turvallista.

Noilla tiedoin riisuuduin uimahoususilleni ja polskahdin veteen.

Vesi ei silti juurikaan virkistänyt hikisen kävelyn päälle. Tuntui kuin olisi hypännyt kylpyveteen, joka on säädetty ruumiinlämpöiseksi. Vesi oli reilusti yli 30-asteista ellei jopa 35-asteista.

Pulahduksen jälkeen oli mukava antaa ilmavirran kuivata ihon veneen puksuttaessa eteenpäin kohti paikkaa, jossa vaaleanpunaiset jokidelfiinit kävivät kurkkimassa joen pintaa.

Reissun teimme Puerto Nariñosta, parin tunnin pikavenematkan päässä Leticiasta. Leticia on kolumbialaiskaupunki kolmen maan rajapyykilla. Kävellen pääsee Brasilian puolelle, ja kun ylittää veneellä Amazonin, ollaan Perussa.

Puerto Nariñon majapaikassa oli kolme värikästä papukaijaa, jotka paikan omistaja oli jostakin pelastanut.

Leticiassa näkymää pihalle huoneestani.

Leticiassa tuntui välillä kuin oltaisiin Kaakkois-Aasiassa.

Amazonin pinta vaihtelee vuoden aikana jopa 15 metriä. Niinpä monet asuinalueet on rakennettu tolppien päälle.

Koska joen pinta vaihtelee niin paljon, sillat ovat tilapäisiä. Kuvassa pieni Amazonin sivupuro.

Leticiaan on kaksi keinoa matkustaa: lentäen tai jokireittejä.

Lensin kaupunkiin Bogotasta. Yritin koneessa käytäväpaikaltani kuikuilla ikkunasta ulos. Loputonta viidakkoa, jota paikoin rikkoivat käärmemaiset jokiuomat.

Toista vaihtoehtoa, jokireittiä kaytin, kun jatkon Leticiasta eteenpäin.

Hitaalla jokilaivalla Leticiasta pääsee Brasilian Manaukseen 5-6 paivassa. Valitsin lyhyemmän reitin. Perun Iquitosiin ei ole matkaa kuin kaksi vuorokautta.

Ensin piti käydä kaupassa, silla eihän minulla ole riippumattoa.

Laivassa on mielenkiintoinen tunnelma.

Jokilaiva Maria Fernandassa on kolme tasoa, ja kaikki on pelkistettyä. Metalliset rungot, katossa neljä putkea riippumattojen kiinnitykseen. Matalat laidat, joiden yllä ovat ikkunaluukut. Muuten laiva on melkein tyhjä.

Paitsi siinä vaiheessa kun laiva on täynnä matkustajia, ahtaudelta on vaikea liikkua.

Laivassa on muutama hytti, jotka muistuttavat lähinnä vankilaselleja. Mukavampi onkin ripustaa riippumatto, jossa voi nukkua yöt ja löhötä sekä lueskella päivät.

Laivoja ei ole rakennettu turisteja varten, ja niissä onkin erityisen mukava seurata ihmisia.

Leticiassa minua varoitettiin laivavarkaista. Nopeasti kuitenkin huomasin, että tavallista kansaa ihmiset täällä ovat. Vaikkei heidän kanssaan löytynyt yhteistä kieltä, - espanjani on viela aika lailla alkutekijöissään - pian saattoi huomata, että täällä pidetään toisista huolta.

Ja ainahan sanakirjojen ja eleiden avulla voi kommunikoida.

Yksinhuoltaja-äiti Rosa, 21, on pieni ja ulkonäöltään selvästi alkuperäiskansaa. Hän vaikutti kovasti kiinnostuneelta. Nopeasti kysyi, olenko naimisissa, onko minulla lapsia, haluanko tavata hänet ensi kerrallakin kun tulen Peruun.

Miehensä oli kohdellut Rosaa huonosti, ja hän oli tehnyt kovan ratkaisun: oli jättänyt miehensä.

Sateet ovat trooppisen rankkoja. Kuva majapaikastani Leticiassa. Takana oikealla dormitorihuoneeni.

Trooppisella sademetsävyöhykkeellä sateet ovat rankkoja.

Kun laiva oli edennyt runsaan vuorokauden verran, nousi ukkosmyrsky.

Illalla aiemmin jo parin tunnin ajan taivaanranta oli leiskunut etäisistä salamoista.

Olin jo nukahtanut, kun myrsky alkoi mylviä. Tuulenpuuskat syöksyivät läpi laivan, ja sinne kuivumaan jätetyt vaatteet liehuivat ilmassa nopeasti vaakasuorina. Pyyhe piti pelastaa ennen kuin se lentäisi jokeen. Rinkka oli syytä nostaa pystyyn, jotta lattialle lainehtiva sadevesi ei kastelisi sitä liikaa.

Suljimme nopeasti ikkunaluukut.

Laivan moottori alkoi puksuttaa. Pian jossakin kolahti, ja laivan kulku tökkäsi. Monet pukivat ylleen pelastusliivejä. Lastaan sylissä pitänyt äiti alkoi itkeä.

Tunnelma oli levottoman pelokas.

Kävelin katsomaan tilannetta takakannelle. Salamoiden valaistessa pimeän joen saatoin nähdä laivan ajautuneen kiinni jokirantaan.

Amazonin rannat ovat hiekkaisia. Laiva käy useasti matkalla rannalla poimimassa matkustajia tai viemässä tavaralastia. Silloinkin laiva vain ajaa kohti savista joentörmää.

Tällä kertaa laiva oli tiukemmin kiinni. Kymmenisen minuuttia kesti edestakaista ruopimista, ennen kuin laiva taas irtosi ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Pian tuuli tyyntyi ja ukkonen oli muisto vain, vaikkakin hieman pelottava sellainen.

46 tunnin matkustamisen jälkeen saavuimme 300 000 asukkaan Iquitosiin, joka tämäkin kaupunki on yhtä syrjässä ja yhtä kaukana kulkuyhteyksistä.

Laiva rantautui satamaan tapojensa mukaisesti: nokka kohti savista rinnetta.

Siitä kävelimme kanarappuja alas rannalle.

Illan hämärtyvä valo värjäsi hetken siniseksi. Tuktuk-taksin kuljettaja tuli neuvottelemaan hinnasta.