Kuvia Afrikasta

Kuvia Afrikasta.

Turistimatkalla Robbenin saarella. Takana Kapkaupungin Pöytavuori.



Maisemaa Pöytavuorelta Kapkaupungin keskustan suuntaan.

 

 

Hyvantoivonniemen sankarit.

 

Soweton kaduilta.

 

 

 

Sowetossa Nelson Mandelan kotitaloa ihmettelemässä.

 

Sarvikuonoja Krugerin luonnonpuistossa.

 

Paikallisen bussiaseman vilinää Johannesburgissa.

 

Pyykkäritytöt Bangwenlujärven rannalla Samfyassa Pohjois-Sambiassa.

 

Matkalla Pohjois-Sambiassa matkalla Kasamaan. Kaukana kaikesta.

 

Tanganyikajärven rannalla.

 

Apina puussa, Ruahan luonnonpuisto Tansaniassa.

 

Leopardi puussa, Ruahan luinnonpuisto Tansaniassa.

 

Auringonlasku Ruahan puistossa.

 

Ruahan leijonat.

 

Aamupalalla Dar es Salaamissa.

 

Kookosta hakemassa, Sansibar.

 

Kaupunkimaisemaa majapaikasta Sansibarin Stone Townissa.

 

 Sansibarin rantaa auringonlaskun aikaan saaren pohjoisosassa.

Kauneimmat auringonlaskut

Punainen aurinko haipyy nakopiirista, katoaa jonnekin Intian Valtameren syovereihin.

Ja siina vaiheessa tulee katsoattua kelloa. Miksikohan? Jokin vanha tilastonikkarin piirre tulee taas minussa esiin.

Olenhan kerannyt sadasosasekunteja (juoksemistani kilpailuista). Olen tilastoinut, miten monta paivaa missakin maassa olen ollut.

Viiden karki:
1. Saksa
2. Espanja
3. Venaja
4. Kiina
5. Portugali

Samalla tuli mieleen pohtia, minkamaalaisia ihmisia olen talla reissulla tavannut eniten. Kas, tassa lista:

1. Saksa
2. Hollanti
3. Yhdysvallat
4. Australia
5. Ranska

Varmaan ainakin joka toinen tapaamani reissaaja on saksalainen. Sen sijaan en ole tavannut ainuttakaan ruotsalaista reissaajaa, mika on aikamoinen ihme. Siina ei ole niinkaan ihmettelemista, etta en ole myoskaan tavannut yhtaan suomalaista.

Mutta nyt se aurinko on jo haipynyt kauas. Auringonlasku Zanzibarin kaupungissa oli sielta kauniimmasta paasta. Mutta saaren pohjoisosassa Kendwassa paivaa aikaisemmin se oli viela kauniimpi.

Tassapa lista kauneimmista auringonlaskuista Afrikassa:
1. Kivujarvi, Goma. Aurinko loysi sateilleen tilaa pilvien lomasta. Varitys oli erilaista kuin missaan, uskomattoman tunnelmallista.

2. Kendwa. Valkoiselle hiekalle kallistuvien palmujen alta dhow-purjeveneen taakse Intian Valtamereen laskeva aurinko on kuin postikortista.

3. Pemba, Mosambik. Laskuveden aikaan voi kavella kilometrin kohti ulappaa, ja laskeva aurinko luo merenrannan kautta useita heijastuksia.

4. Ruaha, Tansania. Aurinko laskee kansallispuistossa apinanleipapuiden, norsujen ja auton jaljilta nousevan polypilven taakse.

5. Simien, Etiopia. Vuoristossa aurinkoa voi ihmetella teltan suuaukosta, kunnes se haviaakin vuorten taakse piiloon.

Ai niin, Sansibarissa aurinko laski klo 18.16.

Kekkosen jaljilla

Ei ollut minusta valtiomieheksi.

- Et sitten kiivennytkaan, totesi matkaseurani Ahti Karjalainenkin.

No en kiivennyt, mulkaisin kohti Karjalaista, joka oli ihan tinassa.

Katselin palmun juurella nuorta miesta, joka kiipesi. Hakuna matata -huudot kuuluivat miehen suusta. Ja taas han hyppasi metrin ylospain ja alkoi laulaa.

Mies oli kiinnittanyt jalkansa toisiinsa jollain ruokonarulla. Palmusta sai mukavasti otteen, kun paino oli molemmin puolin puun runkoa. Naru kiinnittyi tiukasti runkoon.

