Vedan paidan kaulusta tiukemmalla ja nostan hartioita kohti korvia. Yhtakkia alkoi sataa paperisilppua suoraan paalle.
Paljon enemman silppua sataa Athletic Bilbaon maalin takana olevasta kotijoukkueen, Rayo Vallecanon kannattajakatsomosta. Yha uudelleen fanit hiljenevat, kyyristyvat ja ponnahtavat heittaen lisaa ja lisaa vessapaperia ja muuta silppua. Rumpu soi ja fanit laulavat.
Baskijoukkueen maalivahti Gorka Iraizozkin osallistuu talkoisiin. Maalinedusta on valkoisena, ja jarjestysmiehet puhdistavat paperitavaraa mustiin sakkeihin minka ehtivat.
La Liga -ottelun alku madridilaisessa lahiossa myohastyy melkein vartin. Rayon kannattajlle on iso asia, etta kotilahion, Vallecanin oma joukkue on varmistanut sarjapaikkansa myos ensi kaudeksi. Sita on syytakin juhlia.
Vallecanin stadion on jarjestyksessa 15. stadion Espanassa, jossa olen vieraillut. Ja sympaattisin, tai ainakin kotikutoisin.
Joukkueet kavelevat stadionille paatykatsomon alta. Valmentajat jo joukkueiden huoltohenkilostot ja vaihtopelaajat kavelevat aitioihinsa kentan lapi kuin Turun Kupittaalla. Katsomot ovat melkein yhta lahella kenttaa kuin Turun Urheilupuiston Ylakentalla.
Vallecanin stadonin erikoisuus on, etta toisessa paadyssa ei ole lainkaan katsomoa, on vain kymmenmetrinen betoniseina. Heti seinan takana on korkeita kerrostaloja, joiden parvekkeille on keraantynyt vakea seuraamaa ottelua.
Stadionille mahtuu viitisentoista tuhatta katsojaa, ja talla kertaa se on melkein taynna. Espanjassa vierasjoukkueiden kannattajat yleensa eivat lahde joukkueensa peraan vierasotteluihin. Esimerkiksi Rayon saadessa vastaan Real Madridin katsomossa on tv-kuvien persteella ollut paljonkin tilaa. Arvonsa tuntevat Real-kannattajat eivat halua lahtea kaupungin syrjakulmille nain pienelle stadionille.
Mutta bilbaolaisilla on hyva syy lahtea: Voittamalla taman pelin baskijoukkue varmistaisi historiallisesti paikan ensi kauden mestarien liigan karsintoihin.
Rayosta ei ole paljon vastusta, vaan Athletic voittaa pelin 3-0. Atleti-huudot kuuluvat kaikkialta stadionilla. Myos vierestani, jossa kolme nuora miesta keskittyy kilpahuuteluun kotijoukkueen kannattajien kanssa seka kaulahuiviensa pyorittamiseen.
Ennen pelin alkua paatykatsomon uumenista kentan lapi katsomoon klonkkaa kepeillaan myos Gurpegi, joukkueen kapteeni. Tata pelia han ei halua jattaa valiin.
Pelin jalkeen voiton tanssissa kepit unohtuvat kentan pintaan maalivahti Iraizozin ottaessa kapteeninsa reppuselkaan mukaan riehumaan.
Bilbaolaisten juhla nayttaa silta kuin joukkue olisi voittanut mestaruuden. Ja niinhan onkin kaytannossa tapahtunut. Tana vuonna kolmen joukkueen - kahden suuren seka myos Atletico Madridin - karattua omille teilleen muut kamppailivat omasta mestaruudestaan eli paikasta tuottoisaan ja tarunhohtoiseen mestarien liigaan.
Atleti-pelaajien poistuessa kentalta he saavat aplodit myos Rayo kannattajilta.
Suuria tunteita oli kentalla myos paivaa aikaisemmin. Valencia oli saanut Eurooppa-liigan valierassa kotiinsa Mestalla-stadionille Sevillan, joka oli voittanut viikko sitten Andalusiassa 2-0. Panoksena olisi paikka loppuotteluun, joka sekin olisi kummallekin joukkueelle melkein kuin mestaruus.
Valencia siirtyi nopeasti 2-0-johtoon. Toisella puoliajalla ranskalaistoppari Mathieu viimeisteli kulman jalkeen 3-0, ja pian tapotaysi katsomo jo alkoi juhlia finaalipaikkaa.
Sevilla oli kuitenkin eri mielta. Joukkue teki ratkaisevan maalin, kun lisa-aikaa oli kayty lahes neljä minuuttia hiljentaen katsomon. Mutta ei toki taysin, silla omassa kaarteessaan paikalle saapuneet 7000 sevilla-kannattajaa pitivat ylla riehakasta menoa.
Valencian pelaajat sen sijaan jaivat makaamaan kuin uhrit sotatantereella.
