Vaeltajat sumussa

Maisema on ilmeisen huikea. Maailman korkeimpia palmuja, jopa 60 metria korkeita. Taustalla niittya ja kukkuloita.

Ja mita mina naenkaan? No, naen hevosen seka sateen ja sumun keskelta mestikon reunaa.

Olen La Montanassa, 2800 metrin korkeudella Cocoran luonnonpuistossa Kolumbiassa. Lahimmat kaupungit ovat Armenia, Pereira ja Manizales, jos joku innostuu ihmettelemaan kartasta.

Kolme tuntia sitten jeeppikaravaani toi reppureissaajia ja paikallisiakin puolen tunnin paasta Salenton kylasta. Siniselta portilta lahtivat vaellusreitit.

Usvaiset rinteet jo ounastelivatkin sita. Hiljainen ripottelu alkoi melkein heti, kun olimme paasseet liikkeelle.

Viime paivien runsaat sateet olivat muokanneet polun liukkaan niljakkaaksi. Maisema kuitenkin palkitsi.

Tunnin kavelyn jalkeen maisema muuttui. Poistuivat aukeat niityt ja hevoset. Tilalle tuli sademetsaa. Sade yltyi, ja kevyt sorina kuului ylempaa pisaroiden ripotellessa puiden lehtia.

Alhaalla oli paikoin kuivaa, paikoin vetista. Polku oli vahan valia mutaista vellia.

Varsinaista sademetsaa siis.

Vieressa soljui puro. Kohisevana ja valilla arjyvana.

Monin paikoin polku vei puron toiselle puolelle heiveroisia siltoja pitkin.

Polku johti Acaimeen, jossa useita kolibreja hyori rakennuksen eteen asennettujen ruokintapaikkojen aarella.

Peltikaton alla saattoi juoda sateen suojassa kuumaa kaakaota ja ihmetella paikallaan ilmassa rapsyttavia kolibreja.

Paikalle saapui muitakin vieraita, kuten seuraava otus. Kertokaapa tietavaiset, mika elain tama on?

La Montanan jalkeen reitti kulki vahan parempaa polkua, eraanlaista karrytieta. Menomatkan jyrkempi reitti olisikin ollut jo vaarallisen liukas alamakikavelyyn.

Tunti kului lahes sumussa vaatteet likomarkina kavellen. Paikoin sumusta nousi esiin tolppia, jotka paljastuivat oudoiksi palmuiksi. Vanhimmat niista ovat jopa 120-vuotiaita, mika palmulle on huomionarvoisen korkea ika.

Akkia pilvet jattivat raon, joka avasi maiseman alas niityille. Saatoimme olettaa, etta juuri tassa maisema on komeimmillaan ja esirippu oli varattu meille tarjottavaan elamykseen.

Kolumbia antoi taas paljon (ja tulihan siina myos hata).

Ja viela bonuksena: toissailtainen bandeja paisa. Kas tassa, tuleeko nalka?

Kolumbian oma Paula-seta

Meilla Suomessa on Paula-tytto, mutta kolumbialaisilla on Juan Valdez.

Varmaan tunnette Juan Valdezin. Viiksekas, lierihattuinen mies seuranaan hevonen. Taustalla nousee kaksi korkeaa vuorenhuippua.

Juan Valdez on kolumbialaisen kahvin eraanlainen tavaramerkki tai symboli. Juan Valdez -merkin alla myydaan ulkomaille kolumbialaista kahvia. Kun naette Juan Valdez -tunnuksen, tiedatte, etta kahvi on sataprosenttisesti kolumbialaista.

Kolumbian on maailman neljanneksi suurin kahvintuottaja. Venecian kahviviljemista valmistuu paljon juanvaldezia. Tilalla on yli 200 hehtaaria kahvipensaita, kolumbialaisittainkin erityisen paljon.

Tila sijaitsee Manizaresin kaupungin tuntumassa noin 1300 metrin korkeudessa. Ilmasto on optimaalinen, ja kukkulainen maisema on silmia hivelevaa.

Jorge on kaatanut kupillisen vahvaa espressoa. Maistuvaa. Jorge jatkaa kahviesittelyaan ja nayttaa kuvaa, jossa on parikymmenta Juan Valdeziksi halajavaa.

