lauantai 28. marraskuuta 2020

Tigrayn kallioseinien pyhät luolat

Näitä Tigrayn maalaismaisemia kiertelin lokakuussa 2009.

Auta armias - nuo papithan ovat ihan pierussa.

Kävellessäni kohti Mikael Milhaizengin kalliokirkkoa kiivasta ääntä ja naurua kaikuu paljon ennen kuin näen ketaan. Nurkalta voi havaita, etta papit ovat maistaneet paikallista hunajaolutta tuopin jos toisenkin.

"Heilla oli messu tänään. Sen jälkeen ovat ottaneet", tähdentää oppaamme Zeray.

Tilanne siina mielessa yllättää, että Etiopiassa humalaisia ei ole paljonkaan näkynyt. Myös tupakoitsijoita on harvassa.

Khat-ruohoa sen sijaan täällä pureksii moni, vaikka Aksumissa sekin, tupakan ohella, on kiellettyä.

Khat on monin paikoin ongelma.

"Esimerkiksi opiskelijaporukoissa monet purevat khatia jotta jakaisivat opiskella paremmin. Ja jos he eivat sitä sitten saakaan, he voivat tosi huonosti. Monet jäävät koukkuun", Zeray kertoo.

Khat on huumaava aine, jota nautitaan taalla Afrikan sarvessa. Ja vähän Suomessakin somalien myota.

Mutta tällä kertaa hätä ei ole todellinen. Papeista löytyy ainakin yksi riittävän hyväkuntoinen tullakseen avaamaan meille kirkon oven.

Tigrayssa on kymmeniä kalliokirkkoja, jotka Lalibelan ohella ovat merkittävimpiä kulttuurikohteita Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Kallioluolissa on ikoneita ja kirkkomaalauksia 1500 vuoden takaa, ja ne ovat säilyneet varsin hyvin.

Säilymistä helpottaa kirkkojen sijainti. Monet niistä ovat lähes luoksepääsemättömissä kalliorinteissä.

Yksi sellainen on Abune Yemata, jonne nyt olemme matkalla.

Pikkubussilla pääsemme kuivaa, pölyävää hiekkatietä vanhan joen pohjalle. Yläviistossa paljastuu matkan kohde. Edessä on lähes pystysuora kallioseinämä, vähän kuin Lucky Luken Apassikanjonin esittelemä kalliokukkula.

Tuonne.

 On mahdoton kuvitella, mistä me pääsemme kalliota nousemaan, missä edes on kirkko.

Onneksi opas on matkassamme. Ja "onneksi" joukkoomme lyöttäytyy paikallisia tyyppejä.

Hetken miehet sanailevat kiivaasti.

"20 birriä tippiä näille kolmelle, jotta he tulevat auttamaan teitä kiipeämään kalliota", sanoo Zeray.

Alamme kavuta aluksi loivaa rinnetta. Huomaan, etta seurueemme on kasvanut ainakin kymmenellä nuorella miehellä ja lapsella.

Pari tyyppiä alkaa äkkiä heitellä toisiaan kivillä. Ei kun kivenkoloon luikertaakin käärme, jota pojat yrittävät tappaa.

Rinne jyrkkenee, kunnes tulemme kallioseinämälle. Matkaamme on yhden varjoisan puun alta lyöttäytynyt pappi. Selvin päin.

Kalliota pystyy kapuamaan, mutta kädet on oltava apuna. Mutta sitten tullaan muutaman metrin korkuiselle seinälle. Tenkkapoo.

Kallioseinämässä sentään voi havaita pieniä koloja, joihin varpaat ja sormenpäät sopivat. Ei kun ylös.

Innokkaat oppaamme näyttävät, että tuohon jalka. Tuohon käsi. Mutta millä laitat, kun siinä jo on oppaan jalka. Hetken luulen etta täytyy luovuttaa, pitää painaa vatsaa kohti kalliota ettei tipahda selälleen. Nyt on käsi juuri vatsan alla, minne sitä voi siirtää...

Pian vähän helpottaa. Lopulta pääsemme kallionkielekkeelle, jonka takaa jatkuu metrin levyinen polku seinämässä. En katso alas, sillä tiedän siellä olevan 200 metria tyhjää pudotusta. Toiseen suuntaan vuori nousee seinänä vielä satoja metrejä.

