29.9.2011, Jakutsk-Magadan



Ohotanmeren aava ulappa näkyy kahden kukkulan välistä. Ulapalla makaa kaksi pientä, lumen peittämää valkoista saarta. Vielä kävely mäkeä alas.

Takana on 42 päivää. Itämereltä läpi Venäjän. Kauas. Eräänlainen maraton tämäkin.

Ulapalta tulivat GULAG-kuljetukset Stalinin aikana. Miljoonat vangit, joista vain harvat palasivat.

Nyt ulapalla odottaa rahtilaiva.

Kyykistyn meren rantaan. Jo lähes kuoliaaksi vaimentunut aalto pyyhkäisee sormiani. Vesi on jääkylmää. Vieressä kiljuvat lokit muukalaista ihmetellen.

- - -

Kiirehdin Tonjan perässä koulun käytävää. Astun luokkaan, joka on täynnä kymppiluokan oppilaita. Olen juuri saanut kuulla olevani vieras, kertovani englannin tuntiaan viettäville koululaisille matkastani. Suomesta. Tai mistä vaan. Mistä oppilaat haluavat kuulla.

"Ville Haapasalo. Bodom. Nokia."

Ust-Neran koulun oppilaat tietävät jotakin Suomesta, kun kysyn. Oslo, he veikkaavat pääkaupungiksi.

Ust-Neran kohdalla kohtaavat Nera- ja Indigirka-joet.


Ust-Nera on Kolymskaja Trassan, Kolyman valtatien varrella. Jos löydät kartalta Jakutskin ja Magadanin ja piirrät niiden väliin viivan, Ust-Nera on viivan puolivälistä jonkin verran pohjoiseen. Kumpaankin kaupunkiin matkaa on yli tuhat kilometriä.

Teinit ovat teinejä täälläkin. Tytöt ovat nuoria naisia, näyttävät samanlaisilta kuin Moskovassakin. Vahva meikki kasvoissa, monen hame yltää korkeintaan puolireiteen.

"Joka vuosi mietin poismuuttoa", sanoo Tonja, englannin opettaja.

Kolmekymppinen Tonja on täältä kotoisin. Suorastaan keskeltä ei mitään. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän sai Ust-Neralta tukea opintoihinsa sillä ehdolla, että hän lupautui tulemaan valmistuttuaan kolmeksi vuodeksi tänne opettamaan. Nyt Tonjalla on menossa seitsemäs vuosi.

"Täällä minulla kuitenkin asiat ovat hyvin. Ystävät, hyvä työpaikka", Tonja luettelee.

Lenin valvoo. Ust-Nerassakin.

Kauppa.


Elokuvateatteri.



Talvi on ankara. Talvea 12 kuukautta, loput kesää, kuuluu paikallinen sanonta.

Todellisuudessa lumi peittää maata kahdeksan kuukautta vuodesta. Pakkasennätys on 71 astetta.

"Jos pakkasta on yli 50 astetta, lasten ei tarvitse tulla kouluun. Minun täytyy tulla silloinkin, Tonja sanoo.

Kuusikymppisella Olgalla on kolme kultahammasta, neljä aikuista lasta ja kolme päivää sitten taloon hankittu löytökoira. Pentu vielä.

Olgan (oik.) luona asuin Ust-Nerassa. Tonja ja Natalia puhuvat englantia ja auttoivat paljon. Daria on Olgan tyttärentytär.

Ust-Nerassa olen majoittunut hänen luokseen.

"Miksei sinulla ole perhetta? Missä lapset? Kuka sinusta pitää huolta, kun vanhenet, Olga antaa kokeneemman ohjeita.

Elekielellä. Sanakirjan avulla. Englantia hän puhuu saman verran kuin minä venäjää.

Olgan asuttama talo on ruma niin kuin kaikki talot Ust-Nerassa. Mutta asunto on lämmin, kotoisa, viihtyisä. Keittiö ja kylpyhuone ovat tasoltaan länsimaisia.

Olga valmistaa pelmenejä. Paistaa kananmunat, johon annokseen hän on lisännyt paksuja salamin viipaleita. Petaa lämpimänn petin vierashuoneen sohvalle.

Tonjan koulupäivä on ohi. Han tulee oppaakseni paikalliseen museoon, jossa on täytettyjä eläimiä, muun muassa karhu, valokuvia kaupungin historiasta siitä lähtien kun GULAG-vangit sen rakensivat 1930-luvulla. Ja tietenkin osasto GULAG-esineitä ja -tarinoita.



On vangin numero 1280 omistama lakki (joka on minun päähäni aivan liian pieni), kuvia Stalinin hautajaisista joita kuvassa oleva nayttavat surevan.

Kolyman valtatien alueella kaikki kaupungit ja tiet ovat vankien rakentamia. Ust-Neran teatterissa vangit näyttelivät, urheilukilpailuissa vangit kilpailivat.

Täällä ei muita silloin asunut. Vankeja ja vartijoita.

Ennen kuin täälä löydettiin timantteja. Ja samalla huomattiin, etta maaperä on arvokas mineraaleista.

