Kuoleman tiellä

Lumirantaa puskee pain naamaa. Lasken jyrkkaa, mutkaista makea, eika nakyvyys ole juuri mitaan. Vastaan tulee satunnaisia autoja, ja tien asfalttipinta on saanut pinnalleen jaahilekerroksen. Luotan maastopyoraani, pehmearenkaiseen. Molemmat kadet ovat silti jarrukahvoilla, mutta sormet alkavat marissa hanskoissa menettaa tuntoaan.

No, tamahan on vasta harjoittelua ja totuttautumista pyoraan. 15 kilometrin paasta saavutaan Kuoleman tielle, tai maailman vaarallisimmalle tielle, joksi tieosuutta Boliviassa La Pazista itaan myos kutsutaan.

Eivatka maaritteet ole mitaan huuhaata. Tien rakensivat paraguaylaiset vangit 30-luvulla jyrkalle vuorenrinteelle. Tielta vuosien mittaa noin 30 autoa vuodessa "katosi" ajettuaan rotkosta alas.

Kymmenisen vuotta sitten seudulle saatiin uusi tie, asfalttipintainen. Maisema sillakin tiella on huikea. Boliviassa, Andien reunalla vuoret ovat teravia ja jyrkkia.

Kun ajoneuvoliikenne vaistyi vanhalta tielta, sen valtasivat pyorailijat. Useat yhtiot La Pazissa jarjestavat maastopyoraretkea Kuoleman tielle. Pitihan tuohon tarttua.

Mutta en ihan ollut varautunut, etta tallainen lumimyrakka tanaan tanne saataisiin. Retken lahto on 4700 metrissa. Kaikki muut matkanjarjestajat ovat jo siirtyneet autoilla alemmas. Aloittavat ajon helpommista oloista. Lusmurit!

Yhtaan kuvaakaan en saa ylhaalta blogiin, silla puhelimeni on ihosta lukien kolmannen vaateparren taskussa. Sen paalla on viela jarjestajien tarjoama tuulitakki ja kaiken ylla sadetakki.

Noin tunnin matkaamisen - yhden takarenkaan puhkeamisen ja parin pysahdyksen - jalkeen saavumme mutkaan, josta legendaarinen tieosuus alkaa.

Matkaopas Lonely Planetin mukaan tie on kapeimmillaan 3,2 metria levea, ja pahimmillaan tien reunalta alkaa 600 metrin jyrkka pudotus suoraan alamakeen.

Onneksi mina en pudotusta nae, silla tien reunalta nakyy pelkkaa harmaata.

Kuvat ovat matkan loppuvaiheesta, kun sää selkeni. Dramaattisemmat maisemat olivat alkumatkasta.

Meita on kaksitoista pyorailijaa, opas, mekaanikko/kuvaaja seka perassa ajava huoltoauto. Opas on antanut merkin ja ampaissut alamakeen. Ohjeen mukaan ajamme vasenta reunaa, jyrkanteen puoleista. Sielta nakee mahdolliset vastaantulijat, silla tie on erittain mutkainen.

"Jos vastaan tulee auto ja joudutte pysahtymaan, nouskaa pyoran oikealle puolelle. Niin etta pyora jaa teidan ja jyrkanteen valiin," opas ohjeistaa.

Han kertoo esimerkin:

Ranskalaisnainen joutui pysahtymaan, mutta han jai pyoran vasemmalle puolelle. Auto tuli vastaan ja tonaisi pyoran sarviin. Nainen otti vaistonvaraisen askelen taaksepain. Pyora jai tielle, mutta nainen putosi kuolemaan. Sita kohtaa tiesta kutsumme ranskalaismutkaksi.

Tanakin vuonna Kuoleman tiella on jo kolme pyorailijaa saanut surmansa. Euroopassa tie olisi varmasti suljettu.

