maanantai 17. joulukuuta 2018

Yhden murhan tarina

Illallisen jälkeen kättelimme Patrickin kanssa ja toivotimme hyvää jatkoa. Enpä voinut kuvitella, että seuraavaa iltaa Patrick ei enää näkisi.

Mennäänpä päivä taaksepäin. Eletään lokakuun viimeistä viikonloppua, on perjantai.

- - -

Patrick istui pikkubussin oikeassa reunassa, yksinäisellä penkillä vedettävän sivuoven vieressä.

Olimme nousseet kalifornialaisten Jimin ja Annin kanssa junasta Bahuichivossa. Jatkoimme asemalta vanhan bussinrämän kyydissä kohti laakson pohjaa, Uriqueta.

Pian kuitenkin bussi kurvasi hiekkaiselle piha-alueelle. Siellä meidät pyydettiin siirtymään toiseen, pikkubussiin, jossa ensimmäisen kerran tapasin Patrickin.

Bussissa oli myös belgialainen Gilles, jonka kanssa olin jutellut jo pari iltaa aikaisemmin El Fuertessa. Autossa oli myös muutama paikallinen.

Bahuichivo sijaitsee El Chepe -junaradan varrella Pohjois-Meksikossa. Kiskot vievät Kuparikanjonin luonnonpuiston läpi. Puistossa on seitsemän syvää kanjonia, ja niistä syvimmän pohjalla sijaitsee Urique.

Bahuichivo on parisen kilometriä korkeammalla kuin Urique. Matka alas kulkee suorastaan huikeiden maisemien läpi.

Kuljettaja kysyy, haluammeko näköalatasanteelle. Se maksaa 25 pesoa hengeltä eli suunnilleen euron.

Totta kai haluamme.

Tasanteelta otan muutaman kuvan, jossa amerikkalaiset ja belgialainen näkyvät. Kuvat lienevät viimeiset Patrickista.

Patrick on toinen vasemmalta kuvassa, joka on otettu kaksi päivää ennen kuin hänet murhattiin. 

Kun matkaa on taitettu kolmisen tuntia, saavumme laakson pohjalle Uriqueen. Se on noin tuhannen asukkaan kylämäinen kaupunki, joka on syntynyt kaivosteollisuuden ympärille.

Majoittaudun hotelliin, jonka ulko-ovi on auki ja vastaanottotiski sijaitsee 300 metrin päässä. Hotellissa tuskin on ketään muuta asukasta.

Uriquesta lähtee kiinnostavan oloisia vaellusreittejä. Jokirantaa seuraten seitsemän kilometrin päässä on pieni Guadalupen kylä.

"Mene siltaa pitkin yli kohdassa, jossa on risteys. Muuten vaan jokivartta," neuvotaan minulle.

Lauantaiaamuna aamupalan syötyäni yhdeksän jälkeen alan talsia joen suuntaista katua. Havaitsen Patrickin, joka on menossa samaan suuntaan. Lähdemme yhtä matkaa.

- - -

Patrick asuu Pohjois-Carolinassa ja työskentelee Davidsonissa espanjan opettajana. Hän kertoo tarinoita Perusta, jossa hän on työskennellyt muutaman vuoden.

Amerikkalaiseksi hän on yllättävän kiinnostunut eurooppalaisesta jalkapallosta. Ruodimme Yhdysvaltain maajoukkueen tilannetta. Juttelemme myös koripallosta, ja tietenkin Patrick tuntee Lauri Markkasen.

Vertailemme matkakohteitamme. Suosittelen Patrickille matkaa Ruandaan vuorigorillojen sumuisille vuorille. Ihmettelemme Donald Trumpia ja hänen johtamistyyliään.

Puhumme myös turvallisuudesta Meksikossa.

Kuparikanjonin seudulla on ollut aika ajoin väkivallantekoja. Kanjoni kuuluu Sinaian provinssiin, joka on huumekeisari Joaquin "El Chapo" Guzmanin toimialuetta. El Chapon oikeudenkäynti on juuri alkamassa.

Toteamme kuitenkin, että hyvin harvoin väkivallanteot kohdistuvat täysin ulkopuolisiin, varsinkaan ulkomaalaisiin.

Kaunista patikointiseutua Urique-joen varrella. Reittimme näkyy rinteessä joen vasemmalla puolella. 

Tie mutkittelee Urique-joen vartta laaksossa. Välillä tie nousee korkealle joen yläpuolelle, välillä kävellään melkein joenrantaa.

Alkaa jo olla vähän hiki, kun edessä näkyy asutusta. Portin takana on koulu ja pihan ympärillä matalia rakennuksia.