Pauligin Paula-tyton pitaa olla sivea ja tumma (vai onko vaaleita Paula tyttoja?) Juan Valdezilla pitaa olla viikset.

Metrolla pitkin puiden latvoja

Medellin on valtava kaupunki. Parhaiten kuvan kolmen miljoonan asukkaan kaupungista saa nousemalla kaupunkia ymparoiville kukkuloille.

Ja sehan onnistuu helposti.

Kaupungissa on toimiva metro. Paalinja kulkee laakson pohjalla maan pinnalla, joissakin kohtaa ilmarataa valtaisien betonipilarien paalla, ja radalta on joitakin yhteyksia laitakaupungille.

Medellinin metro on monimuotoinen eika aina kaikkein perinteisin.

Erikoisin yhteys on Acevedolta. Samalla metrolipulla voi jatkaa koysirataa, joka nousee kauas ja korkealle.

Kaupunki nimittain laajenee ylospain rinteita. Ja silmamaaraisesti sita koyhemmaksi seutu muuttuu mita ylemmas mennaan.

Vaijerien varassa liikkuvan kopin likaistenkin lasien lapi hahmottaa alapuolista menoa.

Suurin osa taloista on punatiilisia, vuoraukset on jatetty tarpeettomina tekematta. Katot on suojattu aaltopellein, ja niiden paalla on tiilia painoina, jotta katto ei lahde lentoon.

Pihapiirit ovat ahtaita ja sotkuisia. Kattoja viistavasta koysiradasta nakee paikoin vahan liiankin lahelta, miten reheva emanta ripustaa pyykkeja naruille tai millainen kotialttari tuonne on rakennettu.

Mita ylemmas matka jatkuu sita paremmin paljastuu kaupungin, ja ainakin sen koyhemman osan laajuus. Kai tata voi slummiksi sanoa. Vai favelaksi?

Kattomerta jatkuu lahes silmankantamattomiin.

Slummialueen kattoja.

Ylospain mentaessa paateasema on Santo Domingo, josta tosin paasee edelleen yksityista koysirataa laheisella retkeilyalueella. Mutta jaan kuitenkin Santoon. Milta elama taalla nayttaa? Onko lahio niita pahamaineisia?

Oluttupillisen aaressa voi katsella kadun vilinaa.

Asutus on tiivista...

...ja varikasta.

Kadut ovat kapeat ja jyrkat. Katujen varsilla on kuitenkin enemman elamaa kuin keskikaupungilla. Ihmisia on paljon, ja kaiken ylla kuuluu suhinaa, kun koysiradan hytit viistavat lehtipuiden (niitakin taalla on) latvoja. Ja viistavat yhtenaan. Koppeja on paljon, ja arviolta kymmenen sekunnin valein tulee seuraava ilmakoppi.

Kaikki nayttaa yllattavan varikkaalta eika ainakaan juuri tassa aseman kulmalla mitenkaan niin koyhalta.

Pienen kivijalkabaarin eteen on nostettu kaksi poytaa. Paikalla tuntuu haarivan koko perhe. Radiosta tulee Cesaria Evora -tyyppista rauhallista balladia.

Taidanpa pysahtya, nauttia tunnelmasta yhden olutpullollisen ajan. Katsoa ja ihmetella maailman menoa.

Maailma on toisinaan niin kovin erilainen, ja silti tavallaan tuttua.

Escobari(e)n tarina

Escobarien sukuhauta on sypressien vieressa kuvassa oikealla.

Pablo Escobarin hautamuistomerkki on vaatimaton. Pienessa, maassa makaavassa kivilaatassa on miehen nimi korukirjaimin. Alla ovat syntyma- ja kuolinpaivat.

Mikaan muu ei huumekuningas Escobarin elamassa ollutkaan vaatimatonta.

Han oli yksi maailman rikkaimpia ja jakoi rahaa auliisti. Han muun muassa rakennutti Medelliniin koyhien kujille kokonaan uuden asuinalueen. Monet asukkaat pitavat hanta edelleenkin Jumalan lahettamana pelastuksena.

Ehka Pablo Escobar piti itseaan jonkinlaisena Robin Hoodina, mutta maailma muistaa hanet toisin.

Viela parikymmenta vuotta sitten Medellin tunnettiin maailman murhapaakaupunkina.