Yritan muistaa ohjeita, kun laskettelen tieta. Jarruja pitaa kayttaa koko ajan, silla tie on paljon jyrkempi milta nayttaa. Ja hiekkatie on muhkurainen ja kivinen. Silti valilla huomaan vauhdin kiihtyvan.

Sade vihmoo edelleen, mutta lumialue on jo jaanyt kauas taakse. Sateen myota monessa kohtaa vesiputous syoksyy tielle ylarinteesta. Pilvien lomitse paikoin nakyy kauemmaksikin. Maisema on huikea, mutta ei sita pysty katsomaan vauhdissa. Onneksi pysahdymme usein.

Valilla poseeramme ryhmassa, kun mekaanikko Fernanda ottaa kuvia. Ilma lampenee, kun laskemme alaspain. Vaatekertoja voi vahentaa, ja kamerankin saa valilla esiin.

Noin neljan tunnin ja 60 kilometrin matkanteon jalkaa saavumme Coroicon pieneen kylaan. Kun lahdimme 4700 metrin korkeudesta ja maali on 1200 metrissa, pudotusta paivan mittaa kertyi 3,5 kilometria.

Lyomme ylavitoset porukan kanssa ja otamme yhteiskuvat. Korvani ovat lukossa.

Siirrymme lahettyville uima-altaan aareen ja paasemme suihkuun. 25 asteen lammossa on kiva paistatella ja ihmetella, mita oikein tuli tehtya.

Legendaariset järvet

Maailmassa on jokia ja jarvia, joiden nimet painuivat mieleen jo pikkupoikana: "Tuonne on joskus paastava."

Ehka isompi osa niista on jokia, ja aika monen niista jo olen nahnyt. Niita puuttuvia ovat ainakin Mississippi, Ganges ja Kongojoki. Viimeinen noista jotenkin on jaanyt pakkomielteenomaiseksi, ehka Joseph Conradin myota.

Jarvista kaikkein kiehtovin on aina ollut Baikal, ja siella olen jopa uinut. Araljarvi on toinen erityinen, erikoisen historiansa vuoksi. Eivatka kauas jaa Afrikan suuret jarvet Tanganjikan johdolla.

Samaan kategoriaan voi hyvin lisata Titicacan, jarven joka sijaitsee yli 3800 metrin korkeudessa Perun ja Bolivian rajalla ollen maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen jarvi.

Titicaca on muutenkin erikoinen. Perun puolella Punon kaupungin lahettyvilla on kelluva saari. Tai itse asiassa "saari" muodostuu noin sadasta pienesta kelluvasta saaresta.

On outo hypata veneesta kaislamatolle kuin automaattisesti odottaen, etta vahintaan kengat kastuvat.

Mutta mita viela. Pehmea alastulo on taattu, ja jalat pysyvat kuivina.

Yhdella saarella asuu noin nelja perhetta. Jokaisella niista on oma majansa: kevytta puurunkoa ja seinat seka katto rakennettu kaislasta.

Elintila ihmisilla on pieni, paitsi etta veneella voi aina lahtea laajemmille kaarroksille. Ja venehan tietenkin on kaikilla.

Myos aurinkopaneelit ovat suunnattuina taivasta kohti lahes joka saarella.

Mutta on Titicacalla muitakin saaria. Puno ja kelluvat saaret ovat Perun puolella. Jarven turistirysa on kuitenkin Bolivian puolella Isla del Sol.

Saarella on vahvaa inkahistoriaa. Saari on iso, ja siella on laajoja kavelyreitistoja, joista avautuu upeita maisemia.

Auringonlaskun aikaan Copacabanan rannalla naytti tältä:

Mutta mita jarvia minulla on "tuonne pitaisi paasta" -listalla? No, esimerkiksi Laatokalla en ole kaynyt. Enka Inarinjarvella. Enka Pohjois-Amerikan suurilla jarvilla.

Punon karnevaalit

Saavuin Titicacan rannalle Punoon, ja siellä oli värikkäät karnevaalit. Koko päivän kestivät.

