keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lentavia hamahakkeja ja suomalaisia valittajia

Ilmassa lentaa hamahakin verkkoja. Pitkia, tuulen huojuttamia lankoja, tiheita seitteja. Aurinko luo niihin valonsa ja heijastuksensa.

Istun Irina's Guesthousen terassilla ja ihmettelen maailmaa. Alaviistossa kohisee vuolas joki, Debed. Debed-joki on vuosimiljoonien saatossa kaivanut tiensa lapi korkeiden kallioiden. Nyt joki juoksee vetta kanjonin pohjassa, kalliot satoja metreja ylempana.

Laajennettuna, olen nyt Armeniassa, 50 kilometria Georgian rajalta etelaan.

Irina on viisikymppinen nainen. Han oli aikoinaan menestyva sellisti, kierteli ympari maailmaa Pariisissa ja Riiassa asti.

Sitten sattui tragedia. Irinan ja Stepanin armeijassa ollut poika kuoli.

- Joku rajakahakka, Irina sanoo.

Irinan talon ruokahuoneen pitkan seinan keskella on uuni, josta on tehty pojan alttari. Uunin edustalla poika on vakavana isossa, valkoraamisessa kuvassa.

- En pystynyt enaa soittamaan, Irina sanoo.

Han keksi lopulta uuden toimeentulon. Han alkoi matkailuyrittajaksi. Nyt Irinan majatalo on paassyt jo Lonely Planetin sivuille asti.

Talon ylakerta on kuin suomalainen kesamokki. Keskella on iso huone ja molemmissa paadyissa pienet makuuhuoneet. Huoneet on sisalta paneloitu kapein laudoin. Tuuli tuo oisin kylmaa ilmaa parvekkeen ovien ja ikkunoiden lapi.

Huoneissa on kuitenkin lampopuhaltimet, mutta kaksi lamminta peittoa ajaa saman asian.

Irinasta ja hanen huolenpidostaan ei voi olla pitamatta. Iltaisin seitsemalta hanen kotonaan on poyta katettuna. Vieraat paasevat nauttimaan armenialaisesta keittiosta. Ruoka on maukkainta mita koko matkalla olen syonyt.

Irinasta ei voi olla pitamatta, mutta taksikuskit eivat hanesta pida. He neuvovat majapaikkaa kyselevat turistit muualle. Irina nimittain suosittelee matkalaiselle ensin jukiset kulkuneuvot, kertoo niiden aikataulut.

- Mashrutka numero 5 kulkee talon edesta Alaverdin keskustaan. Siella voit nousta oranssiin mashrutkaan, jossa lukee Haghpat.

Niin teen.

Haghpatin luostari on yksi komeimmista Armeniassa. Ja Armenian luostarit ja kirkot ovat komeimmasta paasta ja kaikkein vanhimpia koko maailmassa. Armenia julisti kristinuskon valtiouskonnokseen vuonna 301. Ensimmaisena maana maailmassa.

Haghpatista on yli ruskan varjaamien makien ja laaksojen nakoyhteys Sanahiniin, jossa on samanmoinen luostari. Kummatkin ovat vahan yli tuhatvuotiaita. Sanahaniin paasee kavellen, mutta matkalla pitaa ylittaa kaksi isoa rotkoa.

Irina on huonolla tuulella. Han on saanut negatiivista palautetta.

- Ensimmaisen kerran kolmeen vuoteen, sina aikana kun olen vieraita ottanut, han puuskahtaa.

Suomalaispariskunta (!) oli moittinut Irinaa seuraavassa majapaikassaan Jerevanissa. Liian vaikea vaellusreitti. Tylsaa muutenkin. Irinalla oli koiria pihallaan ja ne haukkuivat.

Kun luen Irinan vieraskirjaa, ihmettelen siella olevien suomalaisten suurta maaraa.

- Jostain syysta tana vuonna on ollut paljon suomalaisia, Irina ihmettelee itsekin.

Minakin jo tapasin kaksi suomalaista, eri kerroilla, Jerevanissa. Onkohan joku matkailulehti ylistanyt Armeniaa? Vai saako Tbilisiin niin halpoja lippuja?

Mina voin ainakin varauksetta suositella: ihan loistavia maita molemmat, niin Armenia kuin Georgia. Ehdottomasti matkani kohokohdat.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Vuoristo-Karabah

- Maistahan mehua, sanoo Karine.

- Omasta pihasta, han viittaa rehevaan puutarhaan.

Makea persikkamehu maistuu hyvalta aamupalan paatteeksi.

Olen Raffon ja Karinen terassilla. Majapaikan hintaan kuuluvat aamupala ja upea maisema. Aurinko valaisee kukkulat muutaman kilometrin paassa. Kukkulat, jotka syksyn ruska on jo valmiiksi maalannut.

