maanantai 18. marraskuuta 2019

Futismiehen nolo tunnustus

Sao Paulon metrossa istuessa voi ahdistua, kun pitää silmä tarkkana seurata, ettei kukaan vielä vanhempi saati raskaana oleva joudu seisomaan. Paulistat (Sao Paulon asukkaat) ovat hyvin kohteliaita ja nousevat hanakasti metron penkiltä antamaan tilaa muille.

Toisaalta saa myös pelätä sitä hetkeä, jolloin joku nuori ihminen singahtaa penkiltään ja tarjoaa paikkaansa minulle. Niin ei onneksi ole vielä tapahtunut.

Minulle suositeltiin kaupungin pääkadun Avenida Paulistan autottomia sunnuntaipäiviä. Piti kokeilla.

Heti nurkan takaa kuuluu tuttua musiikkia: Radio Gaga. Kun pääsen lähemmäs, biisi on vaihtunut. Nyt soi komeasti Bohemian Rhapsody. Satoja ihmisiä seisoo ympyrässä, monet kuvaavat kännyköillään soittajia. Viiksiniekkainen laulaja on opetellut Freddie Mercuryn maneerit ja ääntäkin kaverilla on.

Siellä jossakin keskellä laulaa "Freddie Mercury". 

Kilometrejä pitkän kadun varrella on hieno markkinameininki. Bändejä on kymmenittäin. Toisaalla viihdyttävät klovnit ja trampoliinitemppuilijat. Sitten on myös paasaajapuhujia, vaikuttavat olevan bolsonarolaisia ja heitä vastustavia. Myös Bolivian Evo Moralesin kannattajat ovat paikalla.




Sao Paulossa odottelen jo kotimatkaa. Rio de Janeirossa ehdin olla viisi päivää.

Riossa käy valtavat määrät turisteja, ja luulen, että joka ikinen heistä haluaa käydä Kristus-patsaalla. Rion tunnetuin nähtävyys näkyy lähes kaikkialle kaupunkiin, ja toisaalta patsaan juurelta 750 metrin korkeudesta on jokseenkin komeat maisemat yli kaupungin ja sen lukuisten kukkuloiden ja sokeritoppavuorien. Näky on unohtumaton.



Vähän ylempänä oleva kuva, jossa tyyppi levittää kätensä, on kuvattu edessä vasemmalla olevalla kukkulalla. 

Patsas vetää päivässä tuhansittain ihmisiä, ja siitä on tullut eräänlainen disneyland. Tehokas koneisto valjastaa ihmiset jonoihin ja hoitaa samalla bisnekset.

Kukkulalle pääsee eräänlaisella junalla. Sinne johtavat myös pitkät autoletkat. Patsaan lähettyville voi myös kävellä, minkä teki yllättävän harva.

Kävelymatkassa oli tylsää, että parituntinen piti taivaltaa autotien vartta. Hienoa oli, että maisemia saattoi ihailla omaan tahtiin. Reitti kukkulalle johtaa sademetsän läpi, ja paikoin, kun autoja ei näkynyt, tuli fiilis, että olen jossakin hiljaisessa korvessa, kaukana kavalista kaupungeista.



Patsaan alla saikin käyttää kyynerpäitä, jotta pääsisi parhaille kuvauspaikoille. Vielä kun sattui kohdalle aika pilvinen päivä, piti odotella selkeämpiä näkymiä alas kaupunkiin.


Copacabanan ranta yllätti ja muistutti lähinnä urheilukenttää. Aurinkoisina päivinä näky saattaa olla toisenlainen.

Hiekalla oli valtavasti lentopallokenttä, jalkapallokenttiä maaleineen, kuntosalilaitteita, jopa pingispöytä. Kentillä ei ainoastaan höntsätty, vaan siellä oli kunnollisia treenejä.

Copacabanan rantakadulla. 

Rantafutiskentällä Valko-Venäjän maajoukkue harjoitteli hyökkäyskuvioita ja saksipotkuja (en tiedä, oliko siellä joku isompi turnaus). Toisaalla beach volley -valmentaja iski metrin korokkeelta palloja kohti verkon toisella puolella olevaa vastaanottajaa, joka yritti nostaa palloa hallitusti pelikaverilleen.

