tiistai 22. syyskuuta 2020

Kirvesmies ja Lady finger

Kuvassa Karimabadin Baltit Fort. Sen taakse pitäisi lähteä kiipustamaan.


Lady finger on valloitettu. En väitä, etta olisin sinne kiivennyt, kukaan ihminen maailmassa ei ole. Mutta olen nähnyt sen riittävän läheltä. Tosin vain hetken ajan, pilvien keskeltä pilkottaen.

Vuori on noin 6500-metrinen, Ultar Peakin vieressa Karimabadin kylän takana. Ultar Peak -vuoria on itse asiassa kaksikin, toinen niista tunnetaan nimella Japanese killer mountain. Maineikas japanilainen kiipeilijä sai surmansa yritettyään kiivetä vuorelle.

Lady finger on kuin nainen sormi pystyssä: Sosso. Ei tänne niin vain tulla. Vuori törröttää piikkinä kalliossa, niin jyrkkänä että lumikaan ei kunnolla siihen tartu.

Matka Karimabadin kylästä Ultar Meadow'lle kesti 3,5 tuntia. Puoli tuntia matkasta meni paikallisen paimenen kanssa kinasteluun. Mies tuli polulla vastaan kirvestä heiluttaen: tästä ei mennä ilman rahaa. Yksityisalue. 50 rupiaa.

Kiipeilykaverinani oli kylässä tapaamani amerikkalainen Deb. Nuori nainen on kiertänyt maailmaa yksin helmikuusta asti. Hän kertoi saaneensa Pakistanin viisumin yllattävän helposti. Kertoi myös, että kotimaansa viranomaiset saattavat tästä lähtien pitää häntä epäilyttävänä henkilönä.

Periaattestakaan emme maksaneet paimenelle. Tilannetta seurasi sivusta 13-vuotias poika, joka kertoi, etta on toinenkin reitti. Vähän vaarallinen, mutta hän voisi opastaa.

Nousimme ylemmäs rinnettä, jossa kapea polku kulki korkeuskäyrien suuntaisena. Ei ongelmia, kunhan vain ei katsonut alas.

 "Nyt tulee vähän vaarallinen kohta", poika varoitti.

Polku loppui. Kallio oli jyrkkä, noin 45-asteinen. Poika meni edellä, ja minä kuljin perässä etsien paikkaa jaloilleni ja käsilleni. Hitaasti ja yksi raaja kerrallaan. Siinä ja siinä oli, ettemme kääntyneet takaisin.

 

Jalan- ja kädensijat piti katsoa huolellisesti.

Pian reitti muuttui poluksi, helpommin kuljettavaksi. Pojalle maksoimme sen, mitä paimen oli pyytänyt itselleen.

Polun vieressä vasemmalla kulki metrin levyinen kanava, jonka takana nousi satoja metrejä korkea pystysuora seinämä. Toisella puolella satojen metrien syvyydessä koski vellosi jäätiköistä sulavaa vettä.

Polku oli toista metriä leveä, mutta kävellessä ei voinut katsoa maisemia. Pysähdellä piti.

Pian maisema muuttui. Epämääräinen, kivikkoinen reitti alkoi nousta jyrkemmin. Varsinaista polkua ei enää ollut. Oikealla virtaava koski oli muuttunut kiviseksi jäätiköksi, joka oli noussut jyrkästi eikä enää kulkenut niin syvällä. Maisema ei ollut niin pelottava, vaikuttava toisella tavalla.




Aikamme noustuamme päädyimme vuorten keskelle amfiteatterimaiselle tasangolle, jossa oli niityn reunalla pieni vuoristomökki. Vuoret ympärillä olivat pilvien peitossa, kunnes ne hetkeksi raoittuivat ja Lady finger pistäytyi seuranamme poistuen lähes saman tien pilvien huomaan.

Lähellä nousi jyrkästi valtava jäätikkö, jota ei ensin meinannut vuoresta erottaa.



Matkaan meni ylämäkeä 3,5 tuntia. Paluumatka myohemmin hoitui 1,5 tunnissa, mutta reisille alastulo oli rankka.

Ylhaalla oli mukava istahtaa ja syödä eväitä, mutta 3250 metrin korkeudella tuli nopeasti kylmä.


 

maanantai 21. syyskuuta 2020

Karimabad

 

Tällaisissa maisemissa majailin Karimabadissa.

Ruoka on valmista ja pöytä katettuna. Kello on iltaseitsemän, ja Old Hunza Innin päivällispöytä odottaa ruokailijoita. Ja niitä alkaa tulla. Pitkä pirtinpöytä kerää kaasulampun ympärille nopeasti 20 reissaajaa. Sana on kiirinyt ympäri Karimabadin.