- Tuonne kellariin pakenimme, Karine selittaa horjuvalla englannillaan ja osoittaa naapuritaloa, joka on Raffon veljen perheen talo.

Karine viittaa sotaan. Azerit ampuivat pommeja juuri noilta kauniilta kukkuloilta Shushin kaupungista. Nyt olen Stepanakerissa, Vuoristo-Karabahin paakaupungissa.

Taalla sodittiin ankarasti 1989-1994. Moni varmaan tunnistaa Vuoristo-Karabahin Arvi Lindin lukemista uutisista. "Taistelut ovat jatkuneet kiivaina Vuoristo-Karabahissa..."

Mutta kuka teista tietaa jotakin muuta tasta maasta, joka 20 vuotta sitten julistautui itsenaiseksi ja jota yksikaan maa ei ole tunnustanut?

Kaytannossa tama on osa Armeniaa, joka kansainvalisen oikeuden mukaan miehittaa aluetta laittomasti. Armenian puolelta asiaa itse tarkkaillessani Armenia voi historiallisiin nakokohtiin viitaten vaittaa olevansa oikeutettu tahan kauniiseen maahan. Alueella on esimerkiksi nelisen tuhatta armenialaiskirkkoa, useat satoja vuosia vanhoja.

Neuvostoliiton alkuhetkina Stalin paatti, etta kuulukoot Karabah Azerbaidzhaniin. Sadattuhannet azerit pakenivat taalta sodan aikana, nyt taalla tuskin asuu yhtaan azeria.

Vuoristo-Karabahiin voi matkustaa Armenian kautta, mutta viisumi pitaa hankkia. Viisumia kysytaan vasta alueelta poistuttaessa, joten se on helppo hoitaa Stepanakerissa.

Kunhan tayttaa kaavekkeen, maksaa 6 euroa ja odottaa aulassa kymmenen minuuttia, on velvoite hoidettu. Varmuuden vuoksi viisumi kannattaa pyytaa irrallisena. Jos passissa on Karabahin viisumi, Azerbaidzhaniin ei ole menemista.

Stepanakerin keskustassa kelpaa kavella. Alue tuhottiin sodassa pahasti, ja nyt se melkeinpa hohtaa uutuuttaan. Kadut ovat venalaiseen tyyliin leveita, ja liikenne on hiljaista. Kaupungissa asuu 55000 ihmista, mutta kaupunki vaikuttaa isommalta.

Elo on kuin melkeinpa missa muualla tahansa, vaikka teknisesti maa on yha sotatilassa. Armenia ja Azerbaidzhan solmivat aselevon 1994, mutta varsinaista rauhaa ei ole tehty.

Sotilaita taalla nakyy paljon.

Stepanakerissa tuntuu aina olevan liputuspaiva. Kerrostalojen valeihin on vedetty pyykkinaruja. Vetamalla toisesta narusta pyykit saa komeasti liehumaan taivaalle talojen valiin.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tikku-Tero ja kansanmurhapotretti

Laaksosen Teijon isalla oli Volga-taksi. Sellainen iso auto, jossa penkkeja on kolmessa rivissa. Laaksonen kuljetti Volgallaan lapsia Jyskeen yleisurheilijoiden keskiviikkokisoihin ja harjoituksiin. Han ajoi Kivijarvelta ja koukkasi Laitilan pohjoisten kylien kautta kirkonkylaan.

Kevat oli alkamassa, ja oli ensimmaisten maastojuoksukisojen aika. Nousin Kiikonmaen pysakilla Volgaan, jossa oli yksi minulle tuntematon poika.

- Tero, sa olet tosi hyva juoksijatyyppi. Noin pitkat jalat ja kevyt kroppa, Laaksosen vieressa istunut mies kehui uutta kaveria, jonka lempinimen tulin myohemmin tietamaan: Tikku-Tero.

Olin edellisena kesana kymppipojissa noussut Laitilan ykkoseksi, ja nyt minua jannitti. Tero naytti tosi kovalta juoksijalta.

Tahan asti minua oli jannittanyt, koska tiesin tyttojen juoksevan Kaariaisissa samaan aikaan. Pelkasin etta havian tytoille. Nyt pelkasin etta havian seka tytoille etta Tikku-Terolle. Minua jannitti kahta kauheammin.

Ja olinhan myos siirtynyt uuteen sarjaan, 12-poikiin.

36 ja puoli vuotta myohemmin Armenian kapeilla ja mutkaisilla teilla kohtaan vahan valia samanlaisia Volga-autoja kuin oli Laaksosen Teijon isalla.

Autokanta taalla on vanhempaa kuin missaan muualla.

Bussit ovat varmaankin 50-luvulta. Monet bussit ovat pyoreakulmaisia, ja niissa on vanhanaikaisen kuorma-auton pyorea nokka. Ylamaet bussit joutuvat matelemaan ykkosvaihteella.