Matkaa oli 20 metria ylospain. Palmut ovat korkeita. Ja sinne pitaa kiiveta, jotta kookospahkinan saa poimittua sopivan kypsana.

Ja siina vaiheessa on erityisen hyva syy varoa niita puusta putoavia tai pudotettavia kookospahkinoita.

Ei tainnut Kekkonen kayda nain korkealla puussa.

Sansibarin saarella yksi kiinnostavimmista jutuista ovat mausteet. En tiennyt, etta kanelia saa kun vaan veistaa siivun puusta. Tai etta puusta napattu vihrea pippuri ei tuoksu miltaan, mutta kylla se vastaavasti maistuu.

Ja ainahan voi tutustua kuuluisiin sansibarilaisiin. Tunnetuimpia heista ovat Farouk Bulsara ja Tipu Tip.

Bulsaraa alettiin jo koululaisena kutsua nimella Freddie, ja kun perhe muutti 1963 Englantiin, Freddie otti kayttoonsa sukunimen Mercury.

Han eli lapsuutensa Sansibarin Stonetownissa. Kahdeksanvuotiaana hanet lahetettiin kouluun Bombayhin, mutta lomansa han vietti taalla viela teinivuosinaankin.

Mercuryn kotitalon seinassa on kyltti, joka kertoo paikan. Toisaalla kaupungissa on Mercury's-niminen baari, jossa muistellaan kuuluisaa muusikkoa monin kuvin ja julistein.

Kelpaahan sita.

Mutta tiedatteko, kuka oli Tipu Tip?

Han oli 1800-luvun loppupuoliskon pelottavin orjakauppias. Hanta pelattiin kautta itaisen ja keskisen Afrikan aina pitkalla Kongossa asti.

Tutkimusmatkailija Henry Stanley pelasti monet orjat Tipu Tipin kynsista. Muun muassa heista kertoo belgialaisen van Reybrouckin vasta suomennettu kirja Kongo, joka kuvaa kattavasti Kongon historian orjakaudesta tahan paivaan.

Sansibar oli aikansa orjakaupan keskus. Taalta orjakauppa suuntautui itaan, lahinna arabimaihin, jollainen myos Sansibar oli ennen yhdistymista Tansanian kanssa.

Myos Tipu Tipin palatsin edustalla on kyltti, joka kertoo talon historian.

Leopardi puussa

Oppaamme Zacharias osoittaa kohti makkarapuuta, jonka aarella on jo valmiina kaksi safariautokuntaa. Ihmiset tarkkailevat puuta intensiivisesti.

Kaksi elefanttia kavelee hitaasti puun alta. Mita niita nyt tuijottamaan...

- Leopardi, tasmentaa Zach. Puun oksalla.

Missa? Yritan kurkkia. Automme on ajanut melkein puun alle. Pitaa vahan nojata sivulle pain, ei osu auton katto silmien eteen.

Missa? Pitkulaisia makkaroita roikkuu oksista. Lehteva puu. Tuollako leopardi.

Missa?

Nyt hokaan. Pieni paa kurkistaa oksan paalta. Takaruumista nakyy vahan oksan toiselta puolelta.

Elain tuijottaa kohti. Onpa siro!

Mita jos se hyppaa?

Nyt se reagoi johonkin. Kaantyy ja samassa se vilistaa puun oksaa.

Pian se hyppaa. Alaoksalta maahan ja jolkottaa poispain. Toisen safarikyytilaisia kuljettavan auton takaa.

Kuljettajallemme tulee kiiree. Han haluaa antaa meille musunguille elamyksen. Han kaynnistaa auton ja siirtaa sen puun taakse puskan aareen.

Mista han saattoi tietaa, etta tuolla leopardi nyt piileksii.

Kappas, siella on kaksi leopardia.

- Niilla saattoi jaada saalis puuhun. Ehka impala, sanoo Zach.

Vuosien luonnonpuistokokemuksella.

- Ehkä se pelastyi jotakin, vaikkapa paviaania. Pian se saattaa palata.

Jos nyt oltaisiin Serengetin puistossa, puhelinviestit olisivat tuoneet puun alle ainakin 20 autoa.

Mutta nyt ollaan Ruahassa. Jo Lusakassa minulle kehuttiin tata puistoa. Saksalainen Michael on tehnyt bisnesta Afrikassa kahdeksan vuotta.

