keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Creel/Urique: Erektiometsä



Mikähän tästä näkymästä ensimmäisenä tulee mieleen?

Espanjaksi paikka on Calle de Los Monjes, Munkkien laakso. Paikan alkuperäiskansan tarahumarien antama nimi on suomeksi käännettynä Seisovien penisten laakso.




No, kuvat kertokoon.

Mielikuvitusta ei paljon tarvitse myöskään, jotta näkee tässä sammakon.



Tai tässä sieniä.



Tällaisiin törmää Pohjois-Meksikossa Kuparikanjonin
 (Baranca del Cobre) alueella, jonka läpi kulkee seitsemän jokea ja jossa siis on seitsemän kanjonin. Pieninkin kanjonista on 1300 metriä syvä. Alue on neljä kertaa suurempi kuin Grand Canyon Yhdysvaltain Arizonassa.

Paikoin näkymät ovat pysäyttäviä. Kun bussilla matkaa kanjonin laella olevasta Bahuichivosta pohjalle Uriquen pieneen kaupunkiin, paikallisbussikin hoksaa pysähtyä ja antaa turistien näpsiä valokuvia.

Uriquen kylä näkyy joen rannalla kuvan vasemmassa reunassa. 




Laakson pohjalla virtaava Urique on jopa 1800 metriä syvemmällä. Matka vaatii monta kiemuraa ennen kuin ollaan alhaalla perillä.

Kanjonisokkelon seassa kulkee myös juna. Reitti alkaa rannikon läheltä Los Mochisista, joka on lähes merenpinnan tasolla. Korkeimmillaan juna käy 2400 metrissä ennen kuin se hieman laskeutuu ylätasangoille ja päätyy lopulta Chihuahuaan.





Junamatka on 656 kilometriä, sen reitillä on 37 siltaa ja 86 tunnelia. Matka kestää noin 16 tuntia, mutta sen voi jaksottaa, välillä voi jäädä kyydistä ja palata kun juna saapuu seuraavan kerran.

Minä vietin alueella viisi päivää. Pysähdyin Bahuichivossa sekä Creelissä, jonka lähellä ovat peniskalliot.

Juna kulkee suuntaansa kolme kertaa viikossa. Vielä alkuvuodesta se kulki kerran päivässä kumpaankin suuntaan, mutta ilmeisesti matkustajien määrä on vähentynyt sen verran, että vähempikin riittää.

Sääli. Tätä voisi kyllä melkein varauksetta suositella. Mutta pieni varaus ehkä pitää jättää, sillä seutu on aktiivista marihuanan ja ooppiumin viljelyaluetta. Kahakoitakin on ollut, mutta turistit ovat aika lailla turvassa.

Uriquen kylässä asuu noin tuhat ihmistä. Alun perin paikka rakennettiin kaivosten vuoksi, ja mainareita siellä on yhä. Turismin merkitys on pienentynyt, ja voi olla että aika iso osa saa leipänsä huumeviljelystä.

Mitä turistille paikasta jäi? Etenkin erittäin mukavia ja avuliaita ihmisiä, mainioita tacoja ja upeita maisemia. Koin olevani täysin turvassa, kuin ystävien seurassa.

Joen vasemmalla puolella näkyy tie, jota kävelin Uriquesta Guadalupeen. 

Uriquesta on kahdeksan kilometrin patikointimatka joen rantaa Guadalupen kylään. Siellä on pieni, sievä kyläkirkko, parisenkymmentä taloa, isohko koulu ja sen asuntola sekä kolme (!) koripallokenttää.

Guadalupen kirkko. 

Kirkon edessä olevan aukion vierellä on talo, jonka edessä pienet tytöt kuikuilevat uteliaina mutta juoksevat heti auton taakse piiloon, kun heitä kohti katsoo. Pihalla maata nokkii muutama kana, vieressä juoksee kaksi koiranpentua.

Tyttöjen isä saapuu juttelemaan. Hän harmittelee, kun kävijöitä nykyään on niin vähän.

Helteisen lauantaipäivän tunnelma on pysähtynyt kuin Clint Eastwoodin italowesterneissä. Mitään ei tapahdu eikä juuri ketään näy missään.