Tältä ne näyttivät:

Kaikki inkat laaksossa

Valle Sagrado on inkojen pyha paikka. Urubamba-joen viljavassa laakossa inkojen raunioita on paljon.

Ollantaybamban kaupunki on itsessaan melkein inkakaupunki. Kapeat mukulakivikadut nayttivat jokseenkin samanlaisilta silloin kun espanjalaiset vajaat 500 vuotta sitten alueelle saapuivat.

Kaupungin laidalla on inkakylan rauniot, ja siina vieressa kukkulalle nousevat viljelyspenkereet, inkoille tyypilliset. Maen paalla on puolustuslinnakkeet, joissa taistellen inkat pitivat valloittajat pitkaan kylansa ulkopuolella. Lopuksi kuitenkin aseet ja voima voittivat.

Inkat rakensivat kaupunkinsa korkeille, jyrkille kukkuloille, joita oli vaikea valloittaa. Nyt niihin on mielenkiintoista ja aika hurjaakin kavuta.

Maisemat ovat kauniita - niita varmaan inkatkin osasivat arvostaa.

Pisacin rauniokaupunki on lahes yhta hieno kuin Macchu Picchu. Pisacista vaan puuttuu yhta romanttinen loytoretkitarina. Ja onhan Machu Picchu sentaan viela paljon hurjemman jyrkanteen aarella.

Pisaciin oli mukava kiipustaa aamuvarhaisella, jolloin paasi lahelle sita tunnelmaa, etta rauniot ovat vain minun. Kymmenen aikoihin Cuscosta saapuneet turistibussit tyhjensivat vakensa autoista, minka jalkeen rauniokaupunki ei enaa ollut minun.

Mutta silloinpa mina saatoi lahtea laskeutumaan takaisin Pisacin kaupunkiin.

Machu Picchun hetki

Tavoitteenani oli paasta viimeisena kaantymaan ja kurkistamaan kohti Wayna Picchua. Ja samalla nahda tyhjan Machu Picchun rauniokaupungin.

Wayna Picchu on klassisissa Machu Picchusta julkaistuissa kuvissa taka-alalla oleva terava vuorenhuippu.

Mutta ei tavoitteeni onnistunut. Alhaalla kaupungin raunioissa oli viela vakea, kun paikallinen jarjestyksenvalvoja alkoi jo hatistella kuin Apteekissa pian valomerkin jalkeen.

Machu Picchussa valomerkki tuli iltapaivalla puoli viidelta.

No mutta eiko Machu Picchu ole kauneimmillaan (ja tyhjimmillaan) aamuvarhaisella auringonnousun aikaan?

On varmasti, mutta ei ollut tana aamuna.

Kannykka heratti keskella yota kello 3.50. Tai itse asiassa olin jo silla hetkella hereilla, sen verran ajatus Machu Picchusta kutkutti.

Olin Aguas Calientesin kylassa, jota kutsutaan Machupicchu puebloksi. Kaytannossa lahes kaikki kuuluisaan rauniokaupunkiin matkustavat tulevat kylan kaytta. Neljan paivan mittaista patikointireittia, inkapolkuja kayttavat vaeltajat tulevat muuta reittia.

Machu Picchussa kay paivittain muutama tuhat ihmista. Niista ehka puolet yopyy Aguas Calientesissa. Kylasta on tullut pikkukaupunki, joka on kuin pieni dieneyworld. Kylassa on arviolta toista sataa ravintolaa, useita kymmenia majapaikkoja, kymmenia kauppoja, kraasanmyyjia, hierojia... Ja suurin osa asiakkaista viettaa kylassa yhden yon.

Eraanlainen ruotsinalaivameininki siis?

No ei ehka. Taalla ihmiset ovat selvin pain, jannittyneina seuraavasta aamusta. Menevat aikaisin nukkumaan.

Aguas Calientes.

Aamun koittaessa nousin ylos ja kavelin hostelin eteisaulaan. Katsoin ikkunasta, ja ulkona satoi kaatamalla.

