tiistai 11. joulukuuta 2018

Tulivuoret potretissa

Victor odottaa portilla varttia yli kolmelta. Aamuinen pimeys ei ole niin peittävää kuin voisi kuvitella. Tähtikirkas taivas luo omaa valoaan, jota korostaa erityisen kirkas Venus koillisen taivaalla.

Olen San Juanin kylässä Atitlan-järven rannalla Guatemalassa. Järven pinta on 1500 metriä merenpinnan yläpuolella, ja vieressä sojottaa Indian Nose, terävä kärki repaleisessa silhuetissa. Se on noin puoli kilometriä kylää ylempänä.

Kavuta ei tarvitse yksin. Kylässä varmaan joka pihapiirissä on koira, ja niiden haukut kiirivät tietoa jo seuraaville koirapartioille. Jotkut humalikot viettävät kylillä vielä edellistä iltaa.

Vanhana juoksijana oletan, että näppärästi minä tuonne ylös koukkaan. Nopeasti kuitenkin huomaan, että alan todella olla vanha juoksija.

Oppaan lisäksi matkassamme on kaksi espanjalaista. Varttia yli viisi puuskutamme hikisinä ratkaisevan askeleen kukkulan huipulle. Pian alkaa itäinen taivas väläyttää pientä kajoa. Järven pinta erottuu heikosti kevyen usvaverhon alta.

Tulivuorten sarja puoli kuudelta aamulla. Oikealla alhaalla San Juanin ja San Pedron valoja. 

Taaempana yksi pienimmistä vuorista on Fuego, jonka uumenista nousee savua. 

Kaupungit alkavat jo häämöttää, auringonnousun aika koittaa pian. 

Jippii! 

Horisontissa siintää seitsemän tulivuoren sarja. Taivaan valo alkaa kirkastua sopivasti Fuegon takaa.

Fuego on tarkkailupisteeltäni ehkä 60 kilometrin päässä. Tänne erottuu silti mainiosti, kun vuoren laelta alkaa tupruttaa savua. Fuego on vahvasti elossa.

Taustalla nouseva aurinko alkaa värittää savupilveä punertavammin sävyin. Jälleen Fuego (tuli) on nimensä veroinen.

Kuvassa korkein huippu on Indian Nose, josta edelliset kuvat ovat. 

Huipulta myötäauringon suuntaan. 

San Juanin jouluvalot. 

Täälläkin erimoisia juhlia on harva se päivä. 

Atitlan on jokseenkin kaunis järvi. 

perjantai 7. joulukuuta 2018

Laavaa ja tuprahteluja

Guatemalassa on 37 tulivuorta, ja niistä kolme on aktiivisia.

Tunnetuin ja aggressiivisin niistä on Fuego, jonka nimi suomennettuna on tuli. Fuego on sopivasti näkyvillä Antiguan kaupungin vierellä.

Fuegon näkyvät tupsahdukset ovat päivittäisiä. Vuori on erittäin aktiivinen. 

Fuego pääsi Suomessakin uutisiin alkukesästä, jolloin se viimeksi purkautui. Satoja ihmisiä kuoli vuorenrinteen kylissä, kun ihmiset eivät ehtineet pois syöksyvän laavavirran alta.

Nyt katselen vuorta noin kymmenen kilometrin päästä, ja vuoren huipulta tupruaa savua.

Fuego on lähes 3700-metrinen. Huomattavasti matalampi, 2550-metrinen on on Pacaya, joka on lähettyvillä muttei ihan näkösällä Antiguasta. Istun pikkubussin kyydissä, ja ruuhka pitää vauhdin kävelynomaisena.

Pacaya pimeän tultua. 





Ehdimme kuitenkin sopivasti puoltatoista tuntia ennen auringonlaskua portille, josta pääsee patikoimaan Pacayan huippua kohti.

Vähän ennen auringonlaskua pääsemme määränpäähän, pienelle kukkulalle, josta on mainio näkymä ehkä 2-3 kilometrin päässä olevalle Pacayan huipulle.

Ja näkymä on vaikuttava. Kiehuva laavavirta valuu kirkkaanpunaisena rinnettä alaspäin.

Illan pimetessä laavavirran hehku syvenee. Huipun ylle nouseva kevyt pilvi värjäytyy punertavan sävyihin. Harmi että kamerani ei näitä tunnelmia oikein nappaa (pokkarikamerani kuvat ovat paljon parempia kuin blogiin päätyvät kännykkäkuvat).

Maaperästä nousee kuumia "uuneja", joissa voi vaikkapa kuumentaa marsipaania. Maisema on jännästi mustaa laavakiveä.