Iso koulu selittyy sillä, että Guadalupeen saapuu oppilaita lähikylistä, joihin saattaa vaikeakulkuisella seudulla olla useiden tuntien kävelymatka. Moni lapsi asuu koulun asuntolassa, mutta viikonlopuiksi he menevät kotiin.

Kanjonin pohjalla ilta hämärtyy aikaisin. Aurinko maalaa yhä idän puoleisen kallioseinämän huippua, ja samalla alhaalla tuntuu kuin ilta jo koittaisi.

Hiljainen bändi Creelin torilla. 

Paikallisia turisteja tulossa San Ignacion kirkon kulmille Creelin lähellä. 



torstai 25. lokakuuta 2018

El Fuerte: Kaktusmetsässä

Kun kuljeskelee kaktusmetsässä, jotenkin konkreettisesti tulee sellainen mielihyvä, että nyt ollaan reissussa.




El Fuerten metsässä voi myös nauttia siitä, että ylipäänsä ollaan metsässä. Fuertejoen takainen trooppinen metsä on nimittäin aikamoinen harvinaisuus Tyynenmeren rannikolla. 500 vuotta sitten täältä pohjoisesta Meksikosta kulki yhtenäinen metsä rannikkoa pitkin aina Panamaan asti. Nyt metsää ei ole juuri missään.

El Fuertessa olen nyt toista päivää, pitempäänkin voisin täällä aikaa viettää. Fuerten täytyy olla yksi sympaattisimmista kaupungeista Meksikossa. Kaupungissa on reilut 10000 asukasta, ja silti yhä eksyilen hiljaisten, kiemuraisten katujen keskustassa.

El Fuerten katuvarret ovat kauniita ja värikkäitä. 




Kadut ja etenkin rakennukset ovat kauniita ja värikkäitä. Hieman toista kuin Los Mochisin kadut.

Mochisista minun piti hankkia junalippu Pohjois-Meksikon ylänköalueille. Juna menee sinne kauniin kanjonin vartta, mutta ei lippua niin vain saanutkaan, kun eiväthän täällä junat joka päivä liiku.

Los Mochisin keskustanäkymää. 

Täällä kulmilla käväisi myös hurrikaani, luin lehdestä. Sopivasti matkasin Meksikon länsirannikkoa puoli vuorokautta ennen hurrikaanin saapumista. Yritin yöbussin ikkunasta tiirailla, näkyykö myrskyä vai täysikuu. Ja sitten nukahdin. 

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Guadalajara: Nokia museoesineenä

Nyt se on jo ihan käytännössäkin todennettu: Nokian kännykät ovat museokamaa.

Nokian puhelimista aseteltu siniristilippu herätti huomiota jo kauempaa Cultural de Cabanas -museossa Guadalajarassa. Lähempää katsottuna taideteoksen tekijäksi paljastui Michele Pred.


Museokamaa. 

Museon ykköstykkinä ovat kuitenkin valtavat muraalit palatsimaisen rakennuksen keskimmäisessä salissa. Värikkäät muraalit peittävät holvien katon ja seinät. Parhaiten ne näkee heittäytymällä selinmakuulle penkeille ja ihmettelemällä maalauksia kuin kotoista tähtitaivasta.

Katon taideteokset näkee parhaiten selinmakuulta. 

Ja tältä siellä katolla näyttää. Hups... 

Ja tältä. 

Tämä muraali on enemmänkin seinää. Kuva toisesta museosta nimeltä MUSA. 

Muraalit tuntuvat muutenkin olevan Meksikossa kova juttu. Nämä muraalit ovat paikallisen suuruuden Jose Orozcon käsialaa.

Toinen meksikolainen juttu näyttäisi olevan sunnuntaipäivien autottomuus. Samoin kuin Moreliassa viikko sitten Guadalajarassa usea keskustan pääkatu oli sunnuntaina kahteen asti kevyen liikenteen käytössä. Ja tiellä riittikin pyöräilijää, lenkkeilijä, koiranulkoiluttajaa, rullaluistelijaa, lautailijaa...


Keskustan yksi pääkaduista sunnuntaina aamupäivällä. 