Hienointa seutua Riossa olivat Lapan ja Santa Teresan alueet. Niissä on vanhaa portugalihenkistä eleganssia.

Bonde on Sao Paulon ikioma pikkuratikka. 

Värikkäästi maalatut portaat Lapan alueella vetävät turisteja. 

Santa Teresasta on kauniit näkymät. 



Riossa piti tietenkin käydä maailman kuuluisimmalla jalkapallostadionilla Maracanalla, jonka museo oli kylläkin aika vaisu. Hienointa museokierroksella oli päästä kentän laidalle ja hetkeksi istumaan vaihtopenkille.

Tätä käytävää kentälle saapuvat tuomarit ja pelaajat. 



Matsia en Maracanalla nähnyt, mutta Sao Paulossa olin Corinthiansin pelissä. Jalkapallomiehenä nyt täytyy tehdä nolo tunnustus: pelin jälkeen oli pakko googlaa, mikä joukkue olikaan Corinthiansin vastustaja.

Ja selitys edelliseen. Havaitsin tunti 20 minuuttia ennen h-hetkeä, että kappas, tänään on matsi. Missä on stadion? Äkkiä googlaamaan, miten sinne pääsee.

Okei, on Corinthiasin metroaseman vieressä, mutta aika kaukana. Riensin vauhdilla matkaan, ja otin vain vähän tavaroita mukaan. Stadionin kulmille saavuin jokseenkin pelin alkamishetkellä, ja lippujakin yhä oli myynnissä.

Ystävällinen järjestysmies opasti minut lipunmyyntiin ja osoitti katsomon paikkakartalta valitsemaan, minkälaisen lipun haluan. Hän tuli mukaani lippuluukulle ja pyysi minua näyttämään passini.

Passini?

Olin jättänyt kaikki arvotavarat hotelliin.

"Ilman passia tai henkilötodistusta ei ole mitään mahdollisuutta päästä stadionille."

Jäin vähän maleksimaan ja odottelemaan. Muutaman minuutin päästä sama mies saapui ja heltyi. Kysyi nimeni ja totesi että ookoo. Lippu maksoi 74 rialia, noin 18 euroa.

Stadionin portilla aseistautunut sotilas vielä tutki minut ja piti jotakin saarnaa, koska mulla oli mukana kassi.

Kun pääsin paikalleni, hämmennyin, koska en muistanut vierasjoukkueen nimeä. Tulostaulukaan ei auttanut, koska siellä oli pelkät logot. Ja tällaista asiaa ei ainakaan vieruskaverilta kehtaa kysyä.

Arena Corinthians on siisti ja moderni stadion. Katsomossa sekä taukotiloissa on miellyttävän väljää. Stadionilla pelattiin 2014 MM-kisoissa kuusi ottelua, muun muassa avausottelu. Luultavasti stadion kunnostettiin perusteellisesti ennen kisoja.

Vastustaja oli Internacional, joukkue Porto Alegresta.


Corinthiasin fanien hieno tifokaan ei auttanut: peli päättyi maalittomana. 

Pari kuvaa majapaikkani vierestä Sao Paulossa. Yö ja päivä. 


maanantai 11. marraskuuta 2019

Et itkeä saa, Santiago

Santiagolaiset ovat sitkeitä. Vaikka maailma ympärillä mullistuu, oma elämä jatkuu kuin ennen.

Keski-ikäinen Marta ei anna pikkuasioiden häiritä. Kuten että vieressä olevan liikerakennuksen ovat hulinoitsijat ryöstäneet ja polttaneet. Tai läheisen bussipysäkin ovat tuhonneet asenteella että kaikki rikotaan minkä saa rikottua.

Kun moni kauppa oli kiinni, Martan kadunvarsikojuista sai hyvän aamupalan. 

Kioskin miljöö ei ihan ollut hehkeimmillään. 

Marta on lauantaiaamuna kahdeksalta valmiina. Ananakset, mansikat ja mangot on paloiteltu pieniksi, ja muovimukissa odottaa hedelmäsalaatti ostajaansa. Sämpylät vieressä ovat siististi pakattuina.