- Mene Ruahaan tai Selousiin. Ne ovat parhaita, ja niissa on tilaa. Elaimetkin tykkaavat, kun ihmisia ei ole joka paikassa, Michael kehui.

- Jos menet Ngorongoron kraateriin, joudut jonottamaan portilla. Ngorongoroon ja Serengetiin joudut sita paitsi maksamaan itsesi kipeaksi.

Saksalaismiehen vinkkeihin on nyt helppo yhtya.

Leopardi ei sina aikana liiku puskasta mihinkaan kun odottelemme. Jatkettuamme naemme pian leijonia.

Nelja naarasleijonaa kavelee perakkain, muutaman metrin valein. Niila on selvasti jotakin mielessa.

Ettei olisi nalka?

Tien toisella puolella yksinainen antilooppi on havainnut vaaran. Se paastaa ilmoille lahes kirkaisua muistuttavan aanen. Varoituksen.

Pian leijonat huomaavat tilanteen. Asettuvat aloilleen. Puun viereen, varjoon.

Puun takaa nousee pian helmikanoja. Ne kipittavat jonossa ja paasevat kymmenen metrin paahan. Siina vaiheessa yksi leijonanaaraista nostaa paataan, noteeraa tilanteen.

Kanatkin reagoivat. Helmikanan varoitushuuto ei ole kotkotusta vaan jotakin sellaista josta tyhmempikin elain tajuaa vaaran.

Kukaan ei nyt tunnu leikkivan leijonan ehdoilla. Pitaisiko saalia?

Yksi naaraista nousee ylos ja alkaa kavella hitaasti kohti parempaa varjoa.

Kanat tekevat silti oman johtopaatoksensa. Lentavat pois, kananlentoa.

Afrikan kuningatar

Bussin kuljettaja avaa liuku-oven ja huutaa: Mbaye!

Mutta huuto hukkuu, kun kuuluu kova kolahdus. Kuljettajakin vilkaisee taaksepain ja hidastaa.

Supatus on kova, ja kaikkien katseet kaantyvat bussin taakse. Johonkin osui. Voi helvetti.

Bussi on mallia antiikki. Ovi on keskella auton sivua, ja kun oven avaa, se samalla liikahtaa parikymmenta senttia ulospain. Bussi ikaankuin levenee.

Mitahan tuolle kundille kavi? Ainakin han kaatui.

No mutta nyt han nousee ylos, pitelee olkapaataan. Konduktoori nayttaa huolestuneelta. Ehkapa turvallisuutensakin puolesta, silla nyt tienreunan maleksijasakki siirtyy kohti bussia.

Alkaa valtava papastus. Kasien heiluttelu. Osoittelu. Kaikilla on sanottavansa tilanteeseen, ja kaikki sen myos sanovat lahes samanaikaisesti.

Istun ikkunapaikalla ja tietenkin olen utelias. Niin ovat muutkin ihmiset bussissa. Olkani yli kurkottaa samaan aikaan pari paata. Supatus alkaa myos bussissa.

Afrikkalaista arkea.

Bussit ovat jo tulleet tutuiksi. Bussimatkalla ehtii esimerkiksi huomata tarrojen paljouden tuulilasissa. Siina on tietenkin vakuutusyhtion tarra. Yleensa niita on montakin kappaletta.

Ja hyva ollakin. Poliisi pysayttaa auton keskimaarin kolme-nelja kertaa sadan kilometrin matkan aikana. Valilla useamminkin. En tieda, mita poliisi etsii, mutta voivat tehda tikusta asiaa. Parempi olla paperien kunnossa.

Jokaisessa bussissa on myos jalkapallojoukkueen tarra, vaikka se ei taida olla lakisaateista. Suosituin merkki on edelleen jostakin syysta Liverpool, vaikka seuran menestysvuosista on jo niin pitka aika, etta tokko afrikkalaiset niita aikoja muistavat.

Muita suosittuja merkkeja ovat Manchester United, Chelsea, Arsenal ja FC Barcelona.

Bussiyhtion toimistossa seinalla lukevat aikataulut, hinnat ja tietenkin teksti: You'll never walk alone.

Talla kertaa istun etupenkilla, jossa paitsi pystyy lukemaan jalkapallojoukkueen tarroja myos maisemat ovat mallillaan.