20 metrin kävelyn jälkeen (nojaten tiiviisti vasten kalliota) polku päättyy pieneen luolaan, jonka sisällä olevaa ovea pappi avaa. Ensin tietenkin oveen suudellen.

Ylhäällä liitää pari korppikotkaa. Tunnelma on epätodellinen.

Maisema on dramaattista ja palkitsee kiipeilyn. Euroopassa tämä paikka olisi satavarmasti kielletty liian vaarallisena. Mutta nyt nautitaan koko rahalla.

Kunhan löydän tehokkaamman nettiyhteyden, täältä napattu kuva on sivullani ensimmäisenä.

Missä te viivytte, ihmettelee pappi.


Oppaamme Zeray

Tästä!!!

Eilen mulle kävi nolommin.

Etiopian ehkäpä pyhin paikka on Debre Damo, joka sijaitsee samanlaisen kalliokukkulkan laella.

Ainoastaan miehille sallitulle luostarille pääsee vain köyden avulla kiipeilemällä.

Pystysuora kallioseinämä on ehkä 15 metriä korkea. Kun katson ylos, munkki vilkuttaa: no panic.

Hän laskee turvaköyden, vuohennahkaisen. Oppaani pujottaa sen lanteilleni.

Sitten vaan hamppuköydestä kiinni, jalat vasten kalliota ja kävelemään kohti taivaita.

Taustalla pyhä kukkula Debre Damo

Mutta näkemättä jäi...

Alusta asti nousu hirvittää kankeaa miestä, mutta kun kallio vähän yli puolen matkan saavuttuani ulkonee miinuskulmaiseksi, alkaa paniikki iskeä. Huomaan, että käteni ovat aivan turrat, ei saa otetta. Munkki vetää toisaalla vuohennahkaköydestä, ja minä alan miettiä, miten selvitä kunnialla alas.

Alas päästyäni sormeni eivät seuraavaan varttiin oikene, kädet tärisevät, huomaan sääliviä katseita ympäriltäni.

Munkki sentään vilkuttaa.

Aina ei voi voittaa.

Vielä muutama kuva Mekelen kaupungista, jota Etiopian hallitus nyt uhkaa pommittaa.



 

lauantai 21. marraskuuta 2020

Ympyrä sulkeutuu

Kun hongkongilainen perhe matkusti Amerikkaan, perheen poika huomasi pian jotain tuttua. Katso, isä, hongkongilainen ravintola, hän sanoi ja osoitti McDonaldsia.

Niinpä. Mäkkärin voi melkeinpä jo laskea kiinalaiseksi ravintolaksi.

Tai sehän on vain säälittävää selittelyä. Jotenkin minun pitää perustella vierailuni mäkkärillä Shanghaissa.

Kiinalainen ruoka on Kiinassa loistavaa. Mutta jokin fiksaatio saa minut haluamaan aamupalaksi länsimaista ruokaa. Tuttua ruokaa. Kahvia.

Hampurilaisbaarin aamupalat ovat aika lähellä sitä. Shanghaissa toki on täysin länsimaisiakin ravintoloita, varmaan paljon länsimaisempia kuin vaikkapa Suomessa. Mutta niissä hinnatkin ovat ihan eri luokkaa kuin Suomessa - paljon kalliimpia. Shanghaissa asuu hurjasti upporikkaita, joille hinnat eivät merkitse mitään.

Kaikille ei kuitenkaan Kiinan kiinalainen ruokakaan maistu. Hongkongissa on avattu eurooppalaistyylistä kiinalaisruokaa tarjoava ravintola. Kaupungissa on niin paljon lyhyillä komennuksilla olevia länsimaalaisia, jotka haluavat sitä kiinalaisruokaa johon ovat tottuneet kotimaassaan. Sitä laimeampaa versiota.

Joku keksi siihenkin kummallisen markkinaraon.

Shanghaissa on tämännäköistä.




Takana on matkustelua pian melkein kolme kuukautta. Tien päällä siitä on kulunut 8,5 vuorokautta, rautateillä 2,5 vuorokautta. Olen saapunut Kiinan läntisimmästä kolkasta maan lähes itäisimpään pisteeseen Shanghaihin. Vain alueet maan koillisosassa ovat idempänä.

