Kaljupää

5.10.2011 Vladivostok

Tietokilpailukysymys elokuvaihmisille: mitä erityistä on elokuvassa Port of New York?

Tätä kysymystä pohdin, kun käännyn Aleutskajakadulta porttikongiin.

Porttikongista ylöspäin on Yul Brynnerin synnyinkoti. 1950-70-luvuilla amerikkalaisissa elokuvissa sankareita ja kovanaamoja näytellyt kaljupää on kotoisin Vladivostokista.

Porttikongin kulmalla sijaitsee - parturi. Veikkaan että siinä osataan ainakin ajaa tyylikäs kalju.

Tässä talossa asui Julij Borisovitsh Briner

Nyt onkin jo annettu vinkkejä alun kysmykselle. Port of New York on Brynnerin ainoa elokuva, jossa hänellä oli tukkaa päässä. Elokuva on myos miehen ensimmäinen, vuodelta 1949.

- - -

Puolen miljoonan asukkaan Vladivostokissa on vilskettä. Kaupunki valmistautuu Aasian ja Tyynenmeren maiden huippukokoukseen. Niinpä kaupunki on paikoin pelkkää rakennustyömaata.

Siltatyömaa vuonna 2011. Nyt näyttänee toisenlaiselta.

Vladivostok perustettiin 1860. Kaupungin rakensivat silloin lähinnä kiinalaiset.

Nyt kaupunki kuhisee jälleen kiinalaisia. Piikkaamassa betonia, palottelemassa rälläkällä katukivia, rakentamassa hulppeaa siltaa Russki-saarelle.

Kaupunki näyttää muutenkin kansainväliseltä. Ydinkeskustassa sijaitsevaan satamaan oli eilen rantautunut amerikkalainen loistoristeilijä, jota paikallisetkin saapuivat joukolla ihmettelemään.

Kaupunki oli täynnä pieniä turistiryhmiä, joiden kunkin oppaat kantoivat numerokylttiä. Täällä on myös saksalaisia turistiryhmiä sekä tietenkin japanilaisia.

Perustamisen jälkeiset ensimmäiset vuosikymmenet Vladivostokilla oli paljon kiinteämmät suhteet esimerkiksi Shanghaihin ja Hongkongiin kuin Moskovaan. Naapuriensa avulla Vladivostok pyristeli kommunisteja vastaan lokakuuhun 1922 asti.

Sittemmin kaupunki suljettiin täysin ulkomaalaisilta. Vasta Neuvostoliiton tuhouduttua tänne pääsee taas. Esimerkiksi ihmettelemään neuvostosukellusvenettä.

Sukellusvene S-56 on nykyään museona.

Rautatie tänne saapui 1891. Bloginpitäjä vähän myöhästyi, mutta tilanne on korjattu.

Kuparinen kyltti 9288 kertoo matkan Moskovasta.

Päätepisteen.

Päätepiste. Ei ollut paskempi reissu.

Doping-baariin

2.10.2011. Magadan-Habarovsk

Hautausmaa näkyy lentokoneesta hieman ennen kuin kone laskeutuu Habarovskin kentälle. GULAG-kaupungista on päästy pois. Hengissä ja onnellisesti.

Hetken näytti jo hankalalta.

"Technical problems", sanoo virkailijanainen Magadanin lähtöselvityksessä.

Hän soittaa jonnekin, katsoo lippuani, puistaa päätään. Siirtää lippuni ja passini sivuun, osoittaa sormella, etta siirryhän hetkeksi sivummalle.

Kaksi tuntia myöhemmin nojaan edelleen seinään hieman "sivummalla". Kaikki muut matkustajat ovat jo päässeet lämpimämmälle puolelle odottamaan koneen lähtöä. Ulkona paukkuu pakkanen, ja pureva tuuli tuo sitä sisään. Takkini ja lakkini ovat lämpimästi pakattuina rinkassa.

Lopulta, vähän ennen kuin meinaa mennä hermo, saan koneeseennousukorttini ja passini. Rinkkani lähetetään ruumaan. Olen vapaa siirtymään turvatarkastukseen ja koneeseen. Bisnesluokan paikalle, kaiketikin jonkinlaisena lohdutuksena.

Jo kolme päivää aikaisemmin olin pelästyä. Kun tarkistin lippujen saatavuutta travellinkin sivuilta, siellä luki että ei vapaita paikkoja. Eikä Magadanista poistumiseen ole paljon vaihtoehtoja.