Toisaalta samanaikaisesti bussikuskin jokainen ohitus ja kaikki vastaantulijoiden vilkuttelut tulevat huomioiduiksi. Eika se ehka ole hyvaksi matkustajan turvallisuudentunteen kannalta.

Eturivin paikka on periaatteessa paras paikka, mutta talla kertaa siina vieressa sattuu istumaan mama Africa. Jokaisessa bussissa on aina matkustajana nainen, joka on noin kaksi kertaa isompi kuin kanssamatkustajansa ja jolla on noin kymmenen isoa pussukkaa matkatavaroita.

Nama mama Africat tuntuvat omistavan bussit ainakin jos sita voisi mitata heidan kayttaytymisestaan.

Maman ei ainakaan tarvitse tervehtia muita matkustajia, ja mama voi olla miten nirppanokkainen vaan.

-Kun eihan minua nytkaan kukaan palvele.

Jos autonkuljettajat ovat Afrikassa kuninkaita, mamat ovat kuningattaria.

Ylioppilaslehtimaista blogia

Afrikassa autoilija on kuningas.

Kun sinulla on auto, ei sinun tarvitse huomioida yhtaan pyorailijoita saati jalankulkijoita. Noin autoilijat ainakin itse olettavat.

Sambiassa Kasaman kaupungissa oli putkirikko. Vetta valui tien reunalle ja siita yli tien muodostaen latakon. Ohi paasi kuivin jaloin kun oikein yritti.

Mutta piti tarkasti valita oikea hetki. Vain harva autoilija nimittain edes hidasti. Ja jos osui jalankulkija kohdalle, oli han heti likomarka.

Jokin paiva sitten olin pikkubussissa. Ajoimme hiekkatieta. Yhdella kylanraitilla tie oli vahan paremmassa kunnossa, joten kuljettaja antoi palaa.

Tootti paalla, jotta ihmiset lakosivat alta pois. Ja sen jalkeen samat ihmiset joutuivat aikansa haukkomaan sakeaa polypilvea.

Noista syista Afrikan tiet ovat taynna keinotekoisia toyssyja. Monet niista ovat sellaisia, etta autot joutuvat kaytannossa pysahtymaan ja ajamaan vinottain yli toyssyn varoen pohjakosketusta.

Talla kertaa, Tansanian puolella, toyssyt ovat pyykkilautamaisia. Viisi vahan matalampaa toyssyraitaa vierekkain siten etta niiden yli pystyy ajamaan sentaan kavelyvauhtia kovempaa.

Mutta tamanhetkiseen olotilaani tuo vaihtoehto tuntuu ikavalta. Olen nimittain juuri jossain maarin pahalla ruikulilla, ja tahan osui juuri hankalahko matkapaiva. Reilun kahden tunnin bussimatka paattaa vuorokauden matkustelun, ja toyssykohtia osuudella on ainakin sata.

Koko ajan saan pelata, etta joudun paatymaan ylioppilaslehtimaiseen blogikirjoitteluun.

Viime yo sujui junamatkaillen vaan ei junassa (eika mitaan fingerpori-vitsia tahan...).

Tasara-rata lienee Afrikan kuuluisin rautatieyhteys. Koko matka Dar Es Salaamista Sambiaan lahelle Lusakaa kestaa kaksi vuorokautta. Tein matkasta kuuden tunnin siivun Sambiassa Kasamasta rajakaupunki Nakondeen.

Juna kulkee valin kahdesti viikossa.

Junan piti saapua Kasamaan yolla kolmelta. Paatin menna asemalle yhden maissa, jolloin selviaisin alkuillan ilman majapaikkaa. (Vuorokausirytmini on muuttunut taalla sen verran radikaalisti, etta oli valtavan vaikea pysya hereilla yhteen asti.)

Kun saavuin asemalle yhdelta, odotustilassa oli satoja ihmisia. Monet olivat ottaneet viltin mukaan ja nukkuivat lattialla. Luultavasti suurin osa oli saapunut paikalle jo paivalla, silla yoaikaan taksit ovat kalliita ja asema on kaukana kaupungin keskustasta.

Kolmen maissa, kun olin ripulin vaivaamana ja vahvan immodiumkuurin syoneena maleksinut, osin makoillut kovilla ja kylmilla penkeilla, joku paikallinen kertoi, etta vierailijoille on oma odotustila. Tuosta ovesta.

Ja nyt han kertoi tuon.