Escobar esimerkiksi maksoi tuhannen dollarin palkkion surmatusta poliisista. Medellinissa surmattiin huumesoadan aikana kaikkiaan 3000 poliisia. Saattoi olla alalla pienta rekrytointiongelmaa.

Kokaiinisota nousi veriseksi viimeistaan 1980-luvun loppupuolella. 1990-luvun alussa Escobar antautui ja paatyi vankilaan. Sen verran hyvat suhteet miehella oli, etta han rakennutti itselleen oman vankilan ja eli siella kaytannossa taytta luksuselamaa. Samalla han myos yha johti Medellinin huumekartellia.

Vankilan alueella oli esimerkiksi jalkapallokentta, jossa muun muassa sen aikainen Kolumbian maajoukkue kavi pelaamassa.

Jalkapallo oli Escobarille rakas harrastus. Se oli myos keino kierrattaa "likaista" rahaa. Han omisti Medellinin isoimman seuran. Rahalla sai seuroihin hyvia pelaajia, ja rahalla sai myos omat tuomarit.

Kolumbian tuon ajan maajoukkueesta esimerkiksi Rene "Skorpioni" Higuita, erikoisista tempuistaan kentalla tunnettu maalivahti oli Escobarin lahitiimia.

Hanen vierailuistaan vankilassa nousi aikanaan iso kohu, mutta kaikessa hiljaisuudessa myos koko Kolumbian maajoukkue kavi pelaamassa vankilassa.

Yksi joukkueen pelaajista oli toinen Escobar, etunimeltaan Andres. Han ei tiettavasti kuulunut kokaiinikuninkaan lahipiiriin eika nimestaan huolimatta ollut talle sukua.

Andres Escobarin maailma muistaa siita, etta tehtyaan oman maalin MM-kisoissa 1994 hanet ammuttiin kisojen jalkeen yokerhossa.

Pablo Escobar kuitenkin pakeni "vankilastaan", jonka jalkeen alkoi iso jahti.

Vuonna 1992-93 hanta jahtasi 1500 poliisin erikoisryhma. Escobarilla oli niin paljon lahjottuja miehia poliisissa, etta han pystyi piileksimaan kauan. Viimein joulukuussa 1993 Escobar saatiin kiinni ja surmattiin.

Kolumbian kuuluisimman taidemaalarin Fernando Boteron nakemys Pablo Escobarin surmasta.

Escobarin yksi kotitaloista on nyt museona. Talosta han lahti runsasta viikkoa ennen kuin jai kiinni.

Talossa on yha luodinreikia seinissa ja ikkunoissa. Seinilla on valokuvia Escobarin nuoruudesta, ja muun muassa Higuitan pelipaita omistuskirjoituksella.

Pablo Escobarin elinaikana Kolumbia oli maa, johon turisteilla ei ollut menemista. Hammastyttavan nopeasti kaikki on muuttunut.

Turismi on Kolumbialle jo merkittavampi tulonlahteena kuin kahvi. Maan merkittavin vientituote on oljy ennen kultaa. Turismi on sijalla kolme.

Escobarin aikoja tuntuu kummalliselta muistella kun kavelee miehen kotikulmilla Pobladossa. Tunnelma on yhta leppoisaa kuin vaikkapa Thaimaassa, ja ilmasto on jotakuinkin taydellista.

Nakymaa Escobarin hautakukkulalta yli Medellinin kaupungin.

Medellinin keskustan vilinaa.

Fernando Boteron patsaita on esilla Medellinin keskustassa.

Meren pohjaa ja vuoristoa

Nakyma majapaikkani parvekkeelta.

Bucaramangan kaupunki on miellyttava tuttavuus. Kaupunki on vehrean trooppinen, ja vilkkaudessaan tuntuu voittavan jopa paakaupunki Bogotan.

Nuorekkaaksikin tata sanotaan.

Siitakohan johtuu, etta majapaikassani Kasa Guanessa vastaanottohuoneessa soi lattarivoittoinen musiikki niin kovaa, etta on vaikea asioida. Ylakerran terassibaarissa soi puolestaan teknodisco, eika volyymi ainakaan hiljaisemmalla ole.

Kun yritan nukahtaa huoneessani, huomaan sen sijaitsevan sopivasti kahden edellisen puolivalissa. Kaksi eri musiikkityylia kamppailevat huomiostani, ja kolmanteana metelintuojana huoneen nurkassa hurisee tuuletin.