Aguas Calientesista paasee Machu Picchuun kavellen. Matka ei ole pitka, mutta nousua on useita satoja metreja. Ylos mennessa matka kestaa puolitoista tuntia, alas paasee tunnissa.

Puolentoista tunnin kavely kaatosateessa ei tuntunut herkulliselta.

Aguas Calientesiin ei paase autolla, mutta sinne on rautateitse tuotu busseja. Ylos paasisi siis bussilla, ja ne alkavat liikennoida aamuviidelta.

Olin varannut Aguas Calienetesiin majapaikan kahdeksi yoksi, ja teinkin uuden suunnitelman. Jos en pyrikaan olemaan raunioilla ensimmaisena vaan viimeisena.

Niinpa menin uudelleen nukkumaan, herasin kahdeksalta, soin tukevan aamupalan. Ja edelleen satoi.

Yhdeltatoista heitin sadeviitan ylleni ja aloin patikoida. Sade oli jo kevytta, ja aurinko melkein pilkotti pilvien lapi ennen kuin paasin ylos. Suunnilleen silla hetkella sade loppui, kun kavelin portista sisaan.

Sadeviitta oli pitanyt minut sateesta kuivana, mutta kovan nousun myota olin hiesta lapimarka. Se siita sadeviitasta.

Ja se ensimmainen hetki, kun koko Machu Picchu paljastui. Naky oli hyvin tuttu ja on varmasti tuttu melkein kaikille teillekin.

Mutta se kolahdutti. Tuntui kovin epatodelliselta. Alaviistossa nakyi koko inkakaupunki. Taka-alalla Wayna Picchu.

Varmasti yksi hienoimmista yksittaisista nakymista, mihin voi tormata.

Pilvet liikkuivat kaupungin ylla. Valilla ne peittivat koko maiseman, valilla ne antoivat kurkata yhdesta kulmasta sisaan. Usvan takana rauniokaupunki. Machu Picchu.

Ja pian pilvet haipyivat. Inkakaupungissa on tietenkin auringon temppeli. Aurinko naytii voimansa ja valaisi koko komeuden kerralla.

Tietenkin kuljeksin kaupunkia, katyselin ja ihmettelin, miten tuollaista on osattu tehda 1400-luvulla. Ensinakema rauniokaupungista on silti Machu Picchun hetki.

Machu Picchu kuvattuna "väärään suuntaan".

Espanjalaiset saapuivat seudulle 1500-luvun alkupuoliskolla. Saattaa olla, etta Machu Picchu oli jo siina vaiheessa rauniokaupunki. Kaupungin vaiheista ei ole tarkkaa tietoa.

Espanjalaiset eivat kuitenkaan kaupunkia ikina loytaneet.

Vuonna 1911 paikalle saapui amerikkalainen historioitsija Hiram Bingham, jonka paikalliset opastivat vanhoille raunioille. Niita ei silloin juuri nakynyt, silla alue oli metsittynyt.

Machu Picchu on sademetsa-aluetta, joten kasvillisuus on taalla tiheaa.

Bingham etsi kadonnutta kaupunkia nimelta Vilcabamba ja luuli sen loytaneensa. Hanelle kavi siis samoin kuin Kolumbukselle Amerikan loytoretkellaan.



Tutkijat eivat varmaksi tieda, mika Machu Picchun rooli oli inkojen aikana. Se saattoi olla vahvan inkakuninkaan Pachacutecin vapaa-ajan kaytossa. Siella on mahdollisesti asunut noin 500 ihmista.

Rakennusteknologia on hammentavan pitkalla. Hyvana esimerkkina inkojen rakennustaidoista pidetaan vuoden 1950 maanjaristysta. Laheinen Cuscon kaupunki vaurioitui pahoin. Machu Picchu sailyi taysin ehjana.