Kavelin ovesta siirtomaaherran askelin, ja siella olikin huone jossa oli houkuttelevasti pehmeita, isoja tuoleja ja sohvia. Junan tuloon tulisi kestamaan viela lahes kaksi ja puoli tuntia, mutta aika meni sen verran nopeasti, etta jonkun verran ehdin torkahdella.

Kun juna puoli kuudelta saapui, hamarasti valaistun ratapihan valtasi kaaos. Junan vaunuista suurin osa on kolmatta luokkaa. Eika niihin myyda paikkalippuja.

Ihmiset ryntasivat ja tungeksivat kohti ovia. Monet hyppasivat junaan ikkunasta.

Mina otin tietenkin rauhallisesti. Piti vaan kavella vaunuun. Mutta mihin vaunuun? Mitaan numeroita tai opasteita ei ollut missaan.

Lopulta loysin paikkani. Verrattuna esimerkiksi Venajan ja Kiinan juniin ja myos pariin muuhun Afrikassa kayttamaani junaan tama oli aika alkeellinen. Ei ollut lakanoita,ei tyynyja.. Olin saanut toisen luokan paikan, ehka ensimmaisessa luokassa olisi ollut nuo mukavuudet.

Oli sentaan viltti. Oma kassini tyynyna yritin nukkua. Samassa loosissa oli nelja, viisi nuorta sallia, jotka olivat unensa jo nukkuneet. Nyt heilla oli aikaa jutella.

Oikeastaan en junassa nukkunut. Mutta toisaalta ripulipaskallakaan ei tavinnut kayda kuin kerran.

Vessa oli...no, afrikkalainen junan vessa.

Afrikkalaisten miesten tapa keskustella on huutaa toistensa paalle, puhua aggressiivisesti. Vahan niin kuin suomalaiset puhuvat humalassa.

Toisten kunnioittaminen ei nayta kuulua takalaiseen kulttuuriin. Kuten olla hiljaa tai edes puhua hiljaksiin kun joku muu yrittaa nukkua.

Eraanlaisia autoilijoita siis.

Maailman toiseksi suurimmalla jarvella

Tanganjika on nyt nahty ylhaalta ja ahaalta. Pohjoisesta ja etelasta.

Pohjoisen Burundissa vietin nelja vuotta sitten viikonloppuisen paivan hiekkarannalle rakennetussa terassiravintolassa. Paljon sohvia, tyynyja, lohoilynurkkauksia, rantatuoleja ja jopa uima-allas. Ja paljon expatteja, valkoisia jotka jostain syysta asuvat Bujumburassa.

Sambiassa pieni betoninen oleskelutila ei ole kerannyt muita uteliaita kuin minut. Ja ne nelja pikkupoikaa, jotka huutavat musungua jotenkin sellaisella aanensavylla, etta mietin pitaisiko minun ottaa n-alkuinen sana kayttooni.

Betonibaarissa voi toki nautiskella oluen, mutta rahasta ei saa takaisin.

-Ei ole vaihtorahaa, levittaa kyyppari kasiaan.

Lahden kavelylle. Vieressa on iso kalasatamabasaari, jossa lahinna kalastajien vaimot perkaavat tuotokset ja myyvat niita eteenpain. Jokseenkin etovan hajun ja valtavan karpaspaljouden myota ei heti tee mieli kalaa.

Jotkut lapset voittavat jannityksensa ja tulevat lahelle. Tunnustelevat ihoa. Ei vari muutu miksikaan eika tartu.

Vahan kauempana on isompi satama, josta vanha saksalainen sota-alus lahtee joka toinen perjantai kohti jarven pohjoispaata. Risteily olisi mielenkiintoinen, mutta se joka toinen perjantai ei juuri nyt haamota.

Kylan nimi on Mpulungu. Sanotaan, etta Tanganjikan etelainen karki eli juuri Mpulungu on Keski-Afrikan, Ita-Afrikan ja etelaisen Afrikan rajaseutua.

Vahan rajaseudun fiilista taalla onkin. Keskustan kadulla paikallinen mies lahestyy kasi ojossa. Olen tarttumassa siihen, kun han tarayttaa:

-Fuck you americans.

Mutta palaan takaisin rannalle. Punertava aurinko on laskemassa autereiseen jarveen, maailman toiseksi syvimpaan ja vesimaaralla mitaten maailman toiseksi suurimpaan. Suurin on tietenkin Baikal.

Jarvi on kummallisen tyyni. Pari vesitaksia putputtaa juuri kohti satamaa. Jarvi nayttaa tyhjenevan.