Tunteet ovat isoja Espanjan jalkapallossa, vaikka panos olisikin joku muu kuin mestaruus.
Paljon enemman silppua sataa Athletic Bilbaon maalin takana olevasta kotijoukkueen, Rayo Vallecanon kannattajakatsomosta. Yha uudelleen fanit hiljenevat, kyyristyvat ja ponnahtavat heittaen lisaa ja lisaa vessapaperia ja muuta silppua. Rumpu soi ja fanit laulavat.
Baskijoukkueen maalivahti Gorka Iraizozkin osallistuu talkoisiin. Maalinedusta on valkoisena, ja jarjestysmiehet puhdistavat paperitavaraa mustiin sakkeihin minka ehtivat.
La Liga -ottelun alku madridilaisessa lahiossa myohastyy melkein vartin. Rayon kannattajlle on iso asia, etta kotilahion, Vallecanin oma joukkue on varmistanut sarjapaikkansa myos ensi kaudeksi. Sita on syytakin juhlia.
Vallecanin stadion on jarjestyksessa 15. stadion Espanassa, jossa olen vieraillut. Ja sympaattisin, tai ainakin kotikutoisin.
Joukkueet kavelevat stadionille paatykatsomon alta. Valmentajat jo joukkueiden huoltohenkilostot ja vaihtopelaajat kavelevat aitioihinsa kentan lapi kuin Turun Kupittaalla. Katsomot ovat melkein yhta lahella kenttaa kuin Turun Urheilupuiston Ylakentalla.
Vallecanin stadonin erikoisuus on, etta toisessa paadyssa ei ole lainkaan katsomoa, on vain kymmenmetrinen betoniseina. Heti seinan takana on korkeita kerrostaloja, joiden parvekkeille on keraantynyt vakea seuraamaa ottelua.
Stadionille mahtuu viitisentoista tuhatta katsojaa, ja talla kertaa se on melkein taynna. Espanjassa vierasjoukkueiden kannattajat yleensa eivat lahde joukkueensa peraan vierasotteluihin. Esimerkiksi Rayon saadessa vastaan Real Madridin katsomossa on tv-kuvien persteella ollut paljonkin tilaa. Arvonsa tuntevat Real-kannattajat eivat halua lahtea kaupungin syrjakulmille nain pienelle stadionille.
Mutta bilbaolaisilla on hyva syy lahtea: Voittamalla taman pelin baskijoukkue varmistaisi historiallisesti paikan ensi kauden mestarien liigan karsintoihin.
Rayosta ei ole paljon vastusta, vaan Athletic voittaa pelin 3-0. Atleti-huudot kuuluvat kaikkialta stadionilla. Myos vierestani, jossa kolme nuora miesta keskittyy kilpahuuteluun kotijoukkueen kannattajien kanssa seka kaulahuiviensa pyorittamiseen.
Ennen pelin alkua paatykatsomon uumenista kentan lapi katsomoon klonkkaa kepeillaan myos Gurpegi, joukkueen kapteeni. Tata pelia han ei halua jattaa valiin.
Pelin jalkeen voiton tanssissa kepit unohtuvat kentan pintaan maalivahti Iraizozin ottaessa kapteeninsa reppuselkaan mukaan riehumaan.
Bilbaolaisten juhla nayttaa silta kuin joukkue olisi voittanut mestaruuden. Ja niinhan onkin kaytannossa tapahtunut. Tana vuonna kolmen joukkueen - kahden suuren seka myos Atletico Madridin - karattua omille teilleen muut kamppailivat omasta mestaruudestaan eli paikasta tuottoisaan ja tarunhohtoiseen mestarien liigaan.
Atleti-pelaajien poistuessa kentalta he saavat aplodit myos Rayo kannattajilta.
Suuria tunteita oli kentalla myos paivaa aikaisemmin. Valencia oli saanut Eurooppa-liigan valierassa kotiinsa Mestalla-stadionille Sevillan, joka oli voittanut viikko sitten Andalusiassa 2-0. Panoksena olisi paikka loppuotteluun, joka sekin olisi kummallekin joukkueelle melkein kuin mestaruus.
Valencia siirtyi nopeasti 2-0-johtoon. Toisella puoliajalla ranskalaistoppari Mathieu viimeisteli kulman jalkeen 3-0, ja pian tapotaysi katsomo jo alkoi juhlia finaalipaikkaa.
Sevilla oli kuitenkin eri mielta. Joukkue teki ratkaisevan maalin, kun lisa-aikaa oli kayty lahes neljä minuuttia hiljentaen katsomon. Mutta ei toki taysin, silla omassa kaarteessaan paikalle saapuneet 7000 sevilla-kannattajaa pitivat ylla riehakasta menoa.
Valencian pelaajat sen sijaan jaivat makaamaan kuin uhrit sotatantereella.
Tunteet ovat isoja Espanjan jalkapallossa, vaikka panos olisikin joku muu kuin mestaruus.