Guadalajarassa on Meksikon toiseksi suurin kaupunki, jossa asuu kuutisen miljoonaa ihmistä. Siihen nähden on hämmentävää, miten intiimiltä ja pikkukaupunkimaiselta tääl tuntuu.

Guadajaran keskustan kävelykatua. 

Guadalajaran kuuluisin katedraali. 

Guadalajarassa toiseksi kuuluisin katedraali. 

Meksikon pääsarjaa. 55000 katsojan stadionista täyttyi ehkä vain kymmenesosa kajlanmyynnistä huolimatta. 


Seuraavassa päivityksessä onkin luvassa toisenlaista Meksikoa. 

torstai 18. lokakuuta 2018

Patzcuaro: Kivikasapäivityksiä ja kirkko kirjastona

"Muinaishaudan päälle oli mielenosoituksellisesti kasattu pahnoja."

Museoviraston ilmoitus huvitti kovasti isääni. Pelkkä kivikasahan se oli. Muinaishaudat ovat Savevainion mäellä toisaalla. Siellä missä arkeologien lusikkakaivauksia käytiin lapsijoukolla ihmettelemässä.
Mutta

Yacatanissa, Tzintzuntzanin raunioissa on nähtävissä kuuden tornin pohjat. 

Ja jälleen olen yhden kivikasan äärellä. Tällä kertaa paikka on suomalaisen korviin eksoottinen Tzintzuntzan. Toisaalta ehkä Savevainio kuulostaa eksoottiselta purepacha-intiaanien korviin.

Kivikasapäivityksiä lähiviikkoina voi tulla aika montakin. Meksikossa on runsaasti ikivanhoja alkuperäiskansojen rakennuksia.

Tzintzuntzanin raunioista voi päätellä, että linnoitus on joskus ollut merkittävä. 1400-luvun lopulla puolustus oli koetuksella atsteekkien vallatessa alueita. Atsteekkien hyökkäysten heikentäminä alkuperäisasukkaat antautuivat helposti 1520-luvulla saapuneille espanjalaisille.

Viereisessä Patzcuaron kaupungissa huomaa yhä selvästi, että täällä asuu paljon intiaanien jälkeläisiä. Kaupungissa ensimmäisten espanjalaisten joukossa valtaa pitänyt piispa Vasco de Quiroga myönsi alkuperäiskansalle paljon oikeuksia.



Katunäkymiä Patzcuarosta. 





Patzcuaron kaupunki on hirmuisen upea, vähän museaalinen. Kaupungin keskustan punavalkoiset talot ja punatiiliset katot ovat kestäneet vuosisatoja.

Matkailija voi valita kymmenistä upeista posadoista, missä yöpyä, eivätkä hinnatkaan ole kovin pahoja. Myös ruokapaikoissa riittää luksusta.

Majapaikkani. 

Toisaalta kaupungissa on vilkkaat torialueet ja runsaasti katukeittiöitä, eikä niissä ole kertaakaan tarvinnut pettyä.

Turisteja täällä ei paljonkaan ole.

Tämä on kirjasto, usko pois. 

Näkymä kirjaston ovelta. 

Kirjaston muraali. 

Blogipäivityksen olisi voinut aloittaa tästakin kohtaa. Kertoa Patzcuaron kirjastosta. 1500-luvun San Agustinin kirkko on jossakin vaiheessa näppärästi muutettu kirjastoksi. Lopputuloksen kruunaa koko alttaripäädyn peittävä Juan O'Gormanin maalaama muraali.

Patzcuaron lähellä on järvi, jossa huomio kiinnittyy muutamiin jyrkästi nouseviin saariin. Pitää käydä katsomassa.

Isla Janitzio on niistä suurin, ja saareen menee taajasti veneitä. Jo kaukaa ennen saareen saapumista voi ihmetellä eräänlaista vapaudenpatsaan hahmoa.

40-metrin patsas osoittautuu seudun itsenäisyyssotien vapaustaistelijan Jose Morelosin patsaaksi, jonka sisään pääsee kiipeämään nyrkissä ylhäällä olevaan käteen asti. Ja mikä ettei. Ovathan maisemat täältä makeat.

Isla Janitzio

"Vapaudenpatsaan" huipulta. 

