tiistai 21. marraskuuta 2017

Lepakoita mutta ei yhtään muslimia

Mitä pitäisi tehdä, kun saapuu Rakhinen pääkaupunkiin Sittween? No tietenkin mennä moskeijaan.

Aidan takaa se pilkottaa. Iso rakennus, monta tornia. Vähän on paikat rempallaan, pientä rappioromantiikkaa. Kovin näyttää vihreältä, palmumetsikko peittää moskeijan pihapiirin.

Moskeijan portille asti ei enää ilman vippaskonsteja mennäkään. Moskeijaan johtavan kadun kummassakin päässä on piikilankaesteet. Niiden takana on pino säkkejä. Kauempana on koju, jonka yllä lukee isoin kirjaimin: police.

Missään ei silti yhtään poliisia näy. En kuitenkaan pysähdy, saati ota valokuvaa. Jotenkin on sellainen tunne, että joku minua jossakin tarkkailee.

Tätä kärrykuormaa ei ollut ihan helppo liikuttaa rantahiekalla.

Rakhinessa on varsin kuuma.


Mutta millaista Sittwessä muuten on? Ainakin kuuma.

Poikkean rantakadulta sivukujalle, joka johtaa satama-alueelle. Pari laivaa on kaukana vesirajasta hiekan puolella. Taitaa olla laskuveden aika.

Lastin purku sujuu eri tavallakuon Suomessa. Riuska mies kantaa kumaraisena kolme säkkiä olallaan kohti hiekassa odottavia kärryjä. Taaempana uteliaat asukkaat ihmettelevät rajamaille eksynyttä turistia. Ihmiset haluavat valokuvaan, vaikka eivät sitä tohdi pyytää.

Yhteistä kieltä ei ole, mutta kohtaamiset ovat aitoja. Ensimmäistä kertaa kuvatessa liikutun.

Mutta ennen kuin hyvä mieli nousee liian korkealla, huomaan miettiväni muslimeja, rohingyoja. Niitä joita paikallisten mielestä ei edes ole olemassa.

Luulen, että vuonna 1940 moni saattoi liikuttua saksalaisten hyvyydestä.

Lepakot päivälevolla.

Lepakoita runsaasti etenkin vasemmanpuoleisen puun oksilla.


Illan hämärtyessä Sittwessä voi törmätä lepakoihin. Tietyssä puiston kulmassa niitä roikkuu puiden oksilla. Ja niitä on paljon. Satoja vai jopa tuhansia. Ympärillä raakuu variksia, joita on monin kerroin enemmän.

Voitte arvata, millainen äänten kakofonia ilmaan nousee.

Lepakoita voi tarkkailla viereisen hotellin kattoterassilta. Illan hämärän koittaessa lepakot alkavat liikehtiä. Roikkuvat puissa yhdellä raajalla kiinni pitäen kuin apinat.

Hämärä muuttuu pimeäksi ennen kuin lepakot lentävät yöpuuhiinsa.

Laivamatka Mraukista Sittween kesti viisi tuntia.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Rakhinen helmi

Bussin kuljettaja makaa autonsa alla ja minä loikoilen varjossa tien laidalla. Tunti tässä jo on oltu, eikä mitään näy tapahtuvan.

Matkaa oli tehty Baganista kohti surullisen kuuluisaa Rakhinen osavaltiota jo melkein yhdeksän tuntia, kun jossakin auton alla kolahti. Kuljettaja pysähtyi heti, ja nyt ihmetellään.

Aamu on juuri sarastanut, ja tie katoaa usvaan, kun sitä bussin viereltä ihmettelee.

Bussi on ollut kovilla. Tiessä jyrkät ala- ja ylämäet seuraavat toisiaan. Serpenttinitien mutkat ovat äkäisiä, hyvä että bussi niissä mahtuu kääntymään.

Ja nyt vielä tämä. Sopiva hetki uppoutua Tommi Kinnusen Lopottiin.



Neljä tuntia myöhemmin. Kuin ihme olisi koittanut, sillä bussi kulkee taas.

Kahden tunnin odottelun jälkeen paikalle kurvasi pickup, jonka kyydissä oli kompressori. Joku ryömi bussin alle savelle ja alkoi hitsata. Sitä ennen takapyörät oli väännetty suuntaansa.


Löytyi matkakaveri joka ei turhia höpötä.




Mrauk U on pieni kaupunki, joka vilisee turisteja, kunhan tieyhteydet saadaan kelvollisiksi.

Kaupunki eli kukoistustaan 1500- ja 1600-luvulla, ja se oli paikka, johon Euroopasta, etenkin Portugalista asti tultiin. Kauppa kävi ja valtio kukoisti.