Turistit paasevat Machu Picchulle ainakin kolmella tavalla. Pitkalle inkapolulle otetaan rajoitettu maara ihmisia. Sinne pitaa varata paikka kuukausia etukateen.

Junalla kuitenkin paasee Aguas Calientesiin suoraan Cuscosta. Monet tekevat kolmen tunnin junamatkan aamulla, kayvat raunioilla ja palaavat iltajunalla takaisin. Junamatka kuitenkin on erittain kallis.

Edullisin tapa on matkustaa pikkubussilla "takakautta" paikkaan nimelta Hidro Electrico. Bussimatka sinne on henkea salpaavaa. kapeat hiekkatiet kiemurtelevat jyrkkia, saasta riippuen polyisia tai liejuisia vuorenrinteita.

Hidrosta on yhdentoista kilometrin patikointimatka Urubamba-joen vartta Aguas Calientesiin. Machu Picchu on koko patikkamatkan ajan lahella mutta lahes pystysuoran seinaman paalla.

Mina valitsin viimeksi mainitun matkan.

Koska Machu Picchu sijaitsee rinnesademetsien alueella, syyta on varautua kunnolla hyttysiin. Mina puolihuolimattomasti spreijasin myrkkya ihooni, mutta taisi jaada liikaa suojaamattomia kohtia:

Ensimmäinen marsuni

Leivitetty marsu maistuu kalalle. Ja näyttää ruokapöydässäkin marsulta.

Oikeastaan se näyttää joltakin muultakin eläimeltä.

Perun Andeilla marsu on herkkuruokaa, ja sitä on syöty täällä jo ennen inkojen aikaa, paljon aikaisemmin kuin siitä on tullut lemmikki eurooppalaisiin perheisiin.

Marsu jopa on perulaiskirkoissa useassa maalauksessa Jeesuksen viimeisen aterian ruokana.

Perulaisturisteja wari-raunioilla...

...ja Quinuan kukkuloilla.

Ayacuchon seudulla on paljon muutakin vanhaa. Vaikka seutu on nyt syrjässä muulta maailmalta, tämä oli keskeistä seutua warien aikana.

Wari-kulttuuri kukoisti ennen inka-aikaa suunnilleen vuosina 600-1100 jkr. Warin pääkaupunki oli Ayacuchon kupeessa Andien ylängöllä.

Kivirakennelmia voi tänä päivänä ihmetella. Niin kehittyneen oloisesti jo silloin osattiin rakentaa. Tuskin oli myöskään homeongelmia.

Gringoja täällä ei juuri näy, mutta perulaisturisteja seutu kiinnostaa. Samalla bussimatkalla pääsee myos Quinuaan, jossa käytiin Perun itsenäistymisen kannalta ratkeisevat taistelut. Quinuan kukkulatasangolla voi kuvitella inkkari-länkkäri-taistelut. Sinne on myös rakennettu 44 metria korkea valkea obeliski.

Ayacuchon kaunis tori.

Pelottavan kaunis bussimaisema

Harvoin tulee kuljettua tieta, joka samanaikaisesti ihastuttaa ja pelottaa. Tanaan tunne liikkui molemmissa paissa.

Viela vuonna 1999 Ayacucho oli taysin eristyksissa suurimmasta osasta Perua. Vuoden 2013 Lonely Planet -matkaopas varoittaa, etta kannattaa istua bussin vasemmalla puolella matkatessa Huancayosta Ayacuchoon, jos korkeat paikat hirvittavat.

Nyt tie oli sentaan jo paallystetty. Ja tietenkin valitsin oikean puolen bussista.

Rohkenen suositella reittia, eika tata ainakaan kannata haaskata yobussimatkaan. Aidilleni en silti reittia suosittele.

Paikoin tie on erittain kapea, ja heti asfaltin reunasta alkaa pudotus kohti syvalla virtaavaa Mantaro-jokea. Eika bussin ikkunasta joka hetki nae ikkunapaikaltakaan tien reunaa.