Keski-iän ylittänyt, tyylikkäästi harmaantunut hotellin omistaja kantaa pöytiin teekannut: vihreää teetä. Seuraavaksi pöytää kiertää pari kulhoa maukasta kasviskeittoa. Kulhoja kannetaan lisää sitä mukaa kun ne tyhjenevät.

Katselen ympärilleni ja huomaan, että en ole ruokakunnan vanhin. En sinne päinkään. Minulla on vielä tulevaisuutta reppureissaajana. Pöydän päässä istuu kaksi australialaisveljestä - kuusikymppisiä. Minua vastapäätä on hollantilainen pariskunta, jotka kertovat olevansa 62-vuotiaita kumpikin.

Australialaiset ovat tulleet Kiinasta ja jatkavat Intiaan.

"Vaimo vaatii luksusolosuhteita. Siksi olen matkassa veljeni kanssa, toinen miehistä kertoo.

Hollantilaiset lensivät Islamabadiin pari viikkoa sitten. Täältä he jatkavat Kiinaan, edelleen Tiibetiin ja Nepalin kautta Intiaan. Heillä on lentolippu kotiin Madrasista. Heihin saatan viela törmätä.

Hollantilaiset kertoivat tavanneensa toistaiseksi yhden maanmiehensä. Saman Marcon tapasin minäkin, Gilgitin nettikahvilan kynttilänvalossa sähkökatkoksen loppumista odotellessa.

Kerroinko jo Marcosta? Han lopetti työnsä hevosten kengittäjänä ja lähti moottoripyörällä matkaan suuntana Australia. Takanaan hänellä ovat Turkki, Iran, Pakistan (Baluchistanin mellakoitten aikana hän oli kaksi päivää poliisin järjestämässä turvapaikassa). Luin hänen nimensä muutaman kerran Baltistanin poliisitarkastuspisteissä, joihin länsimaalaisten kuuluu kirjoittaa nimi ja passitiedot.

Ruokapöydässä istui myös minua kolme vuotta nuorempi italialainen Elena, joka pääsiassa asuu Varanasissa, Intiassa tekemättä mitään kummempaa. Nyt hän on menossa Chitraliin opettamaan englantia kuukaudeksi. Englanninopettajista täällä on kova pula. Jopa minun kielitaidollani (valitettavasti) saattaisi päästä opettajaksi. 

Pääruoan aika. Isot riisivadit saapuvat pöytään. Seurana niillä on dalia ja pinaattia sekä salaaa. Maukas kasvisateria, mikä tässä maassa on harvinaista. Pakistanilaiset ovat non-vegetaristeja. Ruoka ei täällä muutenkaan ole ollut erityisen maukasta, taso on kaukana Intian ruoista.

Karimabad on erikoinen paikka. Kylä sijaitsee jyrkässä rinteessä. Useita satoja metrejä alempana laakson pohjassa virtaa Hunza-joki. Useita kilometrejä ylempänä on joukko 7000-metrisiä vuorenhuippuja, jotka nyt ovat pilvien peitossa.

 

Arkea pakistanilaisessa vuoristokylässä.






Karimabad saattaa olla Pakistanin turistisin kylä. Keskustassa matkamuistomyymälät kaupittelevat postikortteja, t-paitoja, retkeilyvälineitä, kullanvärisiä vuohensarvia, puunorsuja... Vähän väliä vastaan kävelee nykypäivän hippejä, jotka pukeutuvat pakistanilaisittain, tai ryhmiä keski-ikäisiä pakettimatkalaisia, lähinnä Australiasta ja Uudesta-Seelannista.

Majapaikkani on kylän halvimpia mutta varmasti tunnelmallisimpia. Sähkö on ajoittaista, pariin päivään sitä ei ole ollut. Majailen huoneessa, jossa on koruttomasti kaksi sänkyä ja ikkunalauta säilytystilana. Ikkunaluukut aukeavat, jolloin hyttysverkkojen takaa näkyvät joen vastarannalla olevat vuoret vihreine rinteineen. Kaunista.

Kyykkyvessa ja suihku ovat yhteisiä. Lämmintä vettä tulee, jos sähkö kulkee. Illalla oli miellyttävä nukahtaa joen kuohutessa alhaalla.

Huone maksaa 2 euroa, eilisillan päivällinen maksoi euron.

Maisemat Hunzan laaksossa ja Karimabadin ympärillä ovat huikeita.




 

perjantai 18. syyskuuta 2020

Nanga Parbatin juurella ja Deosain tasangolla

Yritin saada hieman lämpöä aamuauringosta.