Muuten saari on eräänlainen disneypuisto. Saaren täyteen rakennetut talot melkein kaikki ovat täynnä matkamuistokrääsää tai niiden väliin mahtuvia ravintoloita. Jo saareen saapuminen antaa eräänlaisen show'n.

Saaren edustalla sattuu parahiksi olemaan joukko kalastajia veneissään. Ja niiden kauttahan saa näppärästi hienoja kuvia saaresta. Kuinka ollakaan, kalastajien kohdalla vene pysähtyy ja kalastajat tulevat kiertämään veneen ympäri hattu kourassa. Verkot sun muu kalastusrekvisiitta ovat vain teatterikulissia. 

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Morelia: Riittävän paavillinen

Meksikoa on pian viikko takana, ja tähän mennessä olen oppinut, että kaikki miehet eivät ole viiksivalluja eivätkä kaikki käytä sombreroa.

Mutta jos jossakin näkyy sombreropäinen mies, hänellä todennäköisesti on viikset.

Ainakin jos kadulla tulee vastaan kulkue. Lattarimaissa erimoisia kulkueita riittää. On fiestaa ja toisaalta vihaisempien kansalaisten mielenosoituskulkueita.

Morelian keskustan kulkue näytti jokseenkin meksikolaiselta. 


Tai sitten vaan sievä, nuori nainen, joka laulaa vahvalla äänellään vallankumouslauluja. Niihinkin täällä on perinteitä.

Plakaatin edessä istuva nainen lauloi kuin Joan Baez. 



Täällä tarkoittaa Moreliaa, joka on viiden tunnin matkan päässä Mexicosta länteen. Ylänköaluetta, joka oli espanjalaisvalloittajien vahvaa aluetta. Morelia oli pitkään Valladolid, kunnes itsenäisyystaistelunsa sankarin Jose Morelosin mukaan sai nimekseen Morelia.

Valladolidin aukiolla on puisiin telineisiin kiinnitetty 43 nuoren kasvot ja nimet. Vanhempi nainen ojentaa minulle paperin, jossa kerrotaan tapauksesta. 43 opiskelijaa katosi runsaat neljä vuotta sitten. Eikä heistä ole kuulunut mitään.

Liekö naisen oma poika yksi kadonneista?

43 kadonneen muistoa vaalitaan. 


Michoacanissa ja sen pääkaupungissa Moreliassa vaikuttaa väkivaltainen huumekartelli Caballeros Templarios. Väkivalta onneksi yltää pääasiassa vain niihin, jotka asettuvat heidän tielleen.

Paavi vieraili alueella 2012. Kartelli kiinnitti ennen vierailua alueen siltoihin bannereita, joissa järjestö kertoi, ettei ryhdy mihinkään väkivallan tekoihin vierailun aikana: emmehän ole mitään tappajia, tervetuloa paavi!

Luotan olevani reissussa riittävän paavillinen.

Moreliaa plazan idylliä. 

Morelian keskusta on tyylikäs, ja kaupungin kolonialistinen ilme on säilynyt niin hyvänä, että se on Unescon maailmanperintölistalla.

Kaupunki on viihtyisä ja tunnelma leppoisa, mikä nyt ehkä jotenkin on ristiriidassa aiemman tekstin kanssa.

Sunnuntaina pääkatu oli autoton. 

Kolonialistista katumaisemaa. 

"Kotikadun" maisema oli vähän rajoittuneempaa. 

torstai 11. lokakuuta 2018

Mexico: Peruna numero Bob Beamon

Peruna numero 219 oli Asko "Nakki" Pesonen. Peruna numero 550 Antti Kalliomäki. Ja peruna numero 890 oli tietenkin Bob Beamon.

Perunoiden kerääminen oli kymmenvuotiaalle tylsää, ja jotakin piti keksiä. Laskeminen toi hommaan jotakin mielekkyyttä. 

Bob Beamonin pituushypyn ME-tulos 890 oli kovinta luokkaa. Youtubesta sen saattaa yhä nähdä. Ponnistus, ja jalat tempaisten eteen. Alas hiekkaan mahdottoman kaukana. Pari jänispomppua perään.