Tie kiertää vielä koulun takaa, kunnes se johtaa aukiolle, jonka vieressä on pieni kirkko. Missään ei näy ihmisiä. Alan hieman huolestua, koska tarvitsisin vesipullon paluumatkaa varten.

Hetken käveltyämme huomaamme kolme pientä tyttöä, jotka kurkkivat auton takaa ja yrittävät hymyillen piiloutua, kun huomaamme heidät.

Tyttöjen äiti tulee asunnosta. Patrick kysyy, olisiko heillä vettä. Äiti tulee pian ovensuuhun tarjoten juomapulloa.

Perheen isäkin ilmestyy pian paikalle. Yritän kuunnella ja ymmärtää, kun hän ja Patrick keskustelevat espanjaksi.

Kovin vähän täällä nykyään käy turisteja, ymmärrän keskustelusta. Sekä sen, että kouluun tullaan kaukaa, vielä pienemmistä kylistä. Siksi koulun vierellä on asuntola.

Perheenisä on kaivoksella töissä, mutta nyt on lauantai ja vapaapäivä.

Kylä on hiljainen, sillä lapset ovat kotikylissään viettämässä viikonloppua.

- - -

Puolen tunnin lepäilyn jälkeen lähdemme patikoimaan takaisin kohti Uriqueta. Tien varjoisampi puoli houkuttaa, sillä alkaa olla kuuma.

Puolimatkassa kohti Uriqueta tapaamme tien pientareella maisemaa ihailevan Gilles'n. Hän sytyttää marihuanasätkän ja tarjoaa meillekin. Kieltäydymme.

Viimeksi näin Gilles'n edellisenä iltana. Hän suunnitteli pystyttävänsä telttansa Uriquessa joen toisella puolella olevan urheilukentän viereen.

Gilles kertoo nyt, että hän päätyi viettämään iltaa jonkun porukan kanssa ja sai myös jonkun kotoa majapaikan.

"Kymmenen pesoa maksoin," hän virnistää.

Kymmenen pesoa on noin puoli euroa.

"Osa eilen tapaamastani porukasta on mukana huumebisneksessä. Ympärillä on paljon marihuanaviljelmiä"," hän esittää ja heilauttaa kättään.

"Tuolla ja tuolla."

Gilles lähtee mukanamme kohti Uriqueta. Ylitämme sillan, ja sen pielessä tapaamme kalifornialaispariskunnan. Luultavasti me viisi olemme kylän ainoat turistit, ainakin ulkomaalaisturistit.

Uriquen kylä on hiljainen. 

Patrickin kanssa sovimme jo aikaisemmin, että menemme illalla syömään kaupungin parhaan hotellin ravintolaan, jossa olin perjantainakin syönyt maukkaan taco-annoksen.

Patrick jatkaa nettikahvilaan, minä ostan pari olutta ja menen lueskelemaan hotellini terassille, josta on mukava maisema joelle. Kalifornialaiset menevät hotelliinsa, belgialaisen menoista en tiedä.

Vähän ennen illan hämärtymistä lähden hotellilta. Käyn katsomassa, miltä joen toisella puolella näyttää, ja otan kävelysillalta pari kuvaa. Kun olen sinne matkalla, Gilles kävelee vastaan seurassaan joku paikallinen tyyppi polkupyöränsä selässä.

Gilles oli päivällä pohtinut mahdollisuutta kavuta kukkuloiden yli toiseen laaksoon, mutta hän oli hylännyt ajatuksen liian vaikeana.

Jatkan ravintolaan, jossa kalifornialaiset istuvat syömässä. Myös Patrick on paikalla. Tilaamme Patrickin kanssa ruoat. Valitsen taas tacoa, Patrick tilaa kunnon pihvin.

Terassilta katselen vieressä nousevia luonnon muovaamia seinämiä, tummanpuhuvia. Punertava kajo värjää taivaan niiden yllä.

Päiväinen ulkoilu väsyttää sen verran, että jatkan hotellille ja yritän saada hyvät unet. Kalifornialaisten kanssa tapaamme aamulla, kun jatkamme kello seitsemän lähtevällä bussille takaisin Bahuichivoon. Pitää illalla vielä pakatakin.

Patrick kertoo jäävänsä vielä yhdeksi yöksi. Seuraavana päivänä voisi mennä patikoimaan joen rantaa toiseen suuntaan, jossa neljän kilometrin päässä on kylä.

Kättelemme ja toivotamme hyvää jatkoa. Emme tienneet, että toinen meistä ei enää näkisi seuraavaa iltaa.