Istun niityllä ja siemailen aamuteetä. Maitoon keitettyä. Kello on vähän yli kuusi, ja edessä avautuu unohtumaton näky.

Aamuaurinko on juuri maalannut Nanga Parbatille mitä upeimman värityksen: kullankeltaisen ja vitivalkoisen välimaastosta. Maailman kahdeksanneksi korkeimmalle huipulle ei ole matkaa kymmentä kilometriä. Korkeussuunnassa eroa on hulppeat 4500 metriä. Kumpaakaan lukemaa ei uskoisi millään. Vuoren huippu näyttää olevan, no ei ihan kivenheiton päässä, mutta melkein.

Olen Herrligkofferissa, saksalaisen retkikunnanjohtajan mukaan nimetyllä perusleirillä. Minkään muun ison vuoren perusleiri ei ole yhtä lähellä vuorta. Eikä mihinkään muuhun perusleiriin pääse yhtä helposti kuin tänne.

Telttapaikan ja vuoren huipun korkeusero on lähes 4,5 kilometriä. Silmä ei meinannut uskoa.

Eilen ennen puoltapäivää saavuimme Jeepillä Tarashingin kylään. Kylässä värväsin matkaan kantajan, joka toimii samalla oppaana ja kokkina

Jotenkin nolotti antaa kaikki matkatavarani kantajalle. Shebirillä oli jo valmiiksi rinkassaan teltta, retkikeitin, omat tavaransa ja ruoat.

Vielä enemman nolotti vartin kävelymatkan jalkeen, kun oli melkein pakko pyytää häntä vähän hidastamaan. Tarashing on 2900 metrin korkeudessa, perusleiri on 3550 metrissä. Niissä korkeuksissa riittää oikein hyvin, että jaksaa kantaa oman kroppansa. Sielu pysyy mukana helpommin, kun maisemat pysyvat inspiroivina. Tekemistä on jo olla oman elämänsä kantaja.

Kantajan piti välillä odotella.

 

Leirille oli matkaa kylästä noin 10 kilometriä. Heti alkuun piti olla jäätikön ylitys, mutta ihmettelin, kun maasto näyttää pelkästään kiviseltä joenpohjalta.

"Jäätikkö on kivien alla", Shebir opasti. Kappas, ja tuollahan sita näkyykin. Mustunut seinämä, joka tosiaan taitaa olla jäätä.

Etualan kivipinnan alla on jäätikköä.

Parin jyrkän nousun ja laskun jälkeen tultiin niitylle. Polku nousi loivasti ylämäkeä, koko ajan.

Vähän väliä vastaan käveli paikallista väkeä. Suurimmalla osalla oli matkassa eläimiä: vuohia, lehmiä, aaseja puu- tai säkkikantamuksineen.

Kuljimme läpi kylien. Asukkaat ahkeroivat vehnäpelloilla. On sadonkorjuun aika. Paikoin lyhteet kasattiin isoiksi keoiksi. Naanleivän tuotanto on näillä seuduilla turvattu.

Kylien naiset katselivat kulkijaa äkäisinä tai eivät katsoneet lainkaan. Heidän kuvaamisensa oli ehdottomasti kielletty.

Aurinko paistoi, ja paita oli hiestä läpimärkä. Helpotti huomata, että kantajaystävällänikin alkoi olla hiki.

Niityn ympärillä nousivat vuoret. Nanga Parbat jäi oikealle pienemmän vuoren taakse, josta luminen huippu paikoin pilkahteli. Kunnes mutkan takaa se pompahti kirkkaan sinistä, pilvetöntä taivasta vasten. Koko leveydellään.

Pian saavuimme vuorten väliin jäävässä laaksossa olevalle niitylle, joka kohosi loivasti kohti laakson päässä jököttävää valkoista vuorta. Niityllä laidunsi satakunta vuohta ja kymmeniä lehmiä.

Pystytimme (Shebir pystytti) teltat tasaiseen kohtaan, joka oli suht vapaa kikkaroista. Matkaan lähdöstä oli kulunut reilut kolme tuntia. Valoisaa riitti vielä kolmeksi tunniksi.

Silloin jyrähti. Kumu nousi laakson päästä. Nanga Parbatilla oli melkoinen lumivyöry. Iso alue vuoren seinämästä nousi komeaksi pilveksi, joka hiljaa laskeutui ja levisi kauemmaksi. Puolen minuutin kuluttua kaikki oli ennallaan. Vastaava kumu on jäänyt monen ihmisen viimeiseksi havainnoksi.