Nyt Shanghaissa sataa tihuttaa. Illat ovat koleita ja taksin penkiltä katsottuna musta, sateesta kiiltävä maantie on pimeä kuin Turun marraskuussa.

Eilen söin illallista seurueessa, jossa oli lisäkseni viisi suomalaista ja yksi kiinalainen. Sitä oikeaa kiinalaisruokaa. Tulista sichuanilaista.

Toissapäivänä katselin hallin piippuhyllyllä, kun Roger Federer murskasi James Blaken tenniksen Masters cupin finaalissa. Peli näytti upealta, kun sitä pelasivat maailman tämän hetken kaksi parasta tennispelaajaa.

Shanghaissa ei voi välttyä törmäämästä länsimaalaisiin. Ei varsinkaan, mikäli liikkuu ranskalaisella alueella. Shanghai on Kiinan kansainvälisin kaupunki.

Viime päivät ovat jo olleet hidasta laskeutumista kohti kotimaata. Lentolippu on hankittuna ylihuomiseksi.

Blogitarinat jatkuvat taas joskus, mutta ensin pitäisi päästä matkalle. Pakistaniin ja Kiinaan suuntautunut matka ja tarina ovat vuodelta 2006, seuraava matka toivottavasti sijoittuu vuoteen 2021.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Kuin Eurooppaa

Kiinalaisuus alkaa huveta matkastani, mutta tilalle on tullut tuttuus; kuin jo Euroopassa olisi.

Hongkong on pääosin täysin eurooppalainen kaupunki. Pääosa ihmisistä sattuu vain näyttämään kiinalaisilta. Tosin Hongkongissa on laajoja alueita, joista eurooppalaisuus on yhtä kaukana kuin se on varsinaisessa Kiinassakin.

Mutta eihän siitä ole vielä kymmentäkään vuotta, kun Hongkong oli pala Britanniaa ja Macao osa Portugalia. (Tämä blogipäivitys on 14 vuoden takaa,vuodelta 2006)

Hongkongissa voi tehdä tuttuja asioita. Voi istua kahviloissa, lueskella lehtiä, käydä museoissa. Juuri nyt kaupungissa on näytteillä teoksia Pariisin Pompidou-keskuksen nykytaiteen museosta.

Teemana on taiteilijat ja heidän mallinsa. Kuvat ovat malleista, mutta modernissa taiteessa sitä ei välttämättä heti huomaa. Esillä on Dalia, Picassoa, Matissea...

Teksti museon aulassa varoittaa, etta näyttely sisältää alastonkuvia.

Hongkongissa on sikälikin tuntunut kotoisalta, etta täällä on sadellut pari päivää. Nyt tosin aurinko yrittää näyttäytyä. Lämpötilakin on tuttua verrattuna siihen Suomeen, josta lähdin elokuussa: reilut 20 astetta. Hongkongilaisille se tarkoittaa talven tuloa.

Autoton Cheung Chaun pikkusaari on vähän erilainen kuin millaisena Hongkong yleensä kuvataan.



Tutumpaa Hongkong-maisemaa.



Macaossa ehdin olla vain vuorokauden verran. Kaupunki valmistautui formula 3 -kisaan, joka on iso tapahtuma Macaossa. Katuja katsellessa näytti ihan älyttömältä, että kilpa-autot päästetään Macaon kapeille kaduille. Rata onkin yksi vaarallisimmista moottoriradoista maailmassa.

Macaon kadut ovat kapeita ja hitaita tavallisellekin liikenteelle. Macaossa tosin pärjäisi varsin hyvin ilman yksityisautojakin, sillä varsinainen kaupunki on hädin tuskin kymmenen neliökilometrin kokoinen.

Macao on samanaikaisesti kaunis ja rähjäinen. Keskusta-alueen talot ovat kauniita, paikoin melkein jo piparkakkutalomaisia. Mutta kun kävelee kaupungin kukkuloille, huomaa että loistokkuus kaupungista puuttuu.

Paitsi kasinoista. Macao on Aasian lasvegas. Kasinoita on ainakin parisenkymmentä, ja rakennukset suorastaan huokuvat loistokkuutta. Sisään niihin en mennyt: sandaaleissa ei pääse, oletan.