Paiva on edelleen kuuma. Tekisi mieli uimaan, mutta taallakin rannoilla saattaa lymyta krokotiileja.

Pimeys valtaa maiseman nopeasti. Ja samalla huomaan askeisen luulon vaaraksi. Kymmenet valot syttyvat kauempana ulapalla. Kalastajien tyopaiva alkaa olla parhaimmillaan.

Polya, sheriffeja ja seksivoidetta

Istun keskelle kuoppaista tieta pysahtyneessa autossa, luen Jussi Vareksen seikkailua ja kuuntelen gospel-musiikkia.

Miten tahan on tultu?

Aamu on vasta paassyt alkuun, ja minua hakemaan tullut taksikuski huomaa heti majapaikan kulmalla ensimmaisessa ylamaessa, etta bensa on loppunut. Pahus.

Reijo Maen Sheriffi tarttui matkaan Lusaka Backpackersista. Itse asiassa aika hupaisa lukea syvalla Sambiassa kirjaa, jossa kaydaan melkein kaikissa Turun baareissa. Ja etenkin Apteekissa.

Kukko maistuisi.

Vares-tarina luistaa eteenpain viihdyttavasti, mutta sita puujalkafilosofiaa ei jaksaisi. Niilta tarinoilta ei ole voinut valttya Turun baarien tiskeillakaan.

Tassa vaiheessa en viela tieda, etta tasan puoli vuorokautta myohemmin istun jalleen tien poskessa autossa, josta harmillisesti on paassyt bensa loppumaan.

Afrikka :)

Paivan matkasuunnitelma on Samfya-Mansa-Kasama. Mansaan paasen helposti, kunhan ensimmaiselle taksille puolen tunnin odottelun jalkeen on loytynyt korvaaja. Nailla kulmilla taksi tarkoittaa sita, etta kuka tahansa autoilija saattaa kerata auton tayteen ja ottaa kustakin matkustajasta suunnilleen saman verran kuin bussikin rahastaisi.

Mansassa nousen uuteen taksiin, ja kuljettaja on kirjaimellisesti kerannyt autonsa tayteen. Farkku-Toyotaan on rakennettu kolmas penkkirivi, joten matkatavaroille on tilaa lahinna vain katolla.

Eika se ole taallakaan sallittua. Ainakaan kasata kaksi metria korkeaa kekoa katolle kruununa polkupyora.

Eika autossa ole edes rekisterikilpia.

Niinpa kuljettaja lahtee asemalta takapihan polkujen kautta. Ja koska autossa on noin kymmenen aikuista, viisi lasta ja matkatavaratkin painavat, henkiloautolla ajo on hieman hankalaa. Hiekkaiset takapihat eivat ihan tasaisia taalla ole.

Saan parhaan paikan etupenkilta, jossa tilaa on vain yhdelle. Silti siihen ankeaa toinenkin kaveri. Istuu penkkien valiin paikkaan jossa ei ole penkkia. Ennen kuin ehditte fantasioida, kerron, etta vaihdekeppi sijaitsee ohjauspyoran rungossa.

Lahdemme taittamaan 340 kilometrin mittaista matkaa samanlaista tieta jollaisia mina huristelin nuorukaisena traktorilla viljapelloille kyntohommiin.

Puolen tunnin matkan jalkeen saavumme isommalle tielle. Kuljettaja varovasti pysayttaa 50 metria ennen risteysta ja kay tutkailemassa liikennetta. Joutilaiden miesten joukko huitoo ja antaa neuvoja.

Kuljettaja rohkaistuu, lahdemme liikkeelle. Mutta kun olemme auton nokka risteyksessa, joutilaiden joukosta kuuluu huutoja ja huiskintaa. Kuljettaja laittaa pakin silmaan ja kiihdyttaa hataisesti taaksepain.

Kymmenen sekuntia myohemmin kaksi moottoripyorapoliisia ajaa risteyksen ohi valot vilkkuen. Hetken paasta he palaavat ja kurvaavat luoksemme.

Matkamme jatkuu poliisisaattueessa takaisin kohti keskustaa. Talla kertaa asfalttitieta.

Toisaalta mikapa hienompaa kuin istahtaa Mansan poliisiaseman pihalla puun alle ja lukea Sheriffia. Samalla kun kuljettajamme kay paikallisten sheriffien kanssa neuvonpitoa.