Kumea lumivyöry oli suht läheltä katsottuna vaikuttava ja hiukan pelottavakin.

Nanga Parbat on vaarallinen vuori jyrkkien rinteittensa vuoksi. Jeeppikuskini Mohammad kertoi, etta viime kesänä huipulle yritti kuusi retkikuntaa, joista vain yksi onnistui pääsemaan ylös asti.

Kaikkiaan runsaat 80 kiipeilijää on saanut surmansa vuoren rinteillä. Nanga Parbat on toisellakin tavalla osoittautunut vaaralliseksi. Vuonna 2013 yksitoista turistia kuoli näillä seuduin talibanien iskettyä heitä kohti.

- - -

Kun teltta oli pystytetty, lähdin kävelemään lähemmäksi vuorta. Loivaa laaksoa noustessani havaitsin, etta ei se niin loiva olekaan.

Laakson reunalla nousevien kukkuloiden takaa paljastui ammottava aukko. Siellä oli todellinen jäätikkö. Kuin kuivunut joenuoma, jonka takana oli 20-30 metriä korkea, lähes pystysuora jääseinä, joka sihahteli hiljakseen ja heitti laeltaan kiviä alas uomaan.

Vuori alkoi olla jo käsin kosketeltavan lähellä. Näytti, että äkkiäkös tuonne kiipeäisi. Suhteellisuuden taju tuollaisissa tilanteissa katoaa täysin.

Lähdin leiriltä kävelemään kohti vuorta, kunnes jäätikkösola käännytti minut iltapäiväkävelyltäni.

Pimeys laskeutui seitsemän aikaan, vaan ei sittenkaan. Kirkas tähtitaivas valaisi edelleen vuoren. Lumiset kohdat erottuivat selvästi kivestä.

Tähdet loimottivat kirkkaina, ja niita oli - valtavasti. Linnunrata erottui sakeana, Otavan tutut seitsemän tähteä olivat jaaneet vuorten taakse. En ole Suomessa nähnyt vastaavaa.

Olen niin kaupunkilainen, että jossain on aina valoja. Enkä usko, että Suomessa tähtitaivas missaan nayttää niin komealta.

Yö oli kylmä. Lämpötila pysyi hädin tuskin plussan puolella. Taisin varautua liian heppoiseen makuupussiin.

Nanga Parbatin reissu oli osa kolmen päivän kierrostani. Vuokrasin käyttööni Jeepin ja kuljettajan.

Ensimmäisenä päivänä kävimme Deosain tasangolla. Alue on kokonaisuudessaan yli 4000 metrissa, eikä siellä vakituisesta asu ketään. Kahdeksan kuukautta vuodesta Deosai on taysin eristyksissä.

Maasto oli kumpuilevaa, ruohomaastoista, avaraa. Tien korkein kohta oli 4300 metrissä, mikä on uusi ennätykseni.

Skardusta matka Deosain ylängölle kulki kauniissa maisemissa.
Paikallinen maantiesilta.
4000 metrissä sijaitseva tasanko on asumaton mutta kaunis.
Kolmen päivän reissuni kuljettaja-oppaani Mohammad.
Ensimmäisen yön vietimme pienessä kylässä heti tasangon jalkeen. Majoituimme "hotelliin", eli nukuimme ison huoneen lattialla, jossa oli valmiina vilttejä ja huopia.
Vuoristokylän lapset olivat ujoja.
Hotelli. Taustan matoista sai itse tehdä vuoteen. Yksi paikka täyttyi.

Nyt olen taas Gilgitissä. Väsyneenä.

Autossa istuin kolmen päivän aikana jopa 15 tuntia. Koimme kolme rengasrikkoa, ja pölyä on joka paikassa.

Automatkan maisemat olivat huikeimmillaan tänään, kun palasimme Nanga Parbatilta Astorin laakson kautta Gilgitiin. Tie oli kaiverrettu lahes pystysuoriin kalliorinteisiin. Liikennemerkkikin varoitti maa- ja kivivyöryistä. Jossain liehui punainen varoituslippu.

Paikoin näytti etta joku korkeampi voima on sirotellut irtokiviä hiekkakallioisiin seinämiin kuin rusinoita pullaan. Kivet näyttivät olevan juuri putoamaisillaan alas. Ja seinämää jatkui ylös sekä alas paikoin satoja metreja.

maanantai 14. syyskuuta 2020

Khaplulaisia tapaamassa

Khaplun pieni kaupunki sijaitsee vuorten syleilyssä Baltistanissa, Luoteis-Pakistanissa.
K2-vuorelle mentäessä pitää ylittää tämä silta.
Maailman toiseksi korkein huippu on taustan vuorijonon takana.
 