Nelikymppinen Sergei, Olgan poika on kaivosten pelastusmies. Hän esittelee valokuvia kaivoksilta, punttisaleista, pelastuasemilta.

Ust-Neran lähistöllä on viisitoista kaivosta. Onnettomuusherkkiä.

"Työni on vaarallista," Sergei myontaa.

Seuraavassa kuvassa on karhu. Tapettu.

"Tämä karhu tappoi poliisin", Sergei kirjoittaa tietokoneelleen venäjäksi. Käännöshjelma kertoo sen minulle englanniksi.

Karhuja seudulla on paljon. Nyt juuri niitä voi olla liikkellä, nälkäisinä ne hakevat ruokaa ennen kuin laskeutuvat talviunille.

- - -

Kolyman valtatie on pitkä ja rankka kulkijalle. Erityisen rankka se oli rakentajille. Kun vangit tuotiin laivoilla Magadaniin, he siirtyivat lännemmäs, monet tietöihin. Vangeista arvioidaan kahden miljoonan kuolleen ankarien olojen alueella.

Kolyman valtatien sanotaan olevan "road of bones", tie ihmisluista rakennettu.

Luurangoista rakennettu valtatie aiheena myös taulussa.

Vangit muuallakin Siperian vankileireillä tiesivät pelätä Kolymaa. Täältä ei yleensä palattu.

Siperia opettaa, sanotaan. Kolyma opettaa, Siperiassa sanotaan.

Pakeneminen oli mahdotonta. Talvella sen estivät hyytävä pakkanen ja vuoret. Kesällä armottomat suot, hyttyset, pitkä matka ja vuoret.

Magadania kutsuttiin saareksi. Meri oli täältä ainoa reitti. Vankileirien saaristoa.

- - -



Kello on puoli yhdeksän aamulla. Istun pakettiauton etupenkillä.

Katson edessä olevaa kylttia: Nekunja-joki. Olen katsonut kylttiä pian jo viisi tuntia.

Olemme edenneet 600 kilometriä Jakutskista. Matkaa on tehty 12 tuntia.

Viisi tuntia sitten auto yritti nousta mäkeä Verhojanskin vuorilla. Takapyörät pyörivät tyhjää, ja auto kääntyi liukuun alamäkeen. Vieressä oli pimeää, mutta aamulla tulisin huomaaman: rotkohan siinä.
Uusi yritys, yhtä huono lopputulos.

Kuski kuorsaa vieressäni penkillään. Takana on viisi muuta torkkujaa.

Toivottavasti kuskilla on kikka kakkonen.

Jakutskista lähdön jälkeen pian pääsimme Lena-joelle. Joki on iso, eikä sen yli mene siltaa. Mutta lossihan sopivasti odotti aaltoilevan joen rannassa.

Lena-joelle.

Aldan-joelle.

Kun päästiin liikkelle, ei mentykään suoraan joen toiselle rannalle vaan puolitoista tuntia kohti yläjuoksua. Etelän suuntaan.

Toisen kerran ylitimme joen lautalla illan hämärtyessä. Tyyntä Aldan-jokea kuljimme peräti kaksi tuntia.

Sateen pehmittämä ranta aiheutti lastausongelmia. Lautturit yrittivät auttaa työntämällä puita pyörien alle, työntämällä autoja ja siirtämällä lautan paikkaa.

Aikaa kului.

- - -

Automme matkustaja Vova jo viittoilee. Mäki on kunnossa. Lähdemme viiden tunnin tauon jälkeen liikkeelle. Tiekarhu on käynyt möyhentämässä mäen, ja huonoillakin renkailla siitä pääsee ylös.

Maisemat ovat upeaa vuoristoa. Vastasatanut lumi kaunistaa maiseman entisestään.

Tien varrella on useita hautamuistomerkkejä, joissa on auton ratti kiveen kiinnitettynä. Nyt näkyy uusi variaatio: muistolaatan edessä on lentokoneen siivet.

"Alaskasta tullut lentokone putosi tänne", kertoo kuljettaja.

Onnettomuus sattui sota-aikana, kun maahan tuli apua Yhdysvalloista. Natseja vastaan oltiin liittolaisia.

Kolyman valtatiella ei ole julkista liikennettä. Tiellä ei ylipäänsä ole paljon autoja. Välillä saattaa kulua tuntikin, ettei tule ensimmaäistäkään autoa vastaan.





Oimjakonin alue.

Tien varren ruokapaikka.





Liikkumaan pääsee takseilla, jotka löytää lehti-ilmoituksista. Systeemi toimii.

Matka Jakutskista Magadaniin kesti viisi vuorokautta, josta autossa istuin 50 tuntia. Nopeutta autolla yleensä oli 50-60 kilometriä tunnissa. Sen parempia teitä ei ikiroudan päälle rakenneta.

Tie- ja siltatöitä tehtiin monin paikoin. Tie on varsin hyvä. Ainakin huomattavasti parempi kuin Magnus Londenin matkan aikana 1995.

Susuman on Ust-Neran ja Magadanin puolivälissä.


Majapaikkani Susumanissa.