Jerevanissa nousen taksiin, kun pitaa jatkaa asemalta keskustaan. Taksina on Lada, joka ajettaessa huojuu sivusuunnassa. Ladan penkki on erittain alhaalla ja koko ajan pelkaan, etta auton pohja puhkeaa ja tipahdan asfaltille.

Kuljettaja esittelee armeniaksi ohi jaavia rakennuksia. Tuossa on jalkapallostadion, tuossa brandymuseo.

Georgian ja Armenian raja ylittyi aika helposti. Mutta kun passissa lukee Turku, Armenian rajalla passia syynataan vahan normaalia tarkemmin.

Jerevanin erinomainen kansanmurhamuseo kertoo lisaa, miksi taalla vihataan turkkilaisia.

Kuvassa keskella on kymmenia paakalloja. Ymparilla kymmenia ihmisia poseeraa niinkuin viime vuosisadan alun sukukokouksissa tapana oli. Kaikki ovat vakavia ja katsovat kohti kameraa.

Sukujuhlissa kaikki ovat lasna, niin elavat kuin kuolleet.

Museossa on myos valokuvia nalkaan kuolleista armenialaislapsista, otteita paivakirjoista kansanmurhan tiimoilta ja kuvia nykyisen Turkin alueelta ennen ja nyt.

Kuvista nakee, miten turkkilaiset ovat tuhonneet armenialaista kulttuuria, ovat itse asiassa tuhonneet sen melkein kokonaan maansa alueella.

Illalla syon hanpurilaisen baarissa, jonka seinat ovat punaisia ja keltaisia ja jossa on useita Marilynin valokuvia.

Ai niin, ei Tikku-Terosta ollut mihinkaan. Eika tytoista.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Osa Neuvostoliittoa

Ei ole Georgialla (Gruusialla) elo ollut aina helppoa.

Tbilisissa sijaitseva miehitysmuseo esittelee maan historiaa vuosina 1921-1991, jolloin maan miehittajan nimi oli Neuvostoliitto.

Jotenkin sita on tullut elettya maailma sellaisessa jarjestyksessa, etta Gruusia on osa Neuvostoliittoa ja Tbilisi on sen paakaupunki. Aina maan itsenaistymiseen asti.

Mutta eihan se tietenkaan niin ole mennyt. Todellisuudessa Neukut hyvin julmasti miehittivat maata.

Mies pitelee korviaan mashrutkassa matkalla Kazbegista Tbilisiin. Pikkubussin kuljettaja on laittanut kasettipesaan mielimusiikkiaan, kaihoissa neuvostoiskelmaa 80-luvulta.

Slaavilainen tunnelma on vallan haikea, kun musiikin ohi ikkunasta kulkee kellertavien lehtien varittamaa jokirantaa, jossa pikkukylien auvoisuus iltapaivan auringossa nayttaa vahan liiankin hempealta.

Jollekin musiikki ehka tuo ikavia muistoja.

Tbilisissa vanhaa parlamenttitaloa vastapaata on kirkko, jossa muhkeapartainen pappi toimittaa jumalanpalvelusta. Tarkemmin sanottuna han kavelee keskella kirkkoa ymparillaan joukkoa vakea. Pappi kastaa huiskaansa veteen ja heilauttaa rannettaan, jolloin minunkin naamalleni ripsahtelee pyhan veden pisaroita.

Papeille kommunistiajan jalkeinen vapaus on isompi juttu kuin monelle muulle. Miehitysmuseo esittelee pitkan listan nimia ja titteleita, kaikki kirkon miehia. Nimen perassa on vuosiluku, useimmalla 1937. Vuosiluvun perassa on useimmilla shot, ammuttu.

Tbilisilaiset kayvat joukolla kirkoissaan. Missaan muualla en ole nahnyt yhta aktiivista ja optimistista tunnelmaa kirkkojen messuissa.

Georgialaisille vapaus on viela niin tuore juttu, etta sita osataan arvostaa.

Nelja vuotta sitten moni taalla pelkasi. Venajan joukot saapuivat jo 50 kilometrin paahan Tbilisista ennen kuin aselepo saatiin aikaiseksi.

Miehitysaikaan voi tutustua myos kansallisgalleriassa. Nykytaiteen osastolla on iso nayttely 80-luvun lopun taiteesta. Ajasta, jolloin maa oli viela tiukasti valloittajansa pihdeissa mutta jolloin jo valkkyi pienia toivonkipinoita.

Kuten vaikkapa teoksessa rakastavaisista. Nuorten takana on punaista kuin verilaiskia. Raajat muuttuvat harmaiksi ja katoavat harmaaseen taustaan pelkkina aariviivoina.

Vahan uskalletaan mutta ei silti kuitenkaan. Naita teoksia suuri yleiso ei aikanaan nahnyt. Taiteilijoista on myos valokuvia tyoskentelemassa esimerkiksi Rustaveli-teatterin sotkuisen varaston katkoissa.

