Gaboronen ukkonen

Salama välähtää kaukaisuudessa, ja sitä on kiva seurata bussissa. Iso kaupunkibussi odottelee täyttymistään Gaboronen asemalla Botswanassa.

Jälleen välähtää. Ilta on jo melkein pimeä. Majapaikkaan on 15 kilometriä.

"Eilen välkkyi samalla lailla eikä satanut. Kaukana on", tietää skottimies Andy.

Taas välähtää. Ja heti uudestaan. Pari kevyttä pisaraa tipahtaa asfalttiin.

20 minuuttia myöhemmin:

Juoksemme Andyn kanssa minkä kykenemme. Sojotan taskulampulla valoa, vaikka taivas valaisee maiseman yhtenään.

Salama iskee melkein kohdalle. Andy yrittää lisätä vauhtia mutta kompastuu ja tekee kuperkeikan. Edessä sähkölinjan kohdalla kuuluu poksahdus.

Välähdys ja samanaikainen räjähdys. Nyt on kohdalla. Maisema on salamoiden keskellä sinertävän valoisa. Jälleen poksahtaa sähkölinjalla. Linja menee yli tien mutta alta on pakko mennä.

Painan reppuani vasten vatsaani. Toivon että passi ja rahat vatsakukkarossani pysyvät kuivina.

Vettä tulee kuin saavista. Hiekkatietä ei enää erota vaan se on yhtenä järvenä.

Pihavalo paistaa. Ei vielä tämä. Eteenpäin. Jalka liukuu kengässä. Välähtää. Jyrähtää.

Kotiportti. Katos. Kengät pois. Paita pois. Pyyhettä harteille.

"Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sataa. Hyvän tuurin toitte," kertoo ääni baaritiskillä.

Jokohan Afrikka on pelastettu?