Onneksi tänä päivänä sentään on vaihtoehtoja, toisin kuin GULAG-kaudella.

Magadanissa on yksi matkatoimisto, joka löysi minulle lipun. Joka lopulta kelpasi. Thanks Anna. With some problems I was able to get a flight to Khabarrovsk.

Toisaalta eivät Magadanista kaikki tänäänkään lähde pois vaikka pääsisivät. Kaupungin asukasluku on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pudonnut kolmasosan vähän yli 100 000:een.

Hotellini Magadanissa.

Banja.

Vadim Kozin on eräs, joka päätti jäädä. Ehkä joku teistä tunnistaa Kozinin.

Kozin oli maineikas laulaja sotien aikaan. Hän jopa pääsi esiintymään Churchillin syntymäpäiväjuhliin. Vain Bing Crosby oli yhtä suosittu, sanottiin.

https://www.youtube.com/watch?v=zqGQXFmYzWg

Churchillin tapaaminenko oli liikaa, mutta pian Kozin katosi suurelta yleisöltä. Hänet kuljetettiin Magadaniin, jossa hän joutui GULAG:iin.

Onnekseen Kozin pääsi Magadanin teatteriin laulajaksi. Iltaisin hän esiintyi teatterissa, yöksi hän palasi joukkotelttaan. Vankitoveriensa seuraan.

Magadanin teatteri oli noihin aikoihin erinomainen, sillä useita kulttuurialan huippuja karkotettiin Moskovasta. Stalin varmaankin piti heidän suosiotaan uhkaavana.

Kozin lopulta vapautettiin kymmenen vuoden vankeuden jälkeen. Hän pääsi kiertueille Siperiaan mutta ei Moskovaan asti. Myöskään hänen nimeään ei saanut mainita lehdissä.

Niinpä pitkälle 60-lukua suuri yleisö kuvitteli Kozinin kuolleen jo aikoja sitten. Kun vihdoin selvisi, että mies on elossa, hän alkoi saada runsaasti kirjeitä vanhoilta ihailijoiltaan.

Kozin esiintyi ja sävelsi 90-luvun alkuun asti, jolloin hän kuoli yli 90-vuotiaana. Hän ei enää halunnut muuttaa pois Magadanista, vaikka mikään ei sitä enää estänyt.

Kozinin koti on nykyään museona, jossa voi myös kuunnella hänen laulujaan.

Habarovskissa on erinomainen historian ja biologian museo, jota pidetaan parhaana Venäjän kaukoidässä. Tsaarien ja kommunistien saavutukset kerrotaan, pienten heimojen elintapoja kuvataan, täytettyjä eläimiä on tiikereista karhuihin.

Mutta sanaakaan ei ole GULAG:sta, vaikka täälläkin 50-luvulla vankileireillä asui enemman väkeä kuin muuten kaupungissa yhteensä.

Magadanissa on useita muistomerkkejä. Kolyman alueella historia tunnutaan kerrottavan paljon todellisemmin kuin missään muualla Venäjällä.

Koskettavin on Magadanin ulkopuolella oleva kymmenmetrinen patsas, joka kauempaa näyttää itkevältä mieheltä. Läheltä voi todeta, etta silmien alla valuvat kyynelet ovat vankeja. Toinen silmä on kuiva, mutta silmän eteen vedetty risti muodostuu kaltereista.

Magadan ja Kolyma ovat Venäjän Auschwitz. Tosin venäläisille sitä ei kerrota.

- - -

Habarovsk

Habarovsk on miellyttävin kaupunki, mitä Venäjällä olen tavannut. Hannu Jortikka ei tehnyt huonoa valintaa tänne tullessaan. Varsinkin kun joukkue voittaa.

"Hannu Jortikalle", nostaa isäntäni Jevgeni maljaa. Han esittelee Amur Habarovskin kausikorttiaan.

Couchsurfingin kautta tapasin mukavia ihmisiä.

Harmi, että Jortikka ja Amur ovat vieraskiertueella, kun olen Habarovskissa. En pääse tapaamaan valmentajaa enkä näkemaan, miten Jevgeni, Esa Tikkasen näköinen mies, kokee pelin.

Habarovskin jäähalli.

Areena on komea. Yritän sisään.

"Et voi menna, halli on kiinni".

Mutta vain vilkaisisin ovelta.