Jotenkin tuntuu, etta Tbilisissa on tanaankin samankaltaista opportunismia.

Tbilisissa kadun reuna voi olla loistokasta valoineen kuin New Yorkin kauppakujat. Saman kadun takapiha taas on suoraan kuin 50-luvun Romaniasta.

torstai 18. lokakuuta 2012

Mashrutka, kirkkoja ja jaatikko

Ooooh.

Huomaa etta on japanilainen pariskunta mashrutkassa. Oooh nousee ilmaan lievalla falsetilla. Kadet nousevat ilmaan ja kohtaavat toisensa.

Suomalainen toteaa jayhasti, etta onhan kirkko ihan natti. Kirkko on georgialaisessa kylassa nimelta Ananuri.

Mashrutka, paikallisesti pikkubussi, on talla kertaa eraanlainen turistibussi, silla siihen on jostain syysta valikoitunut pelkkia turisteja. Etupenkilla istuvat japanilaiset, takapenkilla on ukrainalainen perhe, kaksi pienta lasta. Keskella istuvat suomalainen, italialainen seka yhdysvaltalainen 65-vuotias mies, joka oli Frank Shorterin harjoituskaveri ja on yha maratonin olympiavoittajan (Munchen 1972) kaveri.

Niinpa tama mashrutka poikkeaa mashrutkojen ohjesaannoista ja pysahtyy turistinahtavyyksille. Kun pikkubussi on noussut koko joukon serpentiinimutkia, edessa tien reunalla on kummallinen nahtavyys: neuvostoaikana rakennettu puoliympyran mallinen iso taideteos, jossa on kuvattuna Venajan tarustoa ja maan muistettavimpia hetkia. Partasuisten jumalhahmojen ja maailmansotien sotilaiden lisaksi paikkansa on saanut myos rakettina liitava Juri Gagarin.

Ennen kaikkea paikassa kiehtoo, niin se paikka. Tien reunalta voi katsoa melkein suoraan alaspain kohti pienta virtaavaa puroa ja puolen kilometrin paassa alapuolella olevaa maanpintaa.

Mashrutkan paatepisteena on Kazbegin kyla, jonka ylapuolella on Georgian tunnetuin nahtavyys. Yksikaan georgialainen matkailumainos ei ole esittelematta korkealla kylan ylla olevaa kirkkoa nimelta Tsminda Sameba.

Sinne pitaa tietenkin kiiveta. Tunnin jyrkan kapuamisen jalkeen voi huomata, etta kannatti tulla. Kirkon taustalla 5047-metrinen Mt Kazbeg jokottaa jyhkeana. Valokuvatkin ovat herkullisia, kun kirkon taakse saa kauniit vuoret.

Kirkkoon kavellessa korva kertoo jo, etta kirkko on hengissa. Kokopartainen pappi lukee monotonisella ortodoksinuotilla pyhaa tekstia. Kirkko nayttaa puheen tahdissa miellyttavalta ilman krumeluureja. Kirkossa ei ole seina- tai kattomaalauksia. Pelkistetty alttari, alttaria vastapaata iso tyhja tuoli.

Ja takana edelleen ne vuoret. Melkein tekee mieli sanoa oooh.

Kirkolle kavelee alhaalta tunnissa mutta jaatikolle matkaa on puuduttavat viisi tuntia. Kaikki matkakaverit ovat jo luovuttaneet viimeistaan tuntia ennen jaatikkoa, silla iso vuori lymyilee nyt pilven takana. Koko matkan minua seurannut piski on yha mukana.

Koira vaikuttaa pettyneelta, kun kaannyn takaisin jaatikon alkaessa. Itse asiassa jaatikko paallisin puoli nayttaa ihan kavelykelpoiselta, mutta pintakuori saattaa olla pettava.

Kun olen kavellyt takaisin tunnin verran, jaatikko ja vuori ovat yha hollilla. Siina vaiheessa pilviverho paattaa armahtaa sitkean. Huippu paljastuu hiljalleen yksinaiselle kulkijalle.

Jayha suomalainenkin saattaa jo sanoa oooh. Mutta niin ettei kukaan kuule.

Illalla hostellissa, jolla on pelottava nimi: Nazi guesthouse, on jalleen tarjolla jokapaivainen illallinen. Hostellin asukkaat tulevat kuudeksi paikalle, ja kaikki asettautuvat poydan aareen georgialaiselle illalliselle.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Rauniokaupunki

Kavin Anissa kylassa, mutta ei siella ollut ketaan kotona. Asiassa ei sikali ole mitaan yllattavaa, etta Anin kaupungissa, Armenian muinaisessa paakaupungissa ei ole kukaan asunut yli 300 vuoteen.