Ehdin myos miettia, miten kay matkasta jo maksamieni rahojeni, kun tuskin tasta paasemme jatkamaan.

Puoli tuntia myohemmin kuski palaa. Nousemme autoon ja lahdemme samalla ylitaydella kuormalla kohti Kasamaa.

Afrikka :)

Seuraavat viisi tuntia ja 180 kilometria huristelemme hiekkatieta ja nielemme polya.

Tie on niin hiljainen, etta lahes joka kerta auton tullessa vastaan kumpikin pysahtyy ja kuljettajat vaihtavat kuulumiset.

Pari kertaa pysahdymme kylissa, joissa savella vuoratuissa taloissa on ruohokatot. Paikallisten pelokkaista tuijotuksista voi paatella, etta valkonaamat eivat taalla ole jokapaivaisia vieraita.

Kun hiekkatieosuus paattyy, vaihdamme jostakin syysta kyytia. Viimeiset 160 kilometria sujuvat leppoisammin perinteisessa pikkubussissa, jonka kuljettaja matelee kiinalaisten rakentamaa asflattitieta arsyttavan isolla vaihteella.

Ehka ison vaihteen kaytto saastaa polttoainetta, eika sita taida taalla olla jemmavarastoihin asti, eli tankeissa yon yli sailytettavaksi. Kaksi kilometria ennen Kasamaa pysahdymme tien poskeen.

Hetken kestaa ennen kuin tajuan syyn: tankki tyhjeni.

Kello on kahdeksan ja ilta on jo sysipimea. Enka viela edes tieda, minne paasen yoksi.

Sadan metrin paassa on jonkinmoinen disko, jonka musiikki on saadetty niille volyymeille etta ilman kuulosuojaimia asiaa ei ole lahettyville.

Afrikka opettaa karsivallisyytta.

- - -

Aamulla voi tutkailla Kasaman kaupunkia valoisaan aikaan. Matkan varrella kaupungin keskustan suuntaan on Zambia prisons service - Sambian vankilapalvelu.

Taalla kun palvelukulttuuri on voimissaan, palveluista halutaan tienata. Kun haluaa ihan vaan kavella ja kysyy joltakin tieta, toinen lahtee yleensa mukaan ja lopulta jaa odottelemaan rahaa. Hanhan toimi oppaana.

Tai kun kysyy asemalla tieta vessaan, joku kylla opastaa. Ja pyytaa rahaa.

Mahtavatkohan vanginvartijatkin pyytaa tippia vangeilta?

Jatkan matkaa etsien aurinkovoidetta, kun se on paassyt loppumaan. Kaupungissa on pari marketia, Shoprite ja kiinalainen. Hoikistavaa voidetta ja seksivoidetta loytyisi, mutta ei aurinkorasvaa.

Kun katson ymparilleni, huomaan, etta eivat nama taida kayttaa.

Aamuisia heratyksia

Polyisen sisamaan Afrikan matkaajalle heratys tuntuu ensin unelta. Hyttysverkon lapi kantautuva aani on kuin valtameren kuohuja. Aallot uivat suoraan tajuntaani.

Merellista maisemaa saestavat Afrikan aamulinnut.

Ja tata kirjoitan syvalla Sambiassa.

Kun katsotte karttaa, Kongo tyontyy etelaan melkein katkaisten Sambian kahtia. Olen nyt siella Kongon kaytavan itapuolella. Silla puolella minne aika harva reissaaja paatyy.

Kun oikein tihrustatte kartalta pienella prantattyja teksteja, ehka loydatte kylan nimelta Samfya. Se sijaitsee Bangweulu-nimisen jarven rannalla. Jarven, jonka ulappa on aava ja rannat hienon hienoa vitivalkoista hiekkaa.

Jos rannan viereisen hotellin porukat tajuaisivat, etta heilla on kasissaan aarre, he avaisivat ruokasalin verhot ja nayttaisivat merellisen maiseman aamupalapoytaan asti.

Jarvi suorastaan houkuttaa uimaan. Opaskirja varoittaa, etta jarvessa ui myos krokotiileja. Kun asiasta kysyy rannalla pulikoivilta paikallisilta tyypeilta, he puristavat paataan:

- Ei ole mitaan vaaraa.

Kumpaa te uskoisitte?

Mina uskon paikallisiin, kirjaviisaudet voi aina sivuttaa. Aina pitaa uskoa mita nakee ja kuulee paikan paella. Joten uskon, etta vesi on uimarille taysin turvallista.