- - -

Vajaata viikkoa myöhemmin ihmettelen viestiä google-tililläni, jollaista en ikinä käytä.

"Tiedätkö, menikö veljeni Patrick johonkin pippaloihin lauantai-iltana?"

Allekirjoituksen perusteella päättelin Patrickin sukunimen ja aloin googlata.

Patrick oli lähtenyt sunnuntaina hotellistaan neljän aikoihin. Hänestä oli havainto vähän myöhemmin ranchilla 2,5 kilometrin päässä. Sen jälkeen hän oli kadonnut jäljettömiin.

Otin yhteyttä hänen veljeensä, joka halusi tietää lisää Patrickin tekemisistä Uriquessa sekä Gilles'stä. Belgialaista hän ei ollut saanut kiinni.

Seuraavana päivänä veli soitti minulle ja antoi puhelimen poliisille, joka alkoi kysellä lisää. Jatkoi viestittelyä myös toisen poliisin kanssa.

Viikkoa katoamiseen jälkeen toista sataa poliisia sekä lukuisia paikallisia vapaaehtoisia oli mukana Patrickin etsinnöissä. Etsijöillä oli käytössä helikopteri ja drone. Tapaus on saanut laajasti julkisuutta Yhdysvalloissa ja Meksikossa.

Kaksi ja puoli viikkoa katoamiseen jälkeen huomaan viestin. Perheenjäsenet vahvistavat Facebookissa Chihuahuan kuvernöörin Javier Corralin kertoneen, että Patrick on kuollut rikollisjärjestön uhrina.

Pari päivää myöhemmin uutinen kertoo, että Patrickin ruumis on löytynyt. Se oli kuopattu maahan, mutta kaivettu ylös.

Kuvernöörin mukaan huumediileri Jose Noriel Portillo Gil, lempinimeltään El Chueco olisi murhan takana. El Chueco vastaa Sinaian kartellissa kanjonin seudusta.

Facebook-tilillään Corral kertoo, että murha oli julma ja raukkamainen. Täysin viaton mies onnettomuudekseen osui väärään paikkaan.

- - -

Tapahtunut on hämmentänyt minua kovasti. Surullisia tuntemuksia on noussut pintaan. Tietenkin olen myös pohtinut, että mitä jos...

Viikon verran elin siinä uskossa, että matkustamista kanjonialueelle ja Uriqueen voi vilpittömästi suositella kaikille.

Blogiini kirjoitin silloin, kun en asiasta vielä tiennyt: "Mitä turistille paikasta jäi? Etenkin erittäin mukavia ja avuliaita ihmisiä, mainioita tacoja ja upeita maisemia. Koin olevani täysin turvassa, kuin ystävien seurassa."

Toki tiesin alueen riskit. Viime vuonna maassa tehtiin murhia enemmän kuin ikinä ennen, Sisäministeriön julkistamien tilastojen mukaan 29168 murhaa. Se tarkoittaa 20,5 murhattua ihmistä 100000:ta henkeä kohti.

Alkuvuoden perusteella näyttää, että tänä vuonna luku on yhä suurempi. Uusi presidentti Andres Manuel Lopez Obrador on pyrkinyt tarttumaan ongelmaan edeltäjiään pehmeämmin keinoin, mutta ainakaan heti se ei ole tuonut tulosta.

Valtaosa murhista on huumekartelleihin liittyvien rikollisjengin välienselvittelyn seurausta, mutta tulin läheltä todistaneeksi, että kukaan ei maassa ole täysin turvassa.

Patrickin tapaus taitaa olla aika tavallinen. Vaara ei ilmoittaudu kello kaulassa, vaan näennäisesti leppoisa tilanne saattaa muuttua hetkessä ja varoittamatta kohtalokkaasti.

Myönnän, että lähdin vähän heppoisella asenteella lomareissulleni Meksikoon.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Tulivuoret potretissa

Victor odottaa portilla varttia yli kolmelta. Aamuinen pimeys ei ole niin peittävää kuin voisi kuvitella. Tähtikirkas taivas luo omaa valoaan, jota korostaa erityisen kirkas Venus koillisen taivaalla.

Olen San Juanin kylässä Atitlan-järven rannalla Guatemalassa. Järven pinta on 1500 metriä merenpinnan yläpuolella, ja vieressä sojottaa Indian Nose, terävä kärki repaleisessa silhuetissa. Se on noin puoli kilometriä kylää ylempänä.

Kavuta ei tarvitse yksin. Kylässä varmaan joka pihapiirissä on koira, ja niiden haukut kiirivät tietoa jo seuraaville koirapartioille. Jotkut humalikot viettävät kylillä vielä edellistä iltaa.