"Njet. Siellä valmistellaan konserttia, ei pääse", vahtimestari pysyy tiukkana.

Habarovskiin satoi yöllä ensilumi, joka päivän aikana suli pois. Amurilta puhaltaa hyytävästi.

Amurin rantaa.

Rannan terassit ja hiekkaranta ovat tyhjentyneet. Kesällä täällä lienee täyttä.

Monta lenkkeilijää näkyy sunnuntaiaamuna rannalla, kun siellä hiljaa kävelen. Ensimmäiset hölkkääjät, jotka Venäjällä olen nähnyt.

Lounasaika koittaa. Ehkä tuonne: Doping Bar lukee isosti seinässä. Hotel Intouristia vastapäätä.

Luurangoista rakennettu valtatie

 29.9.2011, Jakutsk-Magadan

Ohotanmeren aava ulappa näkyy kahden kukkulan välistä. Ulapalla makaa kaksi pientä, lumen peittämää valkoista saarta. Vielä kävely mäkeä alas.

Takana on 42 päivää. Itämereltä läpi Venäjän. Kauas. Eräänlainen maraton tämäkin.

Ulapalta tulivat GULAG-kuljetukset Stalinin aikana. Miljoonat vangit, joista vain harvat palasivat.

Nyt ulapalla odottaa rahtilaiva.

Kyykistyn meren rantaan. Jo lähes kuoliaaksi vaimentunut aalto pyyhkäisee sormiani. Vesi on jääkylmää. Vieressä kiljuvat lokit muukalaista ihmetellen.

- - -

Kiirehdin Tonjan perässä koulun käytävää. Astun luokkaan, joka on täynnä kymppiluokan oppilaita. Olen juuri saanut kuulla olevani vieras, kertovani englannin tuntiaan viettäville koululaisille matkastani. Suomesta. Tai mistä vaan. Mistä oppilaat haluavat kuulla.

"Ville Haapasalo. Bodom. Nokia."

Ust-Neran koulun oppilaat tietävät jotakin Suomesta, kun kysyn. Oslo, he veikkaavat pääkaupungiksi.

Ust-Neran kohdalla kohtaavat Nera- ja Indigirka-joet.

Ust-Nera on Kolymskaja Trassan, Kolyman valtatien varrella. Jos löydät kartalta Jakutskin ja Magadanin ja piirrät niiden väliin viivan, Ust-Nera on viivan puolivälistä jonkin verran pohjoiseen. Kumpaankin kaupunkiin matkaa on yli tuhat kilometriä.

Teinit ovat teinejä täälläkin. Tytöt ovat nuoria naisia, näyttävät samanlaisilta kuin Moskovassakin. Vahva meikki kasvoissa, monen hame yltää korkeintaan puolireiteen.

"Joka vuosi mietin poismuuttoa", sanoo Tonja, englannin opettaja.

Kolmekymppinen Tonja on täältä kotoisin. Suorastaan keskeltä ei mitään. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän sai Ust-Neralta tukea opintoihinsa sillä ehdolla, että hän lupautui tulemaan valmistuttuaan kolmeksi vuodeksi tänne opettamaan. Nyt Tonjalla on menossa seitsemäs vuosi.

"Täällä minulla kuitenkin asiat ovat hyvin. Ystävät, hyvä työpaikka", Tonja luettelee.

Lenin valvoo. Ust-Nerassakin.

Kauppa.

Elokuvateatteri.

Talvi on ankara. Talvea 12 kuukautta, loput kesää, kuuluu paikallinen sanonta.

Todellisuudessa lumi peittää maata kahdeksan kuukautta vuodesta. Pakkasennätys on 71 astetta.

"Jos pakkasta on yli 50 astetta, lasten ei tarvitse tulla kouluun. Minun täytyy tulla silloinkin, Tonja sanoo.

Kuusikymppisella Olgalla on kolme kultahammasta, neljä aikuista lasta ja kolme päivää sitten taloon hankittu löytökoira. Pentu vielä.

Olgan (oik.) luona asuin Ust-Nerassa. Tonja ja Natalia puhuvat englantia ja auttoivat paljon. Daria on Olgan tyttärentytär.

Ust-Nerassa olen majoittunut hänen luokseen.

"Miksei sinulla ole perhetta? Missä lapset? Kuka sinusta pitää huolta, kun vanhenet, Olga antaa kokeneemman ohjeita.