Tuhat vuotta sitten kaupunki eli loistoaan, ja sita verrattiin Konstantinopoliin. 1200-luvulla tulivat mongolit, mutta kaupunkiasumiseen tottumattomina he paastivat Anin rapistumaan. 1300-luvulla iso maanjaristys teki suurta tuhoa, minka jalkeen kaupunki ei enaa ollut entisensa.

Nyt Ani on valtavan kokoinen plantti ruohikkoa, pienia kumpareita, valtavia kivikasoja ja hyvin erıkoisia taloraunioita. Mennytta loistoa ihmetellessa saa hyvinkin kulumaan kolme tuntia.

Valtavista kirkoista saattaa viela olla seinat ja pala kattokupolia jaljella.

Rakennusten takana on iso rotko, jonka toisella puolella on venalaisten vartiotorneja. Siella on Armenia.

Ani on yha armenialaisille tarkein historiallinen muistomerkki. Siksi onkin varsinainen tragedia, etta armenialaiset eivat Aniin paase.

- Venaja, Venaja, Venaja, tiivistaa opas Celil syyn rajan sulkeutuneisuuteen.

- Ja Kaspian oljy. Muut Kaukasuksen maat eivat huolineet Venajan aseita ja sotilaita, mutta Armenia huoli. Siksi Turkin on pidettava raja kiinni.

- Kun Georgia ja Turkki lahensivat suhteitaan, Venaja napaytti heti ja hyokkasi Georgiaan, Celil muistuttaa neljan vuoden takaisista tapahtumista.

- Silla ei ole mitaan merkitysta enaa tanaan, kuka tappoi ja keta Armenian ja Turkin valisessa sodassa.

Celil on varma mielipiteistaan. Oletan, etta alueen kiistojen muilta osapuolilta saisi hyvin erilaisia nakemyksia asioiden huonon jaman syista. Esimerkiksi armenialainen ei sanoisi, etta silla mitaan valia ole tappoivatko turkkilaiset meita vai me heita.

Ani on 50 kilometrin paassa Karsista. Kaupunkien valissa on iso Naton tukikohta. Seudulla on paljon poliittista jannitetta.

Tanaan oli Turkissa palkkapaiva. Sen huomaa siita, etta Karsin kaupungin kaikissa pankkiautomaateissa on ollut koko paivan kymmenien ihmisten jonot.

Huomenna paattyy matkailijan toinen era ja alkaa loppurutistus. Ensimmainen kolmannes matkasta sujui Balkanilla, toinen kurdiseuduilla.

Huomenna vaihtuu taas maa.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Haaveilija

Kun istahtaa Vanin kaupungin linnoituskukkulalle, ei voi olla huomaamatta paljon muita korkeammalle nousevaa lumihuippuista vuorta. Ararat siella Van-jarven takana ei sentään näy, mutta vuori nokottaa raamatullisen jylhana ymparıllaan pilvirengas kuın Saturnuksella renkaat.

Seuraavaksi silma ihmettelee linnoituksen vieressa olevaa niittya, jossa lontystaa lehmia. İsolla niitylla siella taalla on raunioita kertomassa menneesta suuruudesta. Siina olisi Vanin vanhakaupunki, jos historia olisi edennyt toisin.

Van oli Armenian ydinta sata vuotta sitten, jolloin ottomaanit jaivat ensimmaisessa maailmansodassa haviajien puolelle. Suurimmaksi haviajaksi lopulta paatyi Armenia, joka joutui nousevan turkkilaısen nationalismin uhriksi. Valloitetulta Vanin alueelta Turkki tuhosi lahes kaiken, mika muistutti Armeniasta.

Kukkulalla istuessa voi myos laittaa silmat kiinni. Kuunnella.

Uuden kaupungin puolelta kuuluvaa kurdipoppia en ainakaan Suomeen tuo tuliaisıksi. Valilla popin jattavat taustalle mınareettien rukouskutsut. Aivan keskustan tuntumassa on lentokentta, josta nousevin koneiden jyly tavoittaa korvat ennen kuin koneet kaartavat jarven ylle ja kohti lantta.

Silmat taas auki, silla niille tarjonta on mielenkiintoisempaa. Vuoret ymparoivat Van-jarvea joka suunnalta. Vuoristoseudut ovat taalla pelottavia, silla alue on yksı maanjaristysherkimpia paikkoja maailmassa. Vuosi sitten jarven pohjoispuolella jarisi tuhoisasti. Pienempia jaristyksia, jotka eivat ylita uutiskynnyksia, on usein.

Vanissa on enemman nettikahviloita ja partureita mita olen missaan nahnyt.

Vanissa nakyy myos naisia. Taalla muukalaiselle jopa flirttaillaan.

Linnoituksella odotin etta ryhma paikallisia kavelee ohitseni ennen kuin otan kameran esiin. Siita ryhmasta kaksi nuorta naista kaantyi keimailemaan heti kun nakivat kameran.