Paikoin bussin piti peruuttaa, kun mutkan takaa yllattaen tuli auto vastaan. Kohtaamispaikkoja ei liiemmin ollut. Torvi ainakin oli mutkissa aktiivisessa kaytossa, ja pelottavan raskas oli kuljettajan kaasujalkakin.

Talta maisemat nayttivat ikkunan lapi kuvattuna:

 

Nailla seuduilla perustettiin 1970-luvulla pelkoa laajalti herattanyt maoistinen sissiliike Sendero Luminoso, joka Suomessa tunnetaan nimella Loistava polku. Liikkeen perustaja, Ayacuchon yliopistossa aiemmin professorina toiminut Guzman pidatettiin vuonna 1992, ja siita alkoi jarjeston alamaki.

Viela 2000-luvun loppupuolella Loistava polku on tehnyt iskuja, harvakseen tosin, mutta nailla seuduilla se ei enaa ole toiminut. Liike on aktiivisena edelleen mukana huumebisneksessa Amazonian alueella taalta pohjoiseen.

Bussimatka Ayacuchoon kesti seitseman tuntia. perilla polyisena ja hikisena oikein satsasin: Majoittauduin paikallisen hotellin parhaaseen huoneeseen kattoterassin viereen. Pulitan huoneesta kokonaiset 16 euroa, reissuni toiseksi kallein huone tahan mennessa.

Talta naytti kaupunki parvekkeeltani:

Härkätaistelu

Jos kerran elamassaan haluaa nahda harkataistelun, mika jottei San Jeronimossa.

Puitteet eivat ehka ole yhta hienostuneet kuin Espanjan kuuluisilla areenoilla. Aamupaivalla viela kavelin kaupungin hiekkaisella torilla kauppiaiden rivistossa, soin maukasta cevichea ja ostin lierihatun. Kuulin, etta iltapaivalla samainen tori muuttuu harkataisteluareenaksi.

Kolme varttia ennen esityksen alkua yleisoa oli jo aika paljon katsomoissa, jotka olivat oma lukunsa. Ensisijaisesti ne muistuttivat rakennustelineita, eivatka nekaan olisi Suomessa menneet lapi tarkastajalta.

Telineiden varaan oli asetettu lautarivistoja lattioiksi. Kaiken ylle oli viritetty muovia, mika osoittautuikin myohemmin hyvaksi ratkaisuksi. Ennen ratkaisevaa taistelua alkoi nimittain sataa ja kunnolla.

Harkataistelu eteni perintesten kaavojen mukaan. Varsinaisten harkanumeroiden valissa oli jonkinmoisia muotiesityksia. Paikalliset esittelivat perinteisia asujaan, ja puhallinorkesteri soitti trumpeteilla ja rummuilla tahtia. Pelleryhma viihdytti keskella areenaa, ja katsomojen edustalla kulkeneet ryhmat heittivat karkkeja kuin Suomessa abiturienttien penkinpainajaisissa.

Katsomot lahes tayttyivat. Yleiso oli heterogeenista, paljon oli paikalla esimerkiksi iakkaita naisia.

Itse harkataisteluja oli yllattavan mielenkiintoista seurata. Onka jotenkin vaarin huomata, etta pidin tapahtumasta. Ehka siihen vaikutti se, etta harkia ei surmattu. Kun harat oli vasytetty, ne lassottiin ja vietiin ulos areenalta.

Tallaiselta se naytti

Pääosan esittäjät ja jokunen statistikin.

Matadori.

Yleisöä jännitti.

San Jeronimo sijaitsee Perun Andeilla Rio Mantaron laaksossa. Isoin kaupunki on Huancayo, jossa suu 320 000 ihmista.

Taalla ei juuri muita turisteja nay. Ehka siitakin johtuen paikalliset ovat hirmuisen ystavallisia ja avuliaita.

Hovimestarin erikoinen

Tilasin laskun. Pienta purtavaa ja kaksi olutta.