Pacayan purkautui viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Vori heitti taivaalle sisuksiaan, ja pian ne putoilivat kivinä maahan ympäri lähikyliä.

Oppaamme muistelee purkausta.

"Olimme täällä rinteellä, kun purkaus äkkiä alkoi. Juoksimme täysillä alas, kilometriin meni minuutti, ja ehdimmepöydän alle suojaan."

Olettaisin, että pöytä on ollut vahvaa tekoa.

Kuvan Agua on vajaa neljätonninen. Sen vasemmalla puolella taaempana lymyää pilvien peittämä Fuego. Näkymä Pacayan näköalapaikalta. Hevosia on tarjolla uupuneille turisteille. 

Antiguan kaupunki oli Guatemalan pääkaupunki vuonna 1773 raivonneeseen suureen maanjäristykseen asti. Tuntuu, että monin paikoin kaupunki näyttää yhä samalta kuin järistyksen jälkeen - jopa osa rakennuksista on jätetty kuin muistona menneestä järistyksen jälkeiseen tilaan.

Kaupunki on itsessään kuin museo mennessä maailmasta, ja toisaalta sieltä löytyvät modernit galleriat, kahvilat ja ravintolat. Ei ihme, että turistijoukot löytävät tänne.

Monet vanhat luostarit ovat nyt tyylikkäitä taidemuseoita. 

Kankaankutoja. 

Antiguan keskustan maamerkki. Taustalla Agua. 

Antiguan kaikki kadut ovat vanhaa kiveystä. 

Osa rakennuksista, kuten kuvan kirkko, on jätetty vuoden 1773 järistyksen jälkeiseen tilaan. 

Jeesus-varasto. 

Hotellini Paseo de la Merced on mainio. 

Ja joulu... 

tiistai 4. joulukuuta 2018

Hidastuvat bussit ja hiipuvat mayat

Jossakin Guatemala Cityn laitamilla bussi hidastelee ja lopulta pysähtyy.

Istun bussissa ainoana matkustajana. Ulkona on pilkkopimeää.

"Hay problemas", kysyn.

"Si," vastaa kuljettaja ja kävelee ulos.

Mutta miten tähän on päädytty? Aamulla Floresissa bussi täyttyi niin, että käytäville piti taittaa ja ottaa käyttöön ylimääräiset istuimet. Bussissa, joka ei ollut ihan täysikokoinen linja-auto mutta oli isompi kuin pikkubussi, oli noin 30 matkustajaa.

Olin ostanut lipun Antiguaan.

Bussi lähtikin kohti kaakkoa etelän sijaan. Päättelin, että siellä tiet ovat parempia.

Puolimatkan paikkeilla nousimme korkealle sillalle, josta avautui mitä mainioin maisema. Paikka oli Rio Dulce, josta olisi suora ja lyhyt vesireitti Karibianmerelle.

Pian bussi pysähtyi, ja kaikki matkustajat kolmea lukuun ottamatta jäivät sinne.

Kaksi muutakin, espanjankielistä, poistuivat bussista viimeistään pääkaupungissa Guatessa.

Bussi oli armottoman hidas. Ylämäissä piti usein vaihtaa kakkoselle asti. Välillä kuljettaja urhoollisesti yritti lähteä ohittamaan rekkaa, mutta puolessavälissä ohitusta vauhti hiipui rekkaakin hitaammaksi.

Ja nyt tuntui kuljettajakin hyytyvän. Kävi ilmi, että ei hänellä ollut mitään hajua, miten ajaa Antiguaan, joka sentään on maan entinen pääkaupunki ja kaikkien turistien kohteena.

Kuljettaja löysi jonkun ohikulkijan, ja kädet viittilöivät suuntaan jos toiseen.

Matka jatkui, mutta etanan vauhtia. Ikään kuin hidastamalla vauhtia tietoisuus kartasta kertyisi päähän.

Välillä kuljettaja kilautti kaverille, välillä hän ajoi huoltoasemalle ja kyseli lisää.

500 kilometrin matka suht hyvää asfalttitietä kesti lopulta 13 tuntia. Kun lopulta olimme Antiguan kauniissa kaupungissa, hyppäsin bussista heti nähtyäni ensimmäisen tuktuk-taksin. Hänen kanssaan hintaa neuvotellessani bussikuski säntäsi paikalle ja tiedusteli, missä mahtaa olla Antiguan asema.

Kävin aiemmin matkallani hammaslääkärissä. Onneksi silloin en osunut yhtä tumpeloitten käsien hoidettavaksi.

Guatemalan pohjoisimmassa maakunnassa, trooppisessa Petenissä olin epäonninen. Matkan tarkoitus oli käydä Tikalissa, maya-kaupungeista hienoimmassa, mutta vatsatauti iski juuri pahalla hetkellä ja jätti minut vuoteeseen.