Van on ensimmainen kaupunki Ita-Turkissa missa nakyy naisten saarıa. Tahan asti paljastavinta on ollut nahda avoimet hiukset.

torstai 11. lokakuuta 2012

Pahuus

Kirkuk 50 kilometria. Bagdad vahan yli 200 kilometria.

- Tama auto toivottavasti ei mene Kirkukiin, yritan kysya.

Vieressa kuljettaja ja takapenkilla kaksi naismatkustajaa pyorittavat paataan ja nostelevat kasiaan. Joku vahan hymyilee. Yhteista kielta meilla ei ole.

Kirkuk ei ole niita kaupunkeja, jotka ottavat lansimaisen turistin avosylin vastaan. Kirkuk esiintyy usein Suomenkin medioissa eika ikina positiivisessa savyssa. Luotan toivoni siihen, etta kurdeille kaupunki on yhta kauhistuttava.

Kirkuk 40 km.

Taksikuski on valtavan lihava, ja hanella on pienet, pulleat sormet. Han painelee sormenpaitaan kohtı rattia niin etta nivelet naksuvat arsyttavasti. Tuntuu iljettavalta katsoa, kun viimeinen sorminivel taipuu 90 astetta vaaraan suuntaan.

Kirkuk 30 km.

Kuljettaja avaa hammaslankapaketin ja vaantaa sielta aimo annoksen lankaa vyyhdelle. Sen jalkeen han alkaa kihnuttaa lankarullalla hampaitaan. Miehen taskussa piippaa Nokian kannykka.

Kırkuk 20 km.

Asfaltti kiiltaa mustana ja tasaisena. Hyva on painella baanaa. Kuljettaja ottaa toisen kannykan hansikaslokerostaan ja alkaa raplata sita. Ei kai han ala pelata kannykkapeleja?

Kirkuk 10 km.

Hiekkaa kaikkialla. Myllerrettya hiekkaa. Jossakin on pienia talorykelmia, hiekanvarisia. Lahella hiekasta nousee piippu, joka tupruttaa liekkeja. Savuvanoja nakyy kauempana. Kadessaan rynnakkokivaaria pitavat kyparapaiset sotilaat ovat suojanneet kasvonsa liinalla. Kuljettaja kaivaa nenaansa.

Welcome to Kirkuk!

Kyltti puhuu ystavallisesti. Mika ansa sillakın lienee mielessaan? Vielakaan ei nay varsinaista kaupunkia.

Edessa on iso liikenneympya, jonka keskella on patsas. Kaupungin tunnus? Tie eteenpain johtaa Kirkukin keskustaan. Automme kaartaa ramppia ylos, jatkaa sillan yli vasemmalle kohti Suleimaniaa.

- - - - -

Akran eı nyt jaksa hymyilla

Han osoittaa valokuvaa, osoittaa siina olevaa pikkupoikaa sormellaan.

- Tuossa olen mina.

Kuvaa katsovan huomio ei kiinnity Akraniin. Avolavamallisen Dodgen lavalla lojuu ihmisia. Kaikki kuolleita. Yksi ruumis on auton takana maassa.

- Minun perheeni. Kaikki kuolivat.

Akran kumartaa kevyesti, asettaa kammenensa vastakkain. Rauha heidan sielulleen.

Olen Halabjassa. Maaliskuun 16. paıva 1988, isani syntymapaivana, Saddam alkoi pommittaa Halabjan kaupunkia, jonka İran oli vallannut İrakin ja Iranin valisessa sodassa. İrakin peshmerga-sotilaat olivat liittyneet İranın joukkojen puolelle, ja Saddam ottı nokkıınsa.

İltapaivalla Saddam teki jotakin odottamatonta. Han maarasi koneensa viela yhdelle lennolle. Talla kertaa pommiarsenaalina oli tappavaa myrkkya. Kemikaalipommit tappoivat 5000 halabjalaista.

Halabjan kaupunki on rakentanut kaupungin laidalle muistomerkin, jossa tapahtuma on vahvasi esilla. Valokuvia on valtavasti. Kaikkien surmansa saaneiden nimet ovat keskella pyorean salin seinilla.

Akran on museossa tyontekijana. Kuva, jota han minulle osoittaa, on otettu pommitusten jalkeisena paivana.

Milta mahtaa tuntua miehesta, joka joutuu joka paiva kokemaan elamansa kauhun hetket? Tuota pohtiessani ja kuvia katsellessani huomaan silmieni kostuvan.

Kuvat ovat julmia, eika niita suurinta osaa varmastikaan ole naytetty Suomen lehdissa. Kuvista nakee, etta kuolema on tullut lahes silmanrapayksessa kesken arkisten puuhien. Ruumiskuvat ovat outoja, sılla missaan ei nay verta tai haavoja. On vain ihmisia ja elaimıa. Suut auki ja jalat pystyssa.