Portugalin henki on Macaossa vahva. Kaikki katujen nimet ovat portugalilaisia. Kävellessä kaupungin kapeita, mutkikkaita ja mäkisiä katuja mieleen tulevat helposti Lissabonin kukkulat ja niiden katujen kahvilat.

Meren rannalla on useita loistokkaita siirtomaa-ajan kartanoja.

Kaupungin lukuisat kirkot ovat kauniita. Kirkot näyttävät yllättävän piristäviltä kaikkien buddhatemppelien ja moskeijoiden jälkeen. Ja tutuilta.

Kävelykatu Macaolla.


Köyhempää Macaota.

Turistinen Macao.

Macaon turisti.


 
Macaon torni.

lauantai 14. marraskuuta 2020

Hylsy rajalla

Hongkong vuonna 2006.

Kun Arsenal iski Sami Hyypiän tontilta toisen maalin Liverpoolin verkkoon, päätin vaihtaa aihetta ja lajia. Hongkongilaisen irkkubaarin viereisessä pöydässä istui kaksi iloisesti suomea puhuvaa nuorta naista. Karaokeen taipuvaisia, kuten huomasin aamuyön tunteina.

Viimeksi olin tavannut suomalaisen ja puhunut suomea Islamabadissa, tarkalleen 64 päivää sitten. Noin pitkää taukoa omasta kielestäni ei minulla ole ikinä ollut.

Yli kahden kuukauden tauon jälkeen suomen puhuminen on yllättävän kankeaa. Jossain vaiheessa ihmettelin, mille seuralaiseni virnuilevat. Tajusin puhuneeni jo hetken aikaa englantia.

Miten nopeasti äidinkielen taito heikkenee? Olenko kenties jo unohtanut jonkun sanan? Tai ovatko jonkun sanan vivahteet hävinneet kielikartaltani.

Jos on puhumatta omaa kieltaan vaikkapa 50 vuotta, kieli heikkenee huomattavasti. Voiko päätellä, että heikkeneminen on lineaarista ja alkaa heti, jos kieltä ei käytä? Apua!

Ei minun puhumiseni silti kai vielä tikitalkia ollut, vai mitä, Anne ja Katja?


Yleensä kielitaito kieltä käyttämättömänä heikkenee, koska kieli muuttuu ja tulee uusia sanoja. Onko viimeisen 64 päivän aikana suomen kieleen lisätty uusia sanoja? Kertokaa pliis!

Mutta mitä ihmettä minä tein hongkongilaisessa irkkubaarissa, kun minun piti olla Macaossa?

Eilen aamulla nousin Kantonissa bussiin, joka vei minut Macaon rajalle. Kun tuli vuoroni esittää passi kiinalaiselle rajavirkailijalle, asiat mutkistuivat.

Passivirkatäti kysyi kummallisella englannillaan jotakin, mitä en ymmärtänyt. Jostain tuli mies, joka viittasi minut juttelemaan. Hän kysyi lentolipustani.

"Ei minulla ole lentolippua".

"Entä paljonko sinulla on rahaa. Macao on kallis paikka".

Esittelin 2500:aa juaniani, 300:aa dollariani ja 300:aa euroani. Ok, uskotaan, mies nyökytteli.

Mutta milloin saan passini? Tarkastustiskin vierellä ollut virallisemman näköinen virkailija viittoi minua luokseen. Hän palautti passini ja ohjasi minut takaisin Kiinaan.

"Sinulla ei ole asiaa Macaoon".

Olin hetken ihan äimänä. Minut oli hyllytetty. Näytänkö minä vaaralliselta? Ei kaikilla muillakaan rajan ylittäjillä ole lentolippua. Ei taatusti. Tältäkö tuntuu kurdista, joka on saanut Norjasta käännytyspäätöksen eikä pääse myöskaan Suomeen?

Itse asiassa tapahtunut koomisuudessaan ja yllättävyydessään oli jotenkin absurdi. Ei minun hyvä tuuleni silti mihinkään kadonnut. Tunnin päästä lähtisi bussi Shenzheniin, josta pääsee junalla puolessa tunnissa Hongkongiin.