Tuon ajan jälkiä on nyt suorastaan herkullista seurata. Kukkuloiden lomassa on riisipeltoja, joissa juuri ollaan sadonkorjuupuuhissa. Ja siellä peltojen reunoilla ja kylien keskellä on pagodoja ja stupia, buddhien pyhiä paikkoja, joihin mennessä pitää riisua kengät.

Eikä näitä temppeleitä tarvitse ihmetellä turistiseurueissa, sillä eivät tänne monet ulkomaalaiset löydä.



Ja illan tullen onhan täälläkin auringonlasku mitä mainioin.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Mopoillen historiaan

Hankin uuden harrastuksen - aloitin mopoilun.

Burman liikenteessä mopoillessa hauskinta on, että saa töötätä. Tai suorastaan täytyy töötätä. Täkäläisessä liikenteessä äänetön kuski on riski.

Ja kaiken lisäksi skootterini on äänetön, sillä se on mallia sähköskootteri.




Mopoilun ohessa olen pari päivää bongannut temppeleitä, luostareita, pagodoita. Niitä Baganissa riittää varmaan parisen tuhatta.

Väistämättä tulee mieleen, että jollakin on ollut varsinainen pakkomielle.

Bagan eli kukoistuksessaan viime vuosituhannen kaksi ensimmäistä vuosisataa. Sitten valtakunta hiljeni. Syynä oli ehkä mongolien sotaretki tai ehkä jotakin ihan muuta.

Ilta-aurinko.


Baganissa pitää keskittyä kahteen asiaan: auringon nousuun ja laskuun. Ennen kaikkea pitää valita paikka. Ja auringonlaskun alla pitää olla liikkeellä ajoissa, sillä parhaat paikat menevät nopeasti.

Baganissa oli toissa kesänä iso maanjäristys. Kukaan ei kuollut, mutta moni temppeli vaurioitui. Ei tainnut juuri ylittää uutiskynnystä Suomessa.

Tämän päivän Baganissa maanjäristys näkyy siinä, että moni temppeli on korjattavana, eikä niihin saa kiivetä.

Temppelien juttu nimenomaan on kiipeäminen. Joko kavuten pyramidimaisen seinän jyrkkiä askelmia tai ängeten kapeita ja hankalia portaita ylös johonkin tasanteelle.

Noista paikoista joku pitää valita taivaan ja horisontin katseluun.

Aamuisin on helpompaa, kun tungos ei ole paha.

Mutta omat hankaluutensa aamu tuottaa. Paikalla on nimittäin paras olla pimeän aikaan. Ja sehän tarkoittaa pilkkopimeässä mopoilua.

Pääkaduilla sentään on valot, mutta kiinnostavimmat temppelit sijaitsevat pienten, hiekkaisten teiden varsilla.

Aamuaurinko.


Kello on puoli kuusi, ja tunnelma on kuin Jukolan viestissä. Äänettömien sähkömopojen hennot valokeilat viistävät maisemaa. Pagodan seinään nojaavat ihmiset kuiskailevat jännittyneinä. Hentoa linnunlaulua kuuluu alhaalta. Jossakin kiekuu kukko.

Hiljaisuus ja tunnelma sammuvat sillä hetkellä kun kiinalaiset saapuvat.

Taivaanrannassa kajastaa. Pian aurinko hohtaa kirkkaana hetken painuakseen pian pilvien taakse piiloon.

Temppelit nousevat uljaasti pusikkoisesta maisemasta. Jostakin nousevat ensimmäiset kuumailmapallot.


Lounaaksi tulinen papayasalaatti, ja myös mehu sattuu olemaan papayasalaatti.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Kekkonen

No mutta sehän on Kekkonen. Aurinkolasit päässä, mutta buddhana olo voikin häikäistä.

Ja mikäpä Kekkoselle paremmin sopisi. Kansa rientää kumartamaan ja polvistumaan hänen eteensä.

Sopivasti paikka on vielä vähän syrjässä, pieni temppeli Mandalayn liepeillä pienessä Mindunin kaupungissa, niin ei tule heti turhaa julkisuutta.

Kekkonen


Mandalaysta, sopivan syrjässä asuu myös munkki Ashin Wirathu, joka Time-lehden mukaan on muun muassa sanonut, että voit olla täynnä rakkautta ja hyvyyttä, mutta et silti voi nukkua hullun koiran vieressä.

Lausunnolla munkki Wirathu viittaa muslimeihin, joista hän haluaa Burmassa päästä kokonaan eroon.