Paikassa on monenlaista muutakin arkistomateriaalia, muun muassa Saddamin ja hanen poikansa kuolinkuvat.

Museon edustalla on avolava-Dodge. Se, joka kerran kuului Akranin perheelle.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Hiekkamyrsky

Pohjois-Irakissa lahes kaikki taksit ovat toffeenkeltaisia Toyota Corolla -autoja. Taalla ollaan muutenkin konservatiivisia. Suurin osa paikallisista kayttaa edelleen Nokian puhelimia.

Kurdistanissa ei pahemmin ole busseja. Kolmetuntinen matka Duhokista Arbiliin hoitui taksikyydissa sopuhintaan 10 euroa. Toffeenkeltaisen Toyota Corollan matkassa.

Kaupungeissa on taksiasemat ikaankuin bussiasemina. Taksi lahtee kunhan se on taynna.

Jossain puolimatkan krouvissa, jalleen eräällä poliisin tarkastusaseman kohdalla meilta pyydettiin passit ja kaskettiin nousta autosta. Kun nousin ilmastoidusta autosta, huomasin paitsi etta on turkasen kuuma myos etta tuulee navakasti.

Poliisin kontrollista paasimme nopeasti, mutta pian alkoi aurinko menna pilveen. Eipa sittenkaan, Irakin aukeat alkoivat nostattaa hiekkamyrskya.

Pikkukylien lapi (satasta) ajettaessa ilmassa lensi hiekan lisaksi monenmoista roinaa. Onneksi kuljettaja ei tehnyt vaistoliiketta ison pahvinpalan lentaessa kohti tuulilasia, silla vaistoliikken jalkeen olisimme saattaneet olla vastaantulevan rekan alla.

Lahempana Arbilia alkoi tie ruuhkautua. Moottoritien kolme kaistaa eivat autoille riittaneet, vaan kaikki yrittivat kiilata vahan edemmaksi pientareiden ja ojanpenkkojen kautta.

Onneksi kuskimme oli neuvokas. Han ajoi kylmasti yli vastaantulevien kaistan ja jatkoi matkaa levealla pientareella vaaralla puolella tieta. Pian han loysi tien vieresta viela jonkin vaylan.

Sen jalkeen edessa olikin taas puikkelehtiminen oman suuntaisen liikenteen sekaan.

Arbil ensi nakemalta on harmaa ja tylsa. Ehka syyna on se, etta nakyvaisyytta ei paljon ole.

Kaupungin keskustassa on linnoitus, jossa on asuttu ainakin 5000 vuoden ajan. Nyt sielta on asukkaat haadetty, ja paikkaa kunnostetaan Unescon tuella museoksi. 11-hehtaarisesta linnoituksesta saattaa tulla komea nahtavyys muutaman vuoden paasta.

Auringonlaskun aikaan linnoitus naytti hiekan keskella kellertavalta kuin vanhat valokuvat.


Arbilin basaarin seutu on vilkas, sotkuinen ja kaoottinen. Aina voi onneksi ottaa taksin ja ajaa Ainkawaan, kaupungin kristittyjen alueeseen, joka on perinteisesti kuulunut assyyrialaisille.

Siella voi kavella ohi hiekan peittamien autojen vaikkapa T-bariin ja tilata hampurilaisen. Ja katsoa noin kymmenesta televisiosta kun Messi ja Ronaldo eivat saa mittaa toisistaan.

Enpa ole eksoottisemmassa paikassa nahnyt el Clasicoa.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Toisenlainen Irak

"Muutimme Lontoosta Duhokiin, kun taalla on niin paljon turvallisempaa etenkin lapsille."

Nain kertoo nettikahvilan tyontekija Duhokissa. Selvennyksena etta Duhok on Irakissa.

Samaa painotti kurditutkija Kristiina Koivunen, kun olin haneen yhteydessa ennen matkaani.

"Irakin Kurdistan on erittain turvallinen paikka. Turkin puolella sen sijaan saattaa olla ongelmia," Koivunen kertoi.

Bussimme saapui eilen rajalle juuri paivan muuttuessa illaksi. Barzanien kuvat, isan ja pojan, katsoivat totisina passintarkastusaulan seinista. Sekin jo kertoi, etta tama ei viela taysin ole Irakia.

Kurdistan on ollut autonominen vuodesta 1991, ensimmaisen Irakin sodan ajoista lahtien. Silloin Yhdysvallat julisti Kurdistanin ilmatilan suljetuksi. Siihen asti Saddam oli kurittanut oman maansa kurdeja kovalla kadella.

Vuonna 2005 myos Irak tunnusti alueen itsehallinnon.

Silti vahan kylmaa, kun katsoo Duhokin kaupungissa tienviittoja, jotka osoittavat Mosuliin. Sinne matkaa on alle sata kilometria, eika Mosuliin todellakaan ole menemista.