Katselin merelle, jossa pimeneva ilta esitteli viela valkeita tyrskyja ja kaukaisen, jattimaisen valaistun ristin valosillan.

Tarjoilija saapui. Han naytti kuin 50-luvun elokuvasta repaistylta. Pappakalju, vakava ilme, huoliteltu tyoasu. Ilmettya hovimestariainesta.

Mies selitti jotakin ja toi oluen. "Grattis". Han levitteli kasiaan kammenet alaspain kuin korostaen, etta ei maksa mitaan.

Siemailin oluttani ja kuulostelin meren aania. Ja ihmettelin. Onkohan tuolla pappakaljulla menossa viimeiset tyotunnit ennen elakepaivia.

Herrasmies.

Limassa kavin myos pari vuotta sitten, mutta talla kertaa kaupunki hymyili enemman. Majoituin Barrancoon enka Mirafloresiin, jonne lahes kaikki turistit paatyvat.

Mikapa siina. Miraflores on mukava, jos haluaa kavella sileilla laatoilla paallystetyilla kaduilla, siemailla eksperssokahvia yhdessa alueen monista trendikuppiloista tai katsella brittifutismatseja tyylikkaassa olutbaarissa.

Barrancon rakennukset nayttavat silta, etta monessa muussa kaupungissa ne olisivat saaneet purkutuomion. Rahjaisen nakoiset kaksikerroksiset pitsikoristeiset puutalot ja viime vuosisadan alkuhetkien kivitalot ovat saaneet jaada ja useat saaneet uuden, siistimman ilmeen. Alueella on selvasti etela-amerikkalainen tunnelmansa.

Eivät kaikki Barrancon talot rähjäkunnossa ole.

Limasta on kateva palata takaisin Andien syleilyyn. Onnistuin nappaamaan kaksikerroksisen luksusbussin ylakerrasta etupenkin, mika Andien maisemissa voi olla ihastus tai taysi katastrofi. Hienoa on nahda maisemia, mutta kaikkea ei ehka haluaisi nahda.

Kuten sita poliisia, joka parkkeerasi autonsa keskelle risteysta poikittain ja pistoolilla sojottaen nappasi moottoripyorakuskin haltuunsa.

Poliisi asetti miehen vasten viereisen auton konepeltia, tyonsi taman otsan kohti konepeltia ja vaansi kadet selan taakse. Aseella yha osoittaen han toisella kadella kiinnitti kasiraudat motarikuskin ranteeseen.

Poliisi tyonsi miehen auton takapenkille ja kurvasi pois. Liikenne kohti vuoria saattoi jatkua.

Onneksi bussikuskimme oli varovaisempaa sorttia. Ei niin, etta olisi poliisia tarvinnut pelata, mutta ne vuoristotien mutkat. Yksi akkijarrutus pelasti nippa nappa kolarilta, kun vastaan porhalsi innokkaampi ohittaja.

Limasta Huancayoon pääsee myös junalla, kuvassa rautatiesilta. Korkeimmillaan ollaan 4750 metrissä. Nykyään juna kulkee kuusi kertaa vuodessa ja on pirun kallis.

Kun katsoo karttaa Limasta Huancayoon ja etenkin grafiikka korkeuskayrasta, mieleen tulee Tour de France. Vaikka eipa Tourilla kayda laheskaan yhta korkealla.

Limasta, merenpinnan tasolta, bussi lahti puoli kahdelta, ja seitseman jalkeen saavuttiin Ticlioon, joka sijaitsee 4818 metrin korkeudessa. Onneksi takana on sen verran monta paivaa vuoristokorkeuksissa, etta elimistoni ei isommin reagoinut. Vuoristotauti ei iskenyt, mutta valilla piti hengittaa vahan ahnaammin.

Siita eteenpain seuraavat nelja tuntia olivatkin alamakea. Huancayon 3254 metrin korkeus on itse asiassa leppoisaa sorttia.

Ja tama kaupunki nayttaisi olevan turistivapaata seutua.