Toisaalta tuuletin vaimentaa muut aanet, ja uni tulee yllattavan nopeasti.

Chicamochan kanjoni kuvattuna bussin ikkunalasin lapi.

Matka Villa de Leyvasta Santanderin paakaupunkiin Bucaramangaan kulkee kaunista, vuoristoista reittia.

Se tarkoittaa, etta tie on kapea ja mutkainen, ja se on taynna hitaasti jurnuttavia rekkoja. Ohituspaikkoja ei matkan varrella juurikaan ole, mutta bussikuskimme silti ohitti koko ajan. Valilla pitkia letkoja, valilla kesken ohitusta voimakkaasti jarruttaen ja noyrasti kaistalleen palaten.

Tuollaisen ajotyylin hyva puoli on, etta ainakin satunnainen suomalaismatkaaja pysyy valppaana.

Ja hyva on olla valppaana etenkin Chicamochan kanjonin kohdalla. Maisemat siella ovat vallan huikeita. Alue on myos maailman parhaita ja suosituimpia (ainakin niin itse mainostavat) harrastaa liitovarjolentoa.

Villa de Leyva nayttaa kovin pienelta, kun sita katsoo ymparoivilta vuorilta.

Villa de Leyvaa ymparoivien vuorten keskella laaksoissa on pienia kylia.

Villa de Leyvassa ehdin parin patikkapaivan ohessa kayda fossiilimuseossa.

Vaikea on kuvitella kavelevansa vanhaa merenpohjaa, kun ollaan sentaan 2,5 kilometrin korkeudessa vuorten keskella. Mutta niin vain museossa on esilla nailta kulmilta kaivettuja fossiileja meren elavista.

Suurin aarre paikalla on toistakymmenta metria pitka meriliskon jalkeensa jattama fossiili.

Lisko ja muut meren elavat ovat elaneet Telluksella 110-120 miljoonaa vuotta sitten. Aikana jolloin maapallo oli niin lammin, etta jaatikkoja ei ollut edes napa-alueilla, ja sita myoten meren pinta oli paljon nykyista korkeammalla. Eivatka Anditkaan olleet tuohon aikaan saavuttaneet nykyisia mittojaan.

Uutisia 13 vuoden takaa

Saku Koivu nakyy kertoneen Jussi Leppasyrjalle paatoksestaan lopettaa loistelias uransa.

Luen Turkkarin uutista kannykastani samalla kun horppailen aamukahviani kolumbialaisessa pikkukylassa.

Mieleen palaavat ajat 13 vuoden takaa. Aika lailla paivalleen naihin aikoihin kappailin Sighisoaran kaupungissa Romanian Transylvaniassa. Juuri siina kaupungissa, joka on ominut Draculan tarinan ja jossa Vlad Seivastaja on kaupungin kiistelty, myyttinen sankari.

Kavellessani viehattavan kaupungin kaduilla hokaan lehtihyllylta otsikosta kolme sanaa jotka ymmarran: Saku Koivu --- cancer. Yritan heti kysya lahella olevilta, mita tuossa lukee. On jotenkin epatoivoinen olo. Laitan viestin koti-Suomeen. Mista on kysymys?

Toinen muistikuva samasta kaupungista, luulen etta jopa samalta paivalta. Makoilen kampassani, pienen talon ylakerrassa Sighisoaran keskustan ja rautatieaseman valissa. Lueskelen Suomesta saamaani tekstiviestia: Spede on kuollut.

Siitakin tulee epauskoinen olo. Vastahan han pyoritti ja nolasi julkkiksia tv-sarjassaan, ja nuori mieshan viela.

Jatkan matkaa. Sighisoarasta on parin tunnin junamatka Sibiuun, josta sittemmin - ennen Turkua - tulee Euroopan kulttuuripaakaupunki. Junassa kannykka piippaa. Kaverin viesti on outo: terroristit uhkaavat iskea Pentagoniin. Omiaan taitaa kaveri viestitella.

Sibiussa kavelen majapaikkaan, jonka olen Lonely Planetin suosituslistalta valinnut.

"Tule katsomaan. Kamalia tapahtuu," viittaa vanhempi rouva jo ulko-ovelta. Ryntaan telkkarin aareen ja katselen kun torneja romahtaa.

