Beaun (äännetään Bou) kättelyote on tanakka ja katse tiukka. Beau siristää oikeaa silmäänsä kuin tähdätessään kiväärillä. Hän näyttää mieheltä, joka takavuosikymmeninä on siristänyt silmiään mustien suuntaan.
Beau, 75, on buuri, ja hän asuu Graaff-Reinetissa. Kaupunki on neljänneksi vanhin Etelä-Afrikassa. Valkoiset uudisraivaajat saapuivat paikalle 1700-luvun loppupuolella.
Heitan rinkkani olalta ja katselen ymparilleni. Beaun ja Imeldan olohuone on kuin antiikkikaupasta. Vanhojen lipastojen ylla on ruusuilla koristeltuja vaaseja. Sohvakalusto on pehmea ja vie istujan kauas sohvapoydasta. Huone henkii arvokkuutta.
Makuuhuoneessa on kaksi Raamattua ja muovikuoriin taitettu opasvihkonen, joka kertoo kaupungin ravintoloiden ruokalistat, opastaa, miten varautua valttymaan vakivaltatilanteilta (pitaa kayttaa hissia eika portaita, silla portaikossa voi vaania vaara) seka antaa elamanohjeita (hedelmat pitaa aina syoda tyhjaan vatsaan, jolloin niiden terveysvaikutukset tulevat parhaiten kayttoon.
Beaun Bed @ Breakfastissa on muitakin vieraita. Aamupalalla tapaamme johannesburgilaisen valkoisen pariskunnan, joka yopyy taalla matkallaan etelarannikolle, jossa heidan tyttarensa asuu.
Seitsemankymppinen pariskunta nayttaa sterotyyppiselta buuripariskunnalta. Mies harmittelee, kun englantilaiset aikoinaan lopettivat orjuuden maassa. Mustat eivat tienneet, miten kuuluu elaa vapaudessa, ja niinpa ne alkoivat tehda rikoksia. Nainen nyokyttelee miehen viisaille puheille.
"Taman maan kaupungit surkastuvat, kun mustat johtavat niita. Valkoisten elintila kapenee koko ajan."
- - -
Neco on valokuvaaja. Han on erikoistunut haakuviin, ja tanaan han on menossa kuvaamaan krikettiottelua.
Sita ennen han opastaa meidat xhosien luokse bussiaseman takana alkavaan "townshipiin". Townshipin voisi suomentaa slummiksi, mutta siita saisi liian negatiivisen kuvan. Township on koyhien mustien asuttama alue, mutta ei siella peltirotiskoja ole, vaan ihmiset asuvat kivitaloissaan.
Kuten tassakin talossa. Joukko miehia istuu pihalla puun suomassa varjossa. Keskella pihaa porisee pata. Yksi miehista puhuu ja muut kuuntelevat. Xhosankielinen puhe kuulostaa matilliselta, eika kuulu amandla-huutoja. Poliittisesta puheesta ei ole kyse.
Mies innostuu puhumaan pitkasti. Valilla joku sanoo amaaga.
Neco opastaa, etta talossa juhlitaan kiitospaivaa. Kolme veljesta on saapunut Kapkaupungista asti vanhaan lapsuudenkotiinsa, joka on yha suvun hallussa. Veljekset ovat viisissakymmenissa, eivatka heidan vanhempansa enaa ole elossa. Talo on kuitenki yha suvulla.
Paikalla on kolmisenkymmenta ihmista.
Veljekset puhuvat vuorollaan. Ensimmaisen puhujan hartauteen muut eivat ylla, mutta heidankin sanoilleen huudetaan amaaga.
Naiset istuvat tuvan puolella, kun miehet jo aloittavat pihalla ruokailun. Lihakimpaleet ovat kypsyneet, ja kukin ottaa palan. Me jatkamme Necon kanssa eteenpain.
Kivumme ylamakeen. Kaksi korttelia ylempana alkaa katu, jonka paassa asui alueen ylpeys. Robert Sobukwo oli 50- ja 60-lukujen vaihteen PAC:n johtajana muun muassa suunittelemassa mielenosoituksia pakollisia passilakeja vastaan. Mustien ja varillisten piti kirjautua virastossa etsiakseen toita. Heidan piti aina kantaa dokumenttia, joita myos tarkastettiin yhtenaan.
Siita laista mustat halusivat paasta eroon.
Sobukwen strategia oli sellainen, etta mikali kaikki mustat menisivat kaupungille ilman papereitaan, heidat kaikki pitaisi pidattaa. Niinpa jaljelle ei jaisi tyontekijoita, ja valkoisen vallan olisi joustettava.
Eraana kertana kaikki ei sujunut odotetusti. Vuonna 1960 Sharpvillessa poliisi alkoi yllattaen tulittaa aseettomia mielenosoittajia. Veriloylyssa kuoli kymmenia, ja apartheid nousi maailman tietoisuuteen.
Sobukwelle seuraus oli saarto eristyksiin Robbenin vankilasaarelle.
Neco huomaa kadun varrella tutun miehen. Nousemme hanen autoonsa ja ajamme kaupungin toiselle puolelle laajalle hautausmaalle. Menossa on samanaikaisesti kaksi vaenkokousta, joissa lauletaan ja tanssitaan. Afrikkalaiset hautajaiset eivat ole leimallisesti surullisia.
Neco ihmettelee hetken. Ovat taas siirtaneet sita.
Mutta loytyyhan se, Sobukwen hauta.
Sobukwe kuoli vuonna 1978. Paastyaan seitseman vuoden jalkeen pois Robbenilta han eli lopun ikansa kotiarestissa. Sittemmin hanen maineensa on kasvanut. Hanen kunniakseen on nimetty Kapkaupungissa lentokentalle johtava tie. Hautausmaallakin hanen viimeinen leposijansa on nayttava,
Parimetrisessa kivessa on Afrika aariviivat. Keskella mannerta lukee My beloved husband Mangaliso Robert Sobukwe.
Jotenkin luulen, etta Beau ei ole talla hautausmaalla kaynyt.