Mosul on kaupunki, jossa Saddamin sadistipojat tapettiin sodassa. Kaupungissa ei lansimaisia katsota suopeasti, mutta sinne en tosiaankaan ole menossa.

"Irakin Kurdistanissa on turvallista, mutta jos paadyt Mosuliin, et selvia sielta hengissa," minua opastettiin Turkin puolella.

Millaista Duhokissa sitten on? Ennen kaikkea kuumaa. Paivalla kaupunki tuntuu lepaavan, illalla alkaa elama.

torstai 4. lokakuuta 2012

Sodankaynnın silminnakijana, melkein

37 asteen helle uuvuttaa, kun nousen matalan kumpareen paalle.

Vilkaisen taakseni. Turkkılaınen Harran on yksi maailman vanhimpıia yhtamittaisesti asutettuja kaupunkeja. Vieressa on 5000 vuoden takainen alue, jossa parhaillaan tehdaan arkeologisia kaivauksia. Vahan kauempana ovat 600-luvulla rakennetun moskeijan rauniot.

Taallakin asui Vanhan testamentin profeetta Aabraham.

Raunioiksi alue muuttui paaosin Tshingis Khanın hyokkayksen myota.

Alempana on erikoisia taloja kuin suoraan smurffıkylasta. Tiiliset seinat pyoreassa rakennuksessa suippenevat kunnes saavuttavat toisensa. Paalta talot on peitetty savella ja mudalla.

Kyla on yha asuttu.

Toisessa suunnassa onkin Syyria. Aukeaa kilometrikaupalla. Pienia kukkuloita, kuivaa peltomaata. Paikoin puuvillaviljelyksia, siella taalla pienia kylia.

Rajalle on 5 kilometria.

Onneksi sota on jossakın kauempana, mietin.

Tama tapahtui toissapaivana, tiistaina. Keskiviikkona Syyria iski kranaattinsa Akcakaleen. Rajakaupunkiin, joka on heti Harranin vieressa.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Veljenpoika

Aabrahamın kotıluolalla on kuhınaa. Naisten puolella oviaukolla on tungosta, miesten puolella on vaın yksi rukoilija, kun astun takavuosien mestarin luolaan.

Aabraham oli Raamatun vanhan testamentin keskeisia henkiloita, mutta islamin tarustoissa mies on viela merkittavampi. İslamin mukaan Aabraham on syntynyt İta-Turkissa Urfan kaupungissa, ja hanen syntymaluolansa on pyhiinvaelluskohde.

Aabraham oli rohkea mies. Han vaitti, etta kuu on vain kuu, tahdet vain tahtia ja kuningas Nemrud on vain ihminen. Vahemmastakin voisi suuttua, joten Nemrud paatti polttaa Aabrahamin.

Jumala oli toısta mıelta. Han muuttı tulen vedeksı ja tulıset hiilet kaloiksi. Aabraham kimposi dramaattisten tapahtumien hetkella vıereıselle kukkulalle ja nauroı partaansa.

Tunnelma Urfassa on kuin Tuhannen ja yhden yon tarinoista.

Paivan riennot sen verran vasyttavat ja yli 30 asteeseen kavunnut helle janottaa. Olut maistuisi.

Mutta ei Urfassa niin vain oluelle menna. İstahdan teehuoneeseen ja katselen edessa olevaa vuorta ja valıın jaavia lampia.

Lammet ovat pyhia, ja niissa kalat suorastaan hyppivat toıstensa paalla. Aabrahamin tarina elaa.

Mietın mıta tilata. Olutta ei saa ja kahvikin on vahan siina ja siina. Kovin montaa teekupillistakaan ei jaksaisi. Vesipiippuhan tasta viela puuttuisi.

Taalta 200 kilometrın paassa on Nemrut-vuori, joka on kuuluisa huipun pyramidimuodostaan. Hautapaikka se onkin, 4000 vuoden takaa, elı lahes Egyptin pyramidien ikainen. Hautaa vartioi rivi mielenkiintoisia patsaita, jumalten hahmoja.

Nemrutıın matkaamiseen Urfasta menee koko paıva. Kiinnostavinta retkella oli kuljettaja, joka samalla yritti toimia oppaana.

Kuvitelkaapa nyt viettaa koko paiva pienessa seurueessa, kun opas koko ajan kutsuu minua veljenpoikanaan. Thank you nephew. What do you thınk, nephew? Ja han kysyy are you happy mappy. Ja taas lauletaan ja taputetaan, kuljettaja antaa tahtıa. Mıksı sına et taputa, nephew?

- Lasketaan kaıkkı yhteen aaneen ja katsokaa sormeanı: nelja, kolme, kaksı, yksı. Kappas, sıına nakyy vuorı, nephew.

- Thank you drıver, thank you.

Sanoo drıver.