Kolonialistisen arkkitehtuurin museossa

Villa de Leyvan toriaukio lienee vierailemistani suurin sellainen jossa ei ole yhtaan Leninin tai Maon patsasta.

Aukio nayttaa vahan oudolta, silla sen ymparilla on vain kaksikerroksisia rakennuksia. Torin peittavilla pyoreahkoilla, paankokoisilla kivilla on vahan vaikea kavella, mutta tunnelmassa paasee helposti kauas, vuosisatojen taakse.

Villa de Leyva suojeltiin 60 vuotta sitten, eika ainakaan kaupungin keskustan tuntumassa ole ensimmaistakaan modernia rakennusta. Kolonialaismin aikainen kaupunki tuo pienine putiikkeineen jotenkin mieleen Vanhan Rauman, vaikka aivan erilaisessa paikassa ollaankin.

Kaupungissa taitaa olla ravintolapaikkoja yhta paljon kuin on asukkaita. Taisin taas myohastya pahimmasta turistikaudesta.

Edelleen torilla, jossa kirkkoa ihmettelee joku muukin.

Villa de Leyva on neljan tunnin matkan paassa Bogotasta pohjoiseen. Vastakohta hektisen Bogotan jalkeen tuskin voisi olla suurempi kuin Renacerin hostalin riippumatolla lepuutellessa on.

Bogotassa oli ensin numero paasta pois kaupungin keskustasta bussiasemalle. Seitseman miljoonan asukkaan kaupungissa ei ole metroa, ja ruuhkat ovatkin sen nakoiset.

Siita huolimatta Bogota on rakentanut kaupunkiinsa laajan pyoratieverkoston. Kaiken lisaksi sunnuntaisin osa paakaupungin paakaduista on autoilta suljettuja. Pyorailijoita siella riittaakin kuin Mannerheimintiella autoilijoita.

Bogotan sunnuntaipyorailijoita.

Bogotan sisaisen bussiliikenteen puristuksista selvinneena kuulin heti tutun huudon asemaa reunustavalle kadulle noustuani:

Tunja! (josta paasee vaihdolla Villa de Leyvaan.)

Sinnehan mina juuri olen menossa. Hyppaan bussiin, ja huomaan sen ihan toisenlaiseksi kuin yleensa kehittyvissa maissa vastaavat bussit ovat.

Kuljettajan takana oleva seinake mainostaa wifi-liittymaa, joka toimiikin bussissa moitteettomasti. Tilaa on mainiosti minunkin pitkille koivilleni. Eika viereenkaan ankea kukaan, vaan bussi ampaisee liikenteen sekaan paljon ennen kuin siella on lahellakaan taytta.

Kaiken lisaksi bussissa on vessa.

Luterilaiseen mienlaatuun kasvaneena sentaan ahdistun, kun bussi porhaltaa melkein koko matkan moottoritien vasenta kaistaa. Ohittajia viipottaa yhtenaan oikealta puolelta, enka saa sielulleni rauhaa.

Ennen kuin Renacerin riippumatossa taysikuun vilkaistessa kaupunkia suojaavan vuoren takaa. Sen saman kuun joka Suomessakin mukoilee.

Luistava polku

Kun kavelee tihkusateessa kivettya reittia kohti Monserraten kukkulaa, alusta on petollinen, luistava polku. Lisansa siihen tuovat liukumiinaksi muodostuvat hevosen jattamat lajat, mutta talla polulla ei sentaan ole sisseja.

Monserrate sijaitsee Bogotan keskustan kupeessa. Kaupungin keskusta on 2600 metrin korkeudella, ja Monserrate on 3200 metrissa.

Tallakin kunnolla sinne patikoi tunnissa ja kymmenessa minuutissa, vaikka vahan valia pitaa antaa hengityksen tasaantua.

Eika pieni tihkusade nayta haittaavan paikallisiakaan. Ei etenkaan sita miesta, joka kepilla tunnustellen laskeutuu kivettya polkua varovasti alaspain. Sokeaa miesta.

Kolumbialaiset nayttaisivat olevan reippailukansaa. Siis se osa kolumbialaisista joilla siihen on varaa.

Monserraten huipulta on komea maisema yli Bogotan.

Bolivarin aukiolta Bogotan keskustasta on hyva nakyma taustan Monserraten kukkulalle.