Burmassa muslimeja on vähemmistönä, mutta joka kaupungissa olen nähnyt moskeijoita.

Munkki Wirathu on aktiivisesti pyrkinyt vaikuttamaan myös siihen, että Rakhinen osavaltiosta kaikki Rohingya-muslimit joko karkoitetaan tai tapetaan. Ja sellainen meininki alueella on menossa.

Burmassa rohingya-tilanteesta annetaan kovin toisenlainen kuva.

"Bangladeshista on tullut porukkaa, ja nyt ne aiheuttavat hankaluuksia," kommentoi eräs hotellinomistaja.

Jos ei muuksi niin ainakin tiilivarastoksi.

Pagoda Mingunissa.


Paitsi Kekkonen, Mingunissa on myös melkein maailman suurin stupa. Melkein siinä mielessä, että stupa ei ikinä valmistunut.

Sitä rakennettiin 1800-luvun taitteessa vuosikymmeniä. Kun paikallinen kuningas kuoli, hanke haudattiin.

Nyt siitä on jäljellä ainakin helkatinmoinen tiilivarasto.




Auringonlaskut ovat yleensä kauniita. Niin myös Mandalayssa, vaikka Mandalayn kukkulalla kiehtovampaa oli kuvata auringonlaskuturisteja.

Mennäänpä tuosta kadun yli että heilahtaa.


Olen muuten oppinut varsin näppäräksi ylittämään katuja. Toivottavasti edellisestä lauseesta ei sentään tule niitä kuuluisia viimeisiä sanoja.

Silta Mandalayssa olisi kaunis, jos ei sillan pieliä käytettäisi kaatopaikkana.

Tori.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Burmalainen järvi



Harva paikka on ollut samanaikaisesti niin rentouttava sekä nautinnollinen ja toisaalta antanut historiastaan niin vahvoja tuntemuksia kuin Inle-järvi ja sen ympäristö.

Järvi on erikoinen ja varmaan aika ainutlaatuinen maailmassa. Itse järvi on isohko, pitkulainen, mutta erityiseksi järven tekevät sen ympärillä jatkuvat kanaalit ja niiden päälle rakennetut pienet kylät, joita on kymmeniä.



Välillä Inlessä voi kokea tuttuja saaristolaisfiiliksiäkin.


Vastaantulijoitakin on.


Suuri osa järveä jää kasvillisuuden alle piiloon. Samalla myös mitä merkillisimmistä "pusikoista" risteää uusi tie.

Nyaungshwen kaupunki sijaitsee kanaalin varrella. Satamassa odottelee kymmeniä, jollei satoja pitkiä puuveneitä, joiden perämoottoreista lähtee hämmentävät tehot.



Venettä ei tarvitse kauan etsiä, vaan se löytää sinut. Kun käppäilen kohti satamaa, minut napataan jo kaukaa.

Sesonki ei ole kuumimmillaan, joten hinnat ovat kohtuulliset. Maksan koko päivän veneilystä 13 euroa, ja istun veneeseen nostetulla pehmustetulla nojatuolilla kuin kuningas.





Järven selällä hämmentää kalastajien tapa meloa jalkaa käyttäen. Kalastajat työskentelevät aivan veneen kokassa ja painavat jonkinmoista häkkiä kohti järven pohjaa. Tapa on varsin visuaalinen.



Ja se päivän kulttuuriannos. Yhden kanaalin varrella aika kaukana järvestä on pieni Intheinin kylä. Sataman takaa alkaa katettu portaikko kohti mäen päällä olevaa temppeliä.

Temppeli itsessään on tylsähkö, mutta sen ympärillä on hämmentävä näky: suorastaan stupa-viidakko.





Stupat kunnioittavat Buddhan hautaa. Tässä mäessä niitä on kaikkiaan 1054 kappaletta. Vanhimmat ovat 1100-luvulta, monet ovat osittain sortuneet ja repsottavat vinosti. Pieniä, upeita yksityiskohtia on valtavasti.

On aika varmaa, että tästä paikasta tulee piakkoin iso turistihitti.



perjantai 3. marraskuuta 2017

Pitkäkaula-karenit

Noonin pihalle pääsee, kunhan siirtää portin kohdalta kaksi ylintä bamburunkoa sivuun. Pihapiiriä hallitsee peltilevyillä katettu iso vesisäiliö, joka on täytetty sadevedellä. Kanoja ja pieniä tipuja, nuorimmat ovat kymmenpäiväisiä, juoksee ympäriinsä.

Noon asuu Pah Paen kylässä Kayanin provinssissa Burmassa. Kayanilaisia kutsutaan usein kareneiksi. Noon kuuluu näkyvimpään karen-ryhmään, pitkäkaula-kareneihin.