Elekielellä. Sanakirjan avulla. Englantia hän puhuu saman verran kuin minä venäjää.

Olgan asuttama talo on ruma niin kuin kaikki talot Ust-Nerassa. Mutta asunto on lämmin, kotoisa, viihtyisä. Keittiö ja kylpyhuone ovat tasoltaan länsimaisia.

Olga valmistaa pelmenejä. Paistaa kananmunat, johon annokseen hän on lisännyt paksuja salamin viipaleita. Petaa lämpimänn petin vierashuoneen sohvalle.

Tonjan koulupäivä on ohi. Han tulee oppaakseni paikalliseen museoon, jossa on täytettyjä eläimiä, muun muassa karhu, valokuvia kaupungin historiasta siitä lähtien kun GULAG-vangit sen rakensivat 1930-luvulla. Ja tietenkin osasto GULAG-esineitä ja -tarinoita.

On vangin numero 1280 omistama lakki (joka on minun päähäni aivan liian pieni), kuvia Stalinin hautajaisista joita kuvassa oleva nayttavat surevan.

Kolyman valtatien alueella kaikki kaupungit ja tiet ovat vankien rakentamia. Ust-Neran teatterissa vangit näyttelivät, urheilukilpailuissa vangit kilpailivat.

Täällä ei muita silloin asunut. Vankeja ja vartijoita.

Ennen kuin täälä löydettiin timantteja. Ja samalla huomattiin, etta maaperä on arvokas mineraaleista.

Nelikymppinen Sergei, Olgan poika on kaivosten pelastusmies. Hän esittelee valokuvia kaivoksilta, punttisaleista, pelastuasemilta.

Ust-Neran lähistöllä on viisitoista kaivosta. Onnettomuusherkkiä.

"Työni on vaarallista," Sergei myontaa.

Seuraavassa kuvassa on karhu. Tapettu.

"Tämä karhu tappoi poliisin", Sergei kirjoittaa tietokoneelleen venäjäksi. Käännöshjelma kertoo sen minulle englanniksi.

Karhuja seudulla on paljon. Nyt juuri niitä voi olla liikkellä, nälkäisinä ne hakevat ruokaa ennen kuin laskeutuvat talviunille.

- - -

Kolyman valtatie on pitkä ja rankka kulkijalle. Erityisen rankka se oli rakentajille. Kun vangit tuotiin laivoilla Magadaniin, he siirtyivat lännemmäs, monet tietöihin. Vangeista arvioidaan kahden miljoonan kuolleen ankarien olojen alueella.

Kolyman valtatien sanotaan olevan "road of bones", tie ihmisluista rakennettu.

Luurangoista rakennettu valtatie aiheena myös taulussa.

Vangit muuallakin Siperian vankileireillä tiesivät pelätä Kolymaa. Täältä ei yleensä palattu.

Siperia opettaa, sanotaan. Kolyma opettaa, Siperiassa sanotaan.

Pakeneminen oli mahdotonta. Talvella sen estivät hyytävä pakkanen ja vuoret. Kesällä armottomat suot, hyttyset, pitkä matka ja vuoret.

Magadania kutsuttiin saareksi. Meri oli täältä ainoa reitti. Vankileirien saaristoa.

- - -

Kello on puoli yhdeksän aamulla. Istun pakettiauton etupenkillä.

Katson edessä olevaa kylttia: Nekunja-joki. Olen katsonut kylttiä pian jo viisi tuntia.

Olemme edenneet 600 kilometriä Jakutskista. Matkaa on tehty 12 tuntia.

Viisi tuntia sitten auto yritti nousta mäkeä Verhojanskin vuorilla. Takapyörät pyörivät tyhjää, ja auto kääntyi liukuun alamäkeen. Vieressä oli pimeää, mutta aamulla tulisin huomaaman: rotkohan siinä.
Uusi yritys, yhtä huono lopputulos.

Kuski kuorsaa vieressäni penkillään. Takana on viisi muuta torkkujaa.

Toivottavasti kuskilla on kikka kakkonen.

Jakutskista lähdön jälkeen pian pääsimme Lena-joelle. Joki on iso, eikä sen yli mene siltaa. Mutta lossihan sopivasti odotti aaltoilevan joen rannassa.

Lena-joelle.

Aldan-joelle.

Kun päästiin liikkelle, ei mentykään suoraan joen toiselle rannalle vaan puolitoista tuntia kohti yläjuoksua. Etelän suuntaan.