Kadun puolella on läjässä kasa, viime yön palojätettä. Nenä haistaa edelleen kyynelkaasun jämät. Monin paikoin nenä tunnistaa kusen hajun.

Voi voi Santiagoa, mutta itkien asia ei parane.

Santiagon keskustassa lähes kaikki rakennukset on töhritty. 

Kirkkojakaan ei ole säästetty töhryiltä. 

Saavun Santiagoon yöbussilla Argentiinan Mendozasta, vuorten takaa. Olen sen verran aikaisin kaupungissa, että on parasta odottaa hetki hiljaisella bussiasemalla.

Seitsemän aikaan kävelen taksijonoon. Kerron osoitteen Providenciassa.

Matka sinne johtaa kaupungin keskustan läpi. Kaupungin, jonka kaduilla on käyty eräänlaista kaupunkisotaa.

"21 päivää," tietää taksikuski sanoa.

Katselen hiljaista kaupunkia auton penkiltä, kuin nähtävyyskierrosta tehden. Tuossa on rakennus, jonka yläkerta on palanut pahoin. Presidentinlinna näyttää pienemmältä kuin vanhoista uutiskuvista muistinkaan.

Taksi kiihdyttää lähes tyhjillä kaduilla. Kaistojen välissä on kasoja, yön tulipalojen jälkiä. Perjantai-ilta ja yö olivat aggressiivisia. Lievää savun hajua tuntee autossa asti.

Mellakat olivat jo hieman rauhoittuneet, mutta muutama päivä on ollut taas pahempaa.

Providenciassa majoitun hotelliin Jose Miguel Claro -kadulla. Jos pysyisin hotellin kulmilla, en tietäisi mitään kaupungin väkivaltaisista tapahtumista.

Eikä majapaikkani mikään hotelli ole. Edelweiss Hostel Boutique on kuin yksi asunto kadulla. Sen muuri ja sisäpiha muistuttavat hämmentävän paljon suurlähettilään asuntoa tv-sarjassa Invisibles Heroes. Varakkaan keskiluokan puutarhamaista kaupunginosaa. Rauhallisen kadun varressa kulkee pyörätie. Lähistöllä on paljon mukavia ravintoloita.

Mutta ei tästä ole kuin kilometrin verran Manuel Monttin metroasemalle, ja siellä jo näkee lasinsiruja. Käyn syömässä aseman lähellä ravintolassa. Vastapäätä katua käy työn tohina: rakennusmiehet väsäävät toista seinää liikerakennuksen varsinaisen seinän ympärille. Jotakin puista levyä, pinnalle metallia.

Ei täällä odoteta levottomuuksien ihan heti loppuvan.

Moni liike on saanut suojaseinän. Rakennustöitä lauantaina... 

... ja ttö jatkui sunnuntaina. 


Taksi tuo minut bussiasemalta aikaisin majapaikkaani, enkä pysty vielä majoittumaan. Jätän rinkkani ja lähden kävelemään kaupungille.

Ihmisiä on liikkeellä kuin normaalina arkiaamuna, toki normaalisti lienee ruuhkaisempaa. Mutta ei tässä ole syytä pelätä.

Ihmettelen tuhojen jälkiä. Kohti keskustaa mennessäni käytännössä jokainen (tyylikäs) katulamppu on rikottu. Bussipysäkeistä kaikki irtoava on tuhottu, pysäkkien metallikehikot ovat jäljellä. Rakennusten seiniin on piirrelty ja kirjoitettu, luultavasti härskiä tekstiä. Ainakin presidentti Sebastian Pinera halutaan viralta.

Baquedanon metroasema Plaza Italian lähellä saattaa pysyä vielä tovin suljettuna. 

Bussipysäkit on kaupungista tuhottu lähes järjestään. 



Monia liikkeitä on tuhottu. 



Rikottuja katulamppuja. 

Majapaikkani lähettyvillä liikkeen kyltti oli hajotettu. 

En usko, että tämä kaaos päättyy ennen kuin Pinera eroaa. Enkä tiedä, loppuisiko kurjuus siihenkään. Epäkohdat maassa ovat paljon syvemmällä.