 

Nuori poika käveli vastaan ja kysyi: haluatko tulla teelle, asun ihan lähellä. Hän esittäytyi: Ali. 

No mika ettei. Kävelimme kadulta läpi betonisen oviaukon pihalle, jossa puolisen tusinaa pikkupoikaa potki tennispalloa. Pienen pihan takana oli kaksi porrasta ja sen takana oviaukko. 15-neliöisessä huoneessa oli kaksi värikästä mattoa, jotka peittivät lattian.

Riisuin kengät, kävelin Alin perässä huoneen perälle ja asetuin kokoonkäännettyjen huopien päälle istumaan. Kaksi Alin ikäistä kaveria rukoili kiivaasti kohti Mekkaa.

Seinät olivat likaisen valkeat, rapatut. Ikkunalaudoilla oli kirjapinoja. Huoneen yhdessä nurkassa oli kaksi siniovista kaappia. Keskellä yhtä seinämää oli puinen arkku. Muita huonekaluja ei ollut.

Kämppäkaverini, Ali esitteli ystävänsä, joiden rukoushetki oli päättynyt.

Kaverukset opiskelevat 10. luokalla, ovat saaneet stipendin valtion kouluun ja ilmaisen asunnon. He ovat kotoisin Baltistanin pienistä kylistä.

Onnellisilta vaikuttivat, ja pian oli minullakin kuppi teetä. Makeaa ja maitoista, pakistanilaista. Ali on poikkeus Khaplussa, koska hän kutsui kylään.

Siinä Ali ei ole poikkeus, etta kyläläiset vaikuttavat erittäin ystävällisiltä.

Joukkoliikennettä Pakistanin vuorten tapaan.
Khaplun linna oli 2006 huonossa kunnossa. Nyttemmin se on remontoitu, ja siinä on myös hotelli.

Khaplu on kaukana kaikesta. Niin kaukana, ettei kaveruksista kukaan ole ikinä käynyt edes Gilgitissä. Eikä Khaplussa taida kovin moni länsimaalainen käydä

Itse asiassa täällä käy useita kiipeilijöitä, silla Khaplu on matkan varrella, jos haluaa menna K2:lle, maailman toiseksi korkeimmalle vuorenhuipulle.

Khaplu sijaitsee Skardusta 120 kilometriä itään. Ollaan jo aika lähellä Intiaa, Tiibetiä ja Kiinaa.

Khaplusta lähtee kapea tie ylämäkeen, serpentiinimäistä siksakia. Vähän väliä tien vierellä on taloja, joiden ympärillä miehet kääntävät lapioilla maata tai niittävät riisisatoa. Rinteet on kivetty tasaisiksi viljelypalstoiksi. Niiden välistä puro tuo iloisesti vettä vuorilta. Naiset pyykkäävät purovedessä vaatteita tai kantavat punotuissa, alaspäin suippenevissa koreissaan heinää. Tai lapsia.

Paikalliset ovat kovin ujoja. Pikkulapset lähtevät juoksemaan pakoon pelästyneinä, kun näkevat minut, ison ruman valkonaaman. Mutta kun olen mennyt ohi, he kurkistavat seinän takaa ja vilkuttavat.

Miehistä ja lapsista saa aika helposti kuvia. Sympaattisia kuvia.

Isosiskoja, oletan.
Vuorten asukkaista osa on yllättävän vaaleita.
Vanhus.
Joutilaat.
Pelin hetki.

Kyläkauppa.

 

Haluaisin kuvan aikuisesta naisesta, mutta sen nappaaminen ei ole ehkä ihan soveliasta.

Eli nöyrästi ja kunnioittaen. Miten olisi, saisko luvan? Ei heru.

Mitäköhän nämä naiset miettisivät, jos tietäisivät länsimaisen systeemin? Siellähän vasta naisia kuvataan. Edestä ja takaa. Alta ja päältä.

Sitten tärppää. Kaksi nuorta naista kävelee vastaan. Sopisiko...

Toinen pyörittää peukaloa vasten etusormea. On myynyt sielunsa mammonalle. Mikä minä siinä tapauksessa olen? Moraalia peliin, jätkä!

Mutta toisaalta, tätä kuvaa olen halunnut. Myyn sieluni, ja nyt minulla on kuva kahdesta naisesta Pakistanin vuorilta. Kenellä muulla on?

Kaiken takana väijyvät tummat vuoret ja taustalla väikkyvät lumijättiläiset. Illaksi sähköt katkeavat ja tähdet laskeutuvat kirkkaina. Kirkkaampina kuin koskaan, luulen.