Toisen kerran ylitimme joen lautalla illan hämärtyessä. Tyyntä Aldan-jokea kuljimme peräti kaksi tuntia.

Sateen pehmittämä ranta aiheutti lastausongelmia. Lautturit yrittivät auttaa työntämällä puita pyörien alle, työntämällä autoja ja siirtämällä lautan paikkaa.

Aikaa kului.

- - -

Automme matkustaja Vova jo viittoilee. Mäki on kunnossa. Lähdemme viiden tunnin tauon jälkeen liikkeelle. Tiekarhu on käynyt möyhentämässä mäen, ja huonoillakin renkailla siitä pääsee ylös.

Maisemat ovat upeaa vuoristoa. Vastasatanut lumi kaunistaa maiseman entisestään.

Tien varrella on useita hautamuistomerkkejä, joissa on auton ratti kiveen kiinnitettynä. Nyt näkyy uusi variaatio: muistolaatan edessä on lentokoneen siivet.

"Alaskasta tullut lentokone putosi tänne", kertoo kuljettaja.

Onnettomuus sattui sota-aikana, kun maahan tuli apua Yhdysvalloista. Natseja vastaan oltiin liittolaisia.

Kolyman valtatiella ei ole julkista liikennettä. Tiellä ei ylipäänsä ole paljon autoja. Välillä saattaa kulua tuntikin, ettei tule ensimmaäistäkään autoa vastaan.

Oimjakonin alue.

Tien varren ruokapaikka.

Liikkumaan pääsee takseilla, jotka löytää lehti-ilmoituksista. Systeemi toimii.

Matka Jakutskista Magadaniin kesti viisi vuorokautta, josta autossa istuin 50 tuntia. Nopeutta autolla yleensä oli 50-60 kilometriä tunnissa. Sen parempia teitä ei ikiroudan päälle rakenneta.

Tie- ja siltatöitä tehtiin monin paikoin. Tie on varsin hyvä. Ainakin huomattavasti parempi kuin Magnus Londenin matkan aikana 1995.

Susuman on Ust-Neran ja Magadanin puolivälissä.

Majapaikkani Susumanissa.

Maailman kylmin kaupunki

22.9.2011 Nerjungri-Jakutsk

Jakutskin iltapäiväaurinko lämmittää. Voisiko jopa avata fleecen vetoketjua ja olla t-paitasillaan?

Jakutsk on maailman kylmin kaupunki. Lumi peittää kaupunkia kahdeksan kuukautta vuodessa. Tammikuussa 40 asteen pakkaset ovat normitila. Neljä vuotta sitten taalla mitattiin 67 asteen pakkaslukema.

Nyt ei ole lunta. Eikä edes pakkasta, paitsi öisin.

Ikiroudan tutkimuskeskuksessa sen sijaan on 12 astetta pakkasta. Laskeudumme portaita 12 metrin syvyyteen, jossa säilytetään kopiota mammutinpoikasesta.

Puolivuotiaana kuollut mammutti eli 39 000 vuotta sitten Kolymajoen seudulla. Merkittävä löytö tehtiin 1977 kultakaivausten yhteydessä Susumanin lähellä.

Mammutin ruumis oli säilynyt jäässä erinomaisesti. Alkuperäinen löydös on viety museoon Pietariin.

Instituutin luolastossa on esillä myös 10 000 vuotta vanhaa puuta. Palanen löytyi, kun luolastoa kaivettiin.

Länsi-Euroopan kokoisen Jakutian maaperästä 90 prosenttia on ikiroudassa. Koko Venajästä ikirouta pitaa vallassaan 60:tä prosenttia maa-alasta.

Jakutskin kohdalla routa yltää 160 metrin syvyyteen.

Lyhyen kesän ajan Jakutsk on kuitenkin varsin helteinen. Heinäkuussa lämpötila saattaa kohota pitkästi yli 30:n.

Kesän aikana maanpinta sulaa 2,5 metrin syvyyteen.

Talot Jakutskissa on rakennettu betonisten pilarien päälle. Talojen alla on tyhjää tilaa, betonitolppaviidakkoa, välillä metrinkin verran. Verrattomia leikkipaikkoja lapsille.

Mikäli talo rakennettaisiin suoraan maan päälle, rakennus lämmittäisi maata ja sulattaisi routaa. Sitä myöten talot painuisivat hiekkaan, ja isommat talot saattaisivat romahtaa.