Avokadosalaatti Guatemalan taivaan alla. Anti Floresisaa jäi näihin kuviin. 

Järvimaisema Floresissa.

Guatemalan kukko-olut. 

Pohjoisen Guatemalan toinen hieno maya-kaupunki olisi Mirador, ja sinne iso hohtonsa olisi itse matkalla.

Miradorissa on 55 metriä korkea temppeli, joka on mayojen korkein rakennus, ehkäpä myös koko Amerikan korkein rakennus ennen espanjalaisten saapumista mantereelle.

Mutta Miradoriin ei niin vain mennä. Sinne pitää patikoida 70 kilometrin matka keskimäärin 38 asteen helteessä ja moskiittojen vaaniessa kintereillä. Matka sinne kestäisi viitisen päivää.

Itse olen jo liian vanha ja mukavuudenhaluinen moiseen, mutta veikkaanpa että kummipoikani Topias saattaa joku päivä innostua, vai miten on?

Okei, nuo rauniot jäivät näkemättä, mutta sentään kävin Yaxchilanissa. Sinnekin merkittävä osa kokemusta on itse matkalla. Yaxchilan sijaitsee Meksikon ja Guatemalan erottavan Usumacinta-joen varrella.

Venesatama Frontera Corozalissa Meksikossa Usumacinta-joella. 

Venesataman vastarannalla on Guatemala. Siirtolaisvirtoja ei näkynyt. 

Matkalla Yaxhilaniin. 

Maya-kaupungin maisema joelle. 

Yaxchilaniin ei mene teitä, vaan sinne pitää matkustaa veneellä.

Kun aamulla bongasin sinne matkustavan meksikolaispariskunnan ja liityin heidän seuraansa, sain hieman madallettua venematkan kustannuksia.

Aamulla paikalla ei vielä ollut ketään muita, paitsi pari arkeologia. Paikan tunnelmaan oli helppo vaipua.

Yaxchilan. 

Yaxchilanissakin arkeologeilla saattaa vielä olla isoja löydöksiä edessään. 





Miradorin korkea temppeli on ajanlaskun alkuajoilta, mutta moni mayojen merkittävimmistä rakennuksia on 700- ja 800-luvuilta, niin myös Yaxchilanissa. Hämmentävää on että lähes kaikki maya-kaupungit tyhjenivät 900-luvulla, eikä tarkkaa syytä asiaan ole tiedossa.

Pitääkö asiaa tulkita tämän päivän valossa niin, että meidän oma, länsimainen sivilisaatiommekin saattaa lopulta olla kasassa aika ohuiden lankojen varassa.

Yksi skenaario maya-kulttuurien valta-ajan päättymisen mahdollisista syistä on kuivuus tai muu ilmastoon liittyvä seikka.
Voiko esimerkiksi ilmastonmuutos olla mahdollinen tekijä, joka saattaa romahduttaa kaiken hyvinkin nopeasti myös meidän ja tämän päivän maailmassamme?

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Mayojen Palenque

Ristin temppeli, yksi pyhimmistä.

Auringon temppeli kuvassa vasemmalla. 

Yksi hienoimmista mayojen rauniokaupungeista on varmasti Palenque.

Vuonna 900 autioitunut Palenque sijaitsee sademetsässä, ja se olikin pitkään peittyneenä kasvillisuuden alle ja siten piilossa länsimaisten valloittajien katseilta.

Ei Palenque yhtä piilossa muulta maailmalta ollut kuin inkojen Macchu Pichu. 1800-luvun alkupuolelta lähtien Palenque on tunnettu, ja yhä edelleen kaupungissa tehdään uusia arkeologisia löytöjä.

Makealta tuntuu astella kaupunkiin. Voi kuvitella aikansa kuninkaat ja poppamiehet kuljeskelemassa temppeleissä ja rahvaan vähän sivummalla.

Rumpurytmejä tai jaguaarien karjuntaa ei tarvitse kuvitella, sillä paikalla olevat kymmenet kaupustelijat pitävät huolen rekvisiitasta. Pillipiiparin luoma äänimaailma kuulostaa pelottavan todelliselta, vaikka en minä oikeasti tiedä, miltä jaguaari kuulostaa.



Kuningas Pakalin hautatemppeli on Palenquen suurin. Sinne ei nyt pääse. 

Rauniot ovat isompia ja nousut jyrkempiä kuin matkalla aiemmin vierailemissani muinaiskaupungeissa. Isot temppelit näyttävät erityisen vaikuttavilta, kun taustalla kohoavat höyryävät sademetsäkukkulat.