Noon kotipihallaan.

Noon on 66-vuotias, ja hän on käyttänyt kultaisen väristä kaularengasta 61 vuotta. Eikä sitä ole kertaakaan riisuttu pois.

5-vuotiaille tytöille puetaan kaularenkaat. Aluksi vain muutama rengas, ja myöhemmin renkaita puetaan lisää. Karenien kaula näyttää suhteettoman pitkältä, ja sitä se onkin.

Kaula ei suoranaisesti kasva, mutta rintarangan yläosa kutistuu ja saa kaulan näyttämään pitemmältä.

Kun kylässä liikkuu enemmän, voi havaita jo ihan pienilläkin tytöillä olevan kaularenkaat. Niillä viisivuotiailla.


Kayan-kitaran soittaja.

Kylän vanhin nainen, 72 v.


Kaikki eivät silti kaularengasta pidä. Kaupan kulmalla nainen soittaa kayanilaista nelikielistä kitaraa ja laulaa. Hänen tyttärensä istuu tiskin takana, ja hänen kaulansa on paljas.

"En halunnut pitää," hän kertoo valinnastaan.

Kayaneita Burmassa on 4-7 miljoonaa, suurin osa heistä asuu Itä-Burman vuoristoseudulla.

Kayanin provinssi on ainoa, johon brittivaltio ei yltänyt.

Kayanin ovat aina pitäneet puoliaan. He ovat halunneet itsenäistyä myös Burman vallan alta. Kayanin sotilaallinen osasto KNU ja Burma ovat teknisesti yhä sodassa, mutta välirauha on solmittu muutama vuosi sitten. Sen myötä esimerkiksi minä voin nyt kulkea täällä vapaasti ja turvallisesti.

Noon ja pojanpoika kotikeittiössään.

Mutta mitä kuuluu Noonin perheelle? Hänen kolme poikaansa ovat siirtotyöläisinä Thaimaassa. He ovat sitä porukkaa, joka kansoittaa rajaseudun ja asuu alueellisissa oloissa.

"Pojat käyvät täällä muutaman vuoden välein, kun suku kokoontuu," Noon sanoo.

Kun kayanilaisia lähtevät pois vuoristokylistään, melkeinpä ainoa mahdollisuus heille on lähteä Thaimaahan. Burmassa heitä katsotaan vähän syrjäsilmällä.

Noon asuu kolmen lapsenlapsensa kanssa, jotka heidän vanhempansa jättivät tänne.

Karen-kylä on kauniilla seudulla.


tiistai 31. lokakuuta 2017

Kaunein runo

Rudyard Kipling on kertonut, että Mawlamyinen Kyaikthanian temppelin pagoda on innoittanut hänet kirjoittamaan kauneimman runonsa. Kultainen pagoda näkyy kaupunkia laivalla lähestyttäessä jo kauas Thanlwin-joelle.

Pagodaan johtaa kaupungin keskustasta katettu porraskäytävä. Kipling kertoo, että hän olisi osannut kuvailla pagodan tarkemmin, jos ei olisi silmittömästi rakastunut porraskäytävän portilla.

Pitääpä testata.



Porraskäytävän portin kulmalta häämöttää kukkulan huipulla oleva säteilevän kaunis pagoda, kullattu torni. Portin vieressä on asuinrakennuksia, jotka todennäköisesti olivat siinä jo Kiplingin aikana.

Portin edustalla on hiljaista. Yksinäinen munkki lakaisee lehtiä. Muita ei paikalla näy.

Nyt ei oikein iske.

Ja tokkopa tämä blogitekstikään kuolemattomaksi muuntuu. Saati maailman kauneimmaksi.





Mawlamyine tunnettiin brittiaikana nimellä Moulmein. Kaupunki toimi brittien ensimmäisenä pääkaupunkina Burmassa 1826-1852.

Brittien ajasta muistuttavat useat rakennukset sekä suuri intialaisten määrä. Burman tärkein satama houkutti väkeä.

- - -

Haluaisitko talon kokoiset jalkapöydät ikkunasi taakse? Niin voi käydä, jos jostain kummasta syystä muutat Win Sein Tan Yahan.





Kolmen vartin skootterimatkan päässä Mawlamyinestä lepää 140-metrinen buddha. Ja viereen on rakenteilla toinen, vielä isompi.

Joku voisi Asterixia mukaillen sanoa, että hulluja nuo burmalaiset.

Tämän päivän arkea Mawlamyinessä.

Thanlwin-joen auringonlasku.