Oudolta Jakutskissa näyttävät myös hopeanväriset putket, jotka kulkevat maan päällä. Paikoin putkiryhmät kulkevat monen metrin korkeudella. Niissä putkissa kulkee kaupungin kuumavesi.

Arkkitehtuurisesti Jakutsk on mielenkiintoinen. Monin paikoin talot ovat yhä neuvostomallia. Sirpit, vasarat ja punatähdet ovat kovaa valuuttaa.

Niiden oheen kaupunkiin on noussut useita moderneja rakennuksia. Työmaita on käynnissa, ja kaupunki näyttää kasvavan vilkkaasti.

Täällä kukoistaa timanttibisnes. Jakutiassa on timanttikaivoksia, ja niistä työtä riittää sen verran, että kaupungilla on vetovoimaa.

Venäjän kaupungeissa on aina "suureen isänmaalliseen sotaan" viittaavat muistomerkit.

Lena-joen risteilijät ovat tyylikkäitä.

Venäjän kaupungeissa on tietenkin aina myös Lenin.

- - -

Aamu Nerjungrissa on tihkusateisen hämärä. Kello on vähän yli kuusi, juna saapui asemalle juuri Tyndinskista.

"Jakutia, Jakutia", ilmoittaa asemalaiturilla kävelevä mies.

Seuraan häntä pikkubussiin. Kymmenpaikkaisessa bussissa on kuusi miestä, mutta auto ei jää odottamaan. Edessä on pitkä matka, ja valoisan aikaan olisi hyvä ehtiä pitkälle.

Aamu alkaa pian sarastaa, mutta auton ikkunat pysyvät sateessa hikisinä. Asfalttitietä sentään.

Pian tihku muuttuu rännäksi. Eikä aikaakaan kun tien posket alkavat olla valkoisia. Kellertävät lehtikuuset sävyttävät oudosti maisemaa.

Räntä muuttuu lumeksi. Pian tiellä on senttien lumivaippa. Urista on vaikea poistua ohittamaan matelevia rekkoja.

Noustaan ylemmäs. Rekkoja on juuttunut mäkeen. Yksi rekka on tiellä poikittain, takapyörät ojassa.

Paahdamme eteenpäin. Kukaan ei puhu mitään. Joku yrittää jatkaa yöuniaan. Miehen pää retkottaa ikävästi.

Lounastauon jälkeen maa on jälleen mustaa. Tiekään ei enää ole asfalttia. Niljakas kura heittää jälkensä auton sivuikkunoihin, joista ei kunnolla enää näe läpi.

Kyliä on harvakseltaan, metsää enemmänkin. Taigaa.

Maisema ei paljon vaihdu mutta sää vaihtelee, kun jatketaan Nerjungrista maantietä pitkin kohti pohjoista ja Jakutskia.

Ravintola ulkoa.

Ravintola sisältä.

Lounastauolla kolme miehistä ostaa vodkapullon. Päivän ensimmäisen. Yhtäkkiä he ovatkin uteliaita. Ihmettelevät minulta ääneen, mistä tulen, kuka olen.

Ja tarjoavat vodkaa. Pyytävät viereensa istumaan. Äijähalauksia.

Toisen vodkapullon jälkeen kolmikkoa alkaa nukuttaa. Vodkamatkailulla on hyvät puolensa. Selvin päin ei noissa pikkubusseissa töyssyteillä pysty nukkumaan.

Pimeys on jo saapunut, kun tullaan joelle. Jokea ei näy, silla missään ei ole valoja. Kuljettaja kuitenkin tietää ajaa jonkinmoiseen lossiin. Pilkkopimeään.

Puoleen tuntiin ei tapahdu mitään. Sen jälkeen lossi alkaa pyöriä. Autossa avataan kolmas vodkapullo.

Puoli tuntia myohemmin ajamme lossista. Joki on ylitetty.

Puolitoista tuntia viela matkantekoa, yöllä kahden jälkeen saavumme Jakutskiin.

Takana on 19,5 tuntia istumista, lukuisia kusi- ja tupakkataukoja seka kolme ruokataukoa.

Ruokapaikat olivat yllättävän hyviä siihen nähden että ne sijaitsivat keskellä ei mitään. Mistä niihin löytyy työntekijöitä? Yhdessä ravintolassa tehokas nuori nainen jopa osasi puhua hyvää englantia.