Ja ihmettelyä. Ainakin kymmenen minuuttia meni, kun mittamiesten mitta loppui kesken, uutta piti hakea. Kun tulos julkistettiin, hyppääjä itse ei tajunnut siitä mitään. Piti kysyä kavereilta, mitä se tarkoittaa jaloissa ja tuumissa. 

Kukaan ei ollut ikinä hypännyt edes puolen metrin päähän. Tuota ei ikinä rikota, luulin.

Nyt olen melkein pyhiinvaelluksella Mexicossa. Beamonin mahdoton hyppy täyttää 50 vuotta viikon kuluttua.

Stadionilta ja kisoista suuremman jäljen historiaan taisivat silti jättää John Carlos ja Tommie Smith, 200 metrin ykkönen ja kakkonen. Palkintojenjaossa he nostivat mustiin hanskoihin verhotun kätensä nyrkissä ylös kansallislaulun aikana ja osoittivat mieltä mustien aseman puolesta Yhdysvalloissa.

Kun vielä Mike Powell meni ja hyppäsi 1991 Tokiossa 895 ja rikkoi Beamonin lyömättömän pidetyn ennätyksen. Beamonin ME kesti 23 vuotta, Powellin ennätys on säilynyt jo 27 vuotta. 

Stadion sijaitsee kaupungin suurimman yliopiston campuksella. Metropysäkiltä matka vie opiskelijaruokaloiden, baarien, markkinapaikkojen ja seinällä keikistelevän Elvis-patsaan ohi.


Mexicon yliopiston hulppea kirjasto. 

Yliopiston kirjaston upeiden muraalien takaa läheiseltä mäeltä näkyvät valopylväät, jollaisista stadionit tunnistaa kaukaa. Ympärillä on laakeaa. Stadionkaan ei ole järin korkea. Nykyään sitä käyttävät yliopiston jalkapallo- ja yleisurheilujoukkueet.

Osa stadionia ympäröivän metalliaidan porteista on auki. Niitä vartioivat autoissaan istuvat poliisit. Anelen lupaa päästä katsomaan, sentään Suomesta ja Bob Beamon...

Stadion, jossa Bob Beamon teki sankaritekonsa. Sielläkin on panostettu muraaleihin. 

Eivät heltyneet, joten minun piti tyytyä käymään läheisessä Coyoacanin kaupunginosassa. Kilometrin päässä toisistaan ovat Frida Kahlon ja Lev Trotskin viimeiset kodit. Kummankin kuolinpaikat on museoitu, ja etenkin Kahlon varten kävijän piti jonottaa pitkään.

Fridan ja Diegon kotona. 

Frida Kahlon sinisessä talossa myös Trotski asui runsaan vuoden päädyttyään maanpakoon Meksikoon. Aikanaan Kahloa merkittävämpi taiteilijasuuruus Diego Rivera järjesti Trotskille ja tämän vaimolle oleskeluluvan Meksikoon. Trotskia pidettiin Neuvostoliitossa Leninin suurimpana seuraajaehdokkaana, ja Stalin tapatti ympäriltään kaikki mahdolliset uhkaajat. Huonostihan siinä tietenkin kävi.

Lev Trotskin hauta. 

Trotski ennätti asua Meksikossa kolmisen vuotta ennen kuin hänet murhattiin heinäkuussa 1940. Neukkuagentti Ramon Mercader tappoi Trotskin jäähakulla tämän työhuoneessa. Murhapaikka on yleisön nähtävissä, ja kertoman mukaan se on lähes alkuperäisessä asussaan.

Trotskin surmapaikka. 

Viereisessä huoneessa, Trotskien makuuhuoneessa on oven vierellä useita luodinreikiä, sillä Trotski yritettiin surmata jo aikaisemmin. Ensimmäisen murhayrityksen myötä esimerkiksi työhuoneen ikkunan ulkopuolella on tiiliseinä.

Trotskien koti kadulta katsottuna. 

Myös Frida Kahlon kuolinvuode ja -huone ovat esillä. Kahlon ja Riveran, he olivat aviopari ilmeisen myrskyisässä liitossa, sininen talo on yhdistetty taide- ja kotimuseo. Ja on hieno sellainen.

Kuvaa vielä Mexicon keskustasta iltahämärässä.