Totean kuitenkin, etta uiminen on aivan yliarvostettua, enka nyt juuri halua.

- - -

Yhta aamua aikaisemmin heratyksen tunnelma on, etten sanoisi, afrikkalaisempi.

Viela illalla konsertin solisteina olivat sirkat ja sammakot. Nyt, puoli kuudelta hamara alkaa hiljaa muuttua valoksi. Pian koittavasta auringon noususta viereisen Wasa-jarven ylle aanimerkkinsa antavat virtahevot.

Hippojen horahdykset ovat niita Afrikan aania, joita varten tanne haluaa tulla uudelleen. Ja taas uudelleen.

Hippo ensin ikaan kuin niiskuttaa, sen jalkeen se puhaltaa ulos aanensa kuin torvesta. Aanen voisi sekoittaa sumusireeniin jos nyt vaan olisi jossakin muualla.

Mutta nyt olen Kasankan luonnonpuistossa. Pienehko yksityinen puisto ei keraa massoja, eika taalla myoskaan ole kaikkia Afrikan isoja saalistajaelaimia.

Mutta nama aamun heratykset!

Ja nyt aurinko kertoo olevansa ihan nurkan takana, vain hitusta horisontin alla. Ikkunan hyttysverkon lapaiseva tuulenvire lehahduttaa sankyni ylla olevaa hyttysverkkoa. Aamun linnut ovat laulupaalla.

Aika herata. Nousta ja lahtea. Kiiveta viereiseen puuhun rakennetulle lavalle ja katsoa kun aurinko kurkistaa, horisontin takaa.

Taas on takana yksi afrikkalainen auringonnousu.

Joulua pakoon

Viereisilla terassin pylvailla lamput vilkkuvat kuin amerikkalaiset jouluvalot. Pimean hiekkaisen pihan toisella puolella olevat jakarandapuut on koristeltu sinisilla, punaisilla ja vihreilla lampuilla.

Makustelen Palak paneer -annostani intialaisessa ravintolassa. Vieressa oven edessa kolme Afrikan mustaa tarjoilijaa seisoo rivissa valmiina palvelemaan.

Pimealta pihalta kuuluu tasaista sirkkojen sirinaa

Pihalle kurvaa vuorollaan pari autoa. Kaupunkimaasturi ja BMW. Mustat timantit - rikastuneet afrikkalaiset - jattavat moottorin kayntiin ja ajovalot sojottamaan kirkkaina kohti ravintolan terassia siksi aikaa kun noutavat tilaamansa annokset.

Tunnelma on jokseenkin erikoinen.

Ravintola on keskella asuntoaluetta Sambian paakaupungissa Lusakassa. Katuvalottoman kadun varrella.

Jos ei halua etsia ravintolaa asuinalueilta, sellainen on helppo loytaa kauppakeskuksesta, jollaisia Lusakassa riittaa. Niissa tavaravalikoima on vahintaan yhta hyva kuin Suomessa. Myos asiakaskunnasta iso osa on valkoihoisia.

Niille reppureissaajille, jotka eivat kauppakeskuksista piittaa, Lusakassa on aika vahan tekemista. Toisaalta jos on ollut viikkoja puskassa, kauppakeskukset tuntuvat paratiiseilta.

Lusakan keskusta on Cairo Road -kadun ymparilla. Siella elama on afrikkalaisempaa. Jalkakaytavalla kadet ojossa istuvia kerjalaisia, kusen hajuisia seinustoja, tuoksuja itamaisista mausteista, torvea toottavia autoja, santailevia ihmisia, varikkaita seinaan maalattuja kyltteja.

Hikista kaaosta.

Eika yhtaan ainoaa valkonaamaa kavele vastaan.

Lusakassakin on tunnelmallinen majapaikka. Aidan takana ollaan kaukana kaupungista, vaikka todellisuudessa paikka on melkein kaupungin keskustassa. Uima-allas on keskella pihaa. Huoneessa voi herata aamulla linnunlaulua kuunnellen.

Tana aamuna sain kuitenkin ihmetella polisevaa pihaa - rakennusmiehet moukaroivat baarin betonista tiskia palasiksi. Olen paatynyt tanne kesken remonttipuuhien.

Ehka tama on merkki. Aika suunnata taas kohti luonnonlaheisempaa Afrikkaa.

Puskaan.