Koko päivä vaan meni matkustaessa. Mutta ähäkutti kiinalaiset, nyt kirjoittelen tätä juttua Macaossa. Lautta Hongista Macaoon huoli minut mukaansa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Maalta kaupunkiin - kuin paluu muinaisuudesta

On hiki. Ensimmäistä kertaa sitten Islamabadin olo on ollut nihkeä koko päivän. Kanton ei tunnu olevan järjettömän kuuma, mutta kosteusprosentti on korkea.

Kantonin eli Guangzhoun läpi virtaa Helmijoki.

Kanton on yksi Kiinan suurimmista kaupungeista.


Muuten tuntuu kuin olisin palannut kotoiseen maailmaan. Kiinan maaseutuun verrattuna Kanton on täysin länsimainen.

Eilen aamulla heräsin siinä toisessa maailmassa, pienessä Zhenyangin kylässä, jossa alueella on monia dong-kyliä ja mainioita patikkamaastoja. Guangxin maakunnassa sijaitseva Zhenyang on kuuluisa koristeellisesti katetuista puusilloistaan, joista pisin on 82-metrinen. Sen rakentamiseen kului 12 vuotta, ja se on rakennettu ilman nauloja.

Ilman nauloja rakennettu silta.



Auringon laskiessa kylä pimeni ja hiljeni täysin. Kylässä tuskin kukaan puhui englantia. Paikalliset viettivät päivät riisipelloilla jalat nilkkoja myöten liejussa. Puidun riisin he levittivät kylän läpi kulkevalle asfalttitielle, jossa jyvät kuivuivat nopeasti.

Muuten kadut olivat hiljaisia, ja niillä liikkui harvoja pikkubusseja ja kuorma-autoja. Henkilöautoja siellä ei näe. Tai jos näkee, auton kyydissä on rikas länkkärituristi.


Kyläarkea.










 

- - -

Kantonilaiset pukeutuvat kuin länsimaalaiset. Monet täällä puhuvat englantia. Kaupungin metro on siisti ja erittäin toimiva.

Täällä voi elää samankaltaisesti kuin Suomessa. Aamulla join ison kupin (oli pienen tuopin kokoinen) kunnon kahvia. Sen jälkeen pelasin tennistä. Pakko on myontää, että 65-vuotias kiinalainen vastustajani oli minua parempi. Hän oli varsinainen herrasmies - pyysi anteeksi jopa lyhyiksi jääneitä lyöntejään.

Olen vieläkin, kuusi tuntia pelin jälkeen ja muutaman tunnin kaupungilla kävelleenä aivan puhki. Vasempaan pakaraan tuli rakko (sandaalit eivät ole paras jalkine kovalle tenniskentälle), ja oikean käden keskisormen juuressa on pieni hiertymä.

Kantonissa on viehättävän sekaisin pilvenpiirtäjiä ja kapeita perinteisiä basaarikatuja. Kaupungissa on myös paljon rakennuksia eurooppalaisten jäljiltä. Tämä oli vahva brittiläinen linnake 1800-luvulla, ja täältä alkoi oopiumisota 1850-luvulla.

Taiji on täällä suosittua. Kaikille se ei kuitenkaan sovi. Puistossa uusi villitys tuntuu olevan pienen, sulalla varustetun, pyoreän mötikän potkiminen ringissä. Suomessa vastaavaa potkivat teinipojat, täällä se on lähinnä keski-ikäisten ja useasti naisten laji.

Puistoaktiviteettejä.


Kaupungissa näkee länsimaalaisia runsaasti. Erityisen paljon täällä on lastenvaunuja työntäviä pariskuntia. Adoptiolasta Kiinasta hakevat amerikkalaiset joutuvat viettämään kuukauden lapsen seurassa Kantonissa ennenkuin he saavat luvan matkustaa kotiin.

Amerikassa adoptiolapset saattavat tavata etäisiä verisukulaisiaan. Maan suurkaupunkien chinatownit nimittäin koostuvat kantonilaisista. Näiltä seuduilta tuhannet ja taas tuhannet kiinalaiset muuttivat paremman elämän toivossa toiselle puolelle maapalloa 1800-luvun lopulla, kuten moni suomalainen teki hieman myöhemmin.

Bussimatkalla maalta kaupunkiin.

Bussirikko.

Maaseudun liikennettä tämäkin.