Monen rakennelman päälle pääsee kiipeämään, vaikka portaat ovat niin jyrkkiä, että onnettomuuksiakin tidennäköisesti sattuu. Suomessa kiipeily olisi aivan varmasti kielletty.

Joka paikkaan ei sentään pääse, kuten kuningas Pakalin hautakammioon.

Kaupungissa asui huippukaudellaan 600-700-luvulla arviolta 9000 ihmistä, ja ahdasta siellä on tänäänkin.

Palatsi. 




Palenquessa on satanut rankasti kaksi päivää, ja kun sää on poutaantunut, kaupungissa vuoroaan odottavat reissaajat ovat kaikki paikalla raunioilla.

Tosin iso osa kävijöistä on luksusbussimatkalaisia, ja oletan että heidän aikatauluissaan ei ole joustovaraa, toisin kuin minulla.

Palenque sijaitsee Chiapasin maakunnassa, ja seutu on Meksikon sateisinta. Seutu Guatemalan rajan lähellä on myös varsin köyhää, mutta siitä huolimatta majapaikkani seutu Palenquen keskustan lähellä on reissuni kalleinta.

Palenquen kaupungissakin huomaa, että ollaan intiaanien mailla. 

Turismin myötä kaupunkikuvaa on kohennettu. 

Vesiputous on muinaisen Palenquen alueella. 


lauantai 24. marraskuuta 2018

San Cristobal: Mayojen mailla

"Muista sitten, että kirkossa et kuvaa. Sinut voidaan pidättää ja joudut maksamaan tuhansia päästäksesi vapaaksi."

San Cristobal de Las Casasissa olevan hotellini omistajan puheet ovat mielessäni, kun ihmettelen menoa kirkossa.

San Juan Chamulan kirkko, jota sentään ulkoa saa kuvata. 

Olen kymmenen kilometrin päässä San Cristobalista pienessä San Juan Chamulan kaupungissa. Pikkukaupunki on niin sanotusti syvää intiaaniseutua. Täällä asustavat tzotzilit, maya-kansaan kuuluva pieni kulttuuri- ja kieliyhteisö.

Ollaan Chiapasin maakunnassa, Meksikon eteläisimmässä.

Kirkko on katolinen, mutta uskonto on jossakin kristinuskon ja alkuperäiskansan luonnonuskonnon välimaastossa.

Kirkossa ei ole ollenkaan penkkejä, mutta värikkäitä kynttilöitä on. Niitä on lasisissa astioissa ja ihan vaan kivilattialla sojottamassa tuhansia, ja niiden liekit nostavat jo selvästi lämpötilaa kirkossa.

Alttarin edustalla on ihmisiä polvillaan ja istuallaan. Ainakin kahdella ihmisistä on kana, joiden jalat ovat tiukasti omistajansa käsissä ja kana makaa kaulaansa myöten kirkon lattialla jotenkin nöyryytettynä. Vaivihkaa odotan, että pian kana joutuu liekkeihin tai jonkin muunlaisen teurastuksen kohteeksi, mutta niin ei taida käydä.

Kanaa pitävien vieressä ilmeisesti kirkon miehet pitävät rukoilijan ranteesta kiinni kuin jotakin ranteesta tunnustelen etsien.

Kirkon ulkopuolella on helpottavampaa ja elämä tavallisempaa. Taksirivistöt odottavat kyyditettäviä. Polkupyörään kiinnitetyt myyntitiskit odottavat asiakkaita, joille puristaa hedelmämehua.

Hedelmäkaupustelijat. 

Ja sitten ovat krääsäkaupustelijat. Tekstiilit ovat mayoille tärkeitä, niitä myös San Cristobalin kaduilla yrittävät sadat mayanaiset perinneasuissaan myydä. Osa mkaupustelijoista on lapsia, nuorimmat arviolta vain noin viisivuotiaita

Mayojen vaatteet ovat kauniita. Mayojen vaatteita on löytynyt jopa reilusti tuhannen vuoden takaa. 


Kauppakadulla San Cristobalissa. 

Ja ovathan kankaat kauniita ja luultavasti laadukkaitakin. Harmi nyt, että minä en ole oikein tekstiilityyppiä, saati että ne pitäisi kantaa rinkassa loppumatkan.

Että sori nyt vaan te, jotka taas petytte köykäisiin (=olemattomiin) tuliaisiin.

San Cristobal kukkulalta katsottuna. 

San Cristobal on viihtyisä noin Turun kokoinen kaupunki. 

Kotikadulla San Cristobalissa. 

Ja vielä muutama kuva Tyynenmeren sympaattiselta rannalta, Zipolitesta.