Khaplulaisia tapaamassa

Khaplun pieni kaupunki sijaitsee vuorten syleilyssä Baltistanissa, Luoteis-Pakistanissa.

K2-vuorelle mentäessä pitää ylittää tämä silta.
Maailman toiseksi korkein huippu on taustan vuorijonon takana.

 

 

Nuori poika käveli vastaan ja kysyi: haluatko tulla teelle, asun ihan lähellä. Hän esittäytyi: Ali. 

No mika ettei. Kävelimme kadulta läpi betonisen oviaukon pihalle, jossa puolisen tusinaa pikkupoikaa potki tennispalloa. Pienen pihan takana oli kaksi porrasta ja sen takana oviaukko. 15-neliöisessä huoneessa oli kaksi värikästä mattoa, jotka peittivät lattian.

Riisuin kengät, kävelin Alin perässä huoneen perälle ja asetuin kokoonkäännettyjen huopien päälle istumaan. Kaksi Alin ikäistä kaveria rukoili kiivaasti kohti Mekkaa.

Seinät olivat likaisen valkeat, rapatut. Ikkunalaudoilla oli kirjapinoja. Huoneen yhdessä nurkassa oli kaksi siniovista kaappia. Keskellä yhtä seinämää oli puinen arkku. Muita huonekaluja ei ollut.

Kämppäkaverini, Ali esitteli ystävänsä, joiden rukoushetki oli päättynyt.

Kaverukset opiskelevat 10. luokalla, ovat saaneet stipendin valtion kouluun ja ilmaisen asunnon. He ovat kotoisin Baltistanin pienistä kylistä.

Onnellisilta vaikuttivat, ja pian oli minullakin kuppi teetä. Makeaa ja maitoista, pakistanilaista. Ali on poikkeus Khaplussa, koska hän kutsui kylään.

Siinä Ali ei ole poikkeus, etta kyläläiset vaikuttavat erittäin ystävällisiltä.

Joukkoliikennettä Pakistanin vuorten tapaan.

Khaplun linna oli 2006 huonossa kunnossa. Nyttemmin se on remontoitu, ja siinä on myös hotelli.

Khaplu on kaukana kaikesta. Niin kaukana, ettei kaveruksista kukaan ole ikinä käynyt edes Gilgitissä. Eikä Khaplussa taida kovin moni länsimaalainen käydä

Itse asiassa täällä käy useita kiipeilijöitä, silla Khaplu on matkan varrella, jos haluaa menna K2:lle, maailman toiseksi korkeimmalle vuorenhuipulle.

Khaplu sijaitsee Skardusta 120 kilometriä itään. Ollaan jo aika lähellä Intiaa, Tiibetiä ja Kiinaa.

Khaplusta lähtee kapea tie ylämäkeen, serpentiinimäistä siksakia. Vähän väliä tien vierellä on taloja, joiden ympärillä miehet kääntävät lapioilla maata tai niittävät riisisatoa. Rinteet on kivetty tasaisiksi viljelypalstoiksi. Niiden välistä puro tuo iloisesti vettä vuorilta. Naiset pyykkäävät purovedessä vaatteita tai kantavat punotuissa, alaspäin suippenevissa koreissaan heinää. Tai lapsia.

Paikalliset ovat kovin ujoja. Pikkulapset lähtevät juoksemaan pakoon pelästyneinä, kun näkevat minut, ison ruman valkonaaman. Mutta kun olen mennyt ohi, he kurkistavat seinän takaa ja vilkuttavat.

Miehistä ja lapsista saa aika helposti kuvia. Sympaattisia kuvia.

Isosiskoja, oletan.

Vuorten asukkaista osa on yllättävän vaaleita.

Vanhus.

Joutilaat.

Pelin hetki.

Kyläkauppa.

 

Haluaisin kuvan aikuisesta naisesta, mutta sen nappaaminen ei ole ehkä ihan soveliasta.

Eli nöyrästi ja kunnioittaen. Miten olisi, saisko luvan? Ei heru.

Mitäköhän nämä naiset miettisivät, jos tietäisivät länsimaisen systeemin? Siellähän vasta naisia kuvataan. Edestä ja takaa. Alta ja päältä.

Sitten tärppää. Kaksi nuorta naista kävelee vastaan. Sopisiko...

Toinen pyörittää peukaloa vasten etusormea. On myynyt sielunsa mammonalle. Mikä minä siinä tapauksessa olen? Moraalia peliin, jätkä!

Mutta toisaalta, tätä kuvaa olen halunnut. Myyn sieluni, ja nyt minulla on kuva kahdesta naisesta Pakistanin vuorilta. Kenellä muulla on?

Kaiken takana väijyvät tummat vuoret ja taustalla väikkyvät lumijättiläiset. Illaksi sähköt katkeavat ja tähdet laskeutuvat kirkkaina. Kirkkaampina kuin koskaan, luulen.