Aamupäivä on rauhallinen, mutta iltapäivisin on toisenlaista. Enpä malta jäädä hotelliin vaan lähden kurkkimaan, miltä meno näyttää.

Reilun 20 minuutin kävelymatkan jälkeen saavun puistoalueelle. Plaza Italia on paikka, johon väkijoukot kokoontuvat.

Obeliskin kulmilla on vilkasta. Ylös on joku kirjoittanut "2019 en Chile se tortura" (2019 Chilessä kidutetaan ihmisiä) . Kahdeksan nuoren naisen joukko pitää vilvoittelutaukoa obeliskin varjossa. Iltapäivä on kuuma.

Pian he lähtevät kävelemään eteenpäin Plaza Italian suuntaan. Heillä on rummut ja iskulauseita teipattuna selkään.



Jatkan vaivihkaa itsekin kohti Plazaa. Pysyttelen läheisen joen varressa, josta näkee paikalle hyvin. Torilla on ehkä tuhatkunta ihmistä. Moni heiluttaa lippuja, joku truuttaa ilmaan savupatsasta. Taivaalla pyörii helikopteri.

Ohi ajavat autot tööttäävät kuin Suomessa kiekkojoukkueen kultajuhlissa. Tööttäysten rytmikin on samanlainen.

Savu alkaa levitä sen verran, että päätän siirtyä siltaa pitkin joen toiselle puolelle. Pian huomaan päätökseni oikeaksi.

Torilta kuuluu pauketta. Poliisin armeijamallinen ajoneuvo saapuu paikalle ja suihkuttaa vesitykeillä väkijoukkoon. Auton katolla pyörivästä suuttimesta lähtee luultavasti kyynelkaasua, sillä joen vastarannallakin huomaan pian pistävää hajua ja kirvelyä silmissä.

Mielenosoittajia lauantaina iltapäivällä Plaza Italiassa. 

Tällaisella autolla poliisi suihkuttaa vettä ja kyynelkaasua. 

Joen toisella puolella ihmiset juoksevat ja poliisin auto seuraa heitä. Joukkoon liittyy muutama kymmentä jalkaväkipoliisia.

Vastarannalla kohtaan Daniel Carrascon. Tai voinko olettaa, että Danielaa ei enää ole.

Ihmisen ääriviivat on piirretty liidulla katuun siten kuin tv:n poliisisarjoissa tehdään ruumiille. Danielan nimi on kirjoitettu viereen.


Toisella puolen keskustaa seiniin on kiinnitetty kuvia ja viereen tekstejä: "asesinado por El estadio del Chile" (Chilen valtion murhaamia).


Sunnuntaina Santiagon kaduilla kulki tuhansien pyöräilijöiden joukko. Osalla oli Chilen lippuja, osalla iskulauseita kirjoitettuna. Joukko sai useilta ohikulkijoilta peukutuksia.


Sununtaina yritin myös käydä La Monedassa, presidentinpalatsissa ja siihen yhteyteen rakennetussa kulttuurikeskuksessa. Kiinni olivat kumpikin.

Presidentinpalatsi, joka tuli tunnetuksi etenkin Salvador Allenden murhan yhteydessä 1973. Silloin myös palatsi tuhoutui pahasti. 

Onkohan poliisin liivin suunnittelutyöt tehty Suomessa? 

Presidentinpalatsin lähelle ei viikonloppuna päästetty. 

La Moneda on monen suomalaisenkin tuntema kuvista vuodelta 1973, jolloin sotilaat Augusto Pinochetin johdolla kaappasivat vallan ja teloittivat presidentti Salvador Allenden.

Noista hetkistä kertoo lähettyvillä kattavasti museo La Memoria. Mielleyhteys nykypäivään nousee aika vahvana.

Metroliikenne toimi viikonloppuna lähes kaikilla linjoilla. Usean pysäkin ohi metrojuna jatkoi pysähtymättä. 

Suomi antoi Chilelle apua 1973. Olisiko apu taas tarpeeseen? Kuva
La Memoria -museosta.