Bogotassa asuu 7,5 miljoonaa ihmista. Iso osa kaupunkilaisista on rikkaita, erittain rikkaita myos lansimaisen mittapuun mukaan. Mutta yha enemman on niita jotka eivat kaytannossa tienaa yhtaan mitaan.

Rikollisuutta kaupungissa on, mista osoituksena ovat lukuisat poliisit, joita vahan valia nakee kaupungilla katujen kulmissa.

Poliiseja riittaa myos Monserraten rinnepolun varrelle.

Bogotassa on tietenkin poliisimuseo. Aikani jouduin sita etsimaan, ja paatin lopulta kysaista viereisen poliisiaseman portilta.

Tervetuloa museoomme, portilla ohjattiin.

Opaskirja mainosti, etta poliisimuseossa on muun muassa takki, joka huumekuningas Pablo Escobarilla oli paallaan, kun hanet ammuttiin 1993.

Mutta eihan siella ollut kuin tavallinen pusakka, joka yllaan han aikanaan pakeni vankilasta. Naytteilla oli toki poliisin valvontakarttoja surmahetken teleseurannasta, Escobarin aseita ja tietenkin mustat aurinkolasit.

Poliisimuseoon ei ilman opasta paassyt. Oppaani puhui englantia innokkaasti, sujuvasti ja paljon. Valitettavasti mina en siita ymmartanyt juuri mitaan. Tilannetta tasasi se, etta myoskaan han ei ymmartanyt yhtaan kun valilla jotakin kyselin.

Tuollaistakohan on kun raumalainen ja kotkalainen kohtaavat?

Tämä mies on karannut Bogotaan suoraan Marquezin henkilogalleriasta.

.

Eldorado

Kun matkustaa 27 tuntia nuokkuen bussissa ja lentokoneissa, El Dorado saattaa jo siintaa silmissa.

El Dorado on myyttinen kultainen kaupunki, jota kukaan ei ole loytanyt. Bogotan kentalle laskeutuville El Dorado on konkreettisempi unelma, onhan se Bogotan varsin modernin lentokentan nimi.

Bogotassa teemaa voi jatkaa kaymalla Oro- eli kulta-museossa.

Museossa on tuhansia kultaesineita, juuri niita aarteita joihin 1550-luvulta lahtien espanjalaisvalloittajat hullaantuivat. Mutta kun on matkustanut kaksien younien yli, kultaiset koristeet alkavat pian vilista silmissa ja muistuttaa niita satojen ja satojen museoiden kivikautisia saviaarteita, joihin harjaantumaton nukahtaa vahemmastakin.

Satunnaisen untuvikon ensimmaisia toimia on kuitenkin hankkia adapteri, jonka avulla kannykkaan saa kytkettya sahkovirran. Eika Bogotassa ihan ensimmaisena vastaan tule adapterikauppaa.

Pitkaan ennen kuin olin loytanyt adapteria, tiesin, mista Bogotaan saapuva voi hankkia kasikranaatin, kasiraudat, puukon poliisin pampun, dildon tai wokkipannun.

Adapterikauppaa etsiessani tormasin sotilasparaatiin, jonka rummut paljastivat jo kaukaa. Nakopiiriin ei saapunut mikaan suomalainen partioporukka, minka viimeistaan rumpujen takaa kaikuvat trumpetit ja eraanlaiset ksylofonit paljastivat.

Soittokunnan mentya jatkoin Simon Bolivarin aukiolle, jossa oli Kolumbian kansallissankarin Bolivarin patsas, kaksi laamaa ja kaksituhatta pulua. Laamojen vieressa kaksi miesta yritti houkutella valokuvaan. Mikapa olisikaan hienompi matkamuisto kuin oma irvistys virnistelevan laaman seurassa.

Bogotan ensikertalainen voi ihmetella ainakin saata. Siihen nahden taalla on kylma, etta ollaan vain muutamaa sataa kilometria Paivantasaajasta pohjoiseen. Selityksen antaa Bogotan sijainti 2600 metrin korkeudessa.

Suomessa lahtiessani oli lampimampaa.

Toinen silmiinpistava seikka taalla ovat lukuisat graffitit.

Lahiviikkoina saapi nahda, missa on taman kulkijan eldorado. Siita voi saada vihia vaikkapa seuraamalla tata blogisivustoa.