Vanhana juoksijana oletan, että näppärästi minä tuonne ylös koukkaan. Nopeasti kuitenkin huomaan, että alan todella olla vanha juoksija.

Oppaan lisäksi matkassamme on kaksi espanjalaista. Varttia yli viisi puuskutamme hikisinä ratkaisevan askeleen kukkulan huipulle. Pian alkaa itäinen taivas väläyttää pientä kajoa. Järven pinta erottuu heikosti kevyen usvaverhon alta.

Tulivuorten sarja puoli kuudelta aamulla. Oikealla alhaalla San Juanin ja San Pedron valoja. 

Taaempana yksi pienimmistä vuorista on Fuego, jonka uumenista nousee savua. 

Kaupungit alkavat jo häämöttää, auringonnousun aika koittaa pian. 

Jippii! 

Horisontissa siintää seitsemän tulivuoren sarja. Taivaan valo alkaa kirkastua sopivasti Fuegon takaa.

Fuego on tarkkailupisteeltäni ehkä 60 kilometrin päässä. Tänne erottuu silti mainiosti, kun vuoren laelta alkaa tupruttaa savua. Fuego on vahvasti elossa.

Taustalla nouseva aurinko alkaa värittää savupilveä punertavammin sävyin. Jälleen Fuego (tuli) on nimensä veroinen.

Kuvassa korkein huippu on Indian Nose, josta edelliset kuvat ovat. 

Huipulta myötäauringon suuntaan. 

San Juanin jouluvalot. 

Täälläkin erimoisia juhlia on harva se päivä. 

Atitlan on jokseenkin kaunis järvi. 

perjantai 7. joulukuuta 2018

Laavaa ja tuprahteluja

Guatemalassa on 37 tulivuorta, ja niistä kolme on aktiivisia.

Tunnetuin ja aggressiivisin niistä on Fuego, jonka nimi suomennettuna on tuli. Fuego on sopivasti näkyvillä Antiguan kaupungin vierellä.

Fuegon näkyvät tupsahdukset ovat päivittäisiä. Vuori on erittäin aktiivinen. 

Fuego pääsi Suomessakin uutisiin alkukesästä, jolloin se viimeksi purkautui. Satoja ihmisiä kuoli vuorenrinteen kylissä, kun ihmiset eivät ehtineet pois syöksyvän laavavirran alta.

Nyt katselen vuorta noin kymmenen kilometrin päästä, ja vuoren huipulta tupruaa savua.

Fuego on lähes 3700-metrinen. Huomattavasti matalampi, 2550-metrinen on on Pacaya, joka on lähettyvillä muttei ihan näkösällä Antiguasta. Istun pikkubussin kyydissä, ja ruuhka pitää vauhdin kävelynomaisena.

Pacaya pimeän tultua. 





Ehdimme kuitenkin sopivasti puoltatoista tuntia ennen auringonlaskua portille, josta pääsee patikoimaan Pacayan huippua kohti.

Vähän ennen auringonlaskua pääsemme määränpäähän, pienelle kukkulalle, josta on mainio näkymä ehkä 2-3 kilometrin päässä olevalle Pacayan huipulle.

Ja näkymä on vaikuttava. Kiehuva laavavirta valuu kirkkaanpunaisena rinnettä alaspäin.

Illan pimetessä laavavirran hehku syvenee. Huipun ylle nouseva kevyt pilvi värjäytyy punertavan sävyihin. Harmi että kamerani ei näitä tunnelmia oikein nappaa (pokkarikamerani kuvat ovat paljon parempia kuin blogiin päätyvät kännykkäkuvat).

Maaperästä nousee kuumia "uuneja", joissa voi vaikkapa kuumentaa marsipaania. Maisema on jännästi mustaa laavakiveä.

Pacayan purkautui viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Vori heitti taivaalle sisuksiaan, ja pian ne putoilivat kivinä maahan ympäri lähikyliä.

Oppaamme muistelee purkausta.

"Olimme täällä rinteellä, kun purkaus äkkiä alkoi. Juoksimme täysillä alas, kilometriin meni minuutti, ja ehdimmepöydän alle suojaan."

Olettaisin, että pöytä on ollut vahvaa tekoa.

Kuvan Agua on vajaa neljätonninen. Sen vasemmalla puolella taaempana lymyää pilvien peittämä Fuego. Näkymä Pacayan näköalapaikalta. Hevosia on tarjolla uupuneille turisteille. 

Antiguan kaupunki oli Guatemalan pääkaupunki vuonna 1773 raivonneeseen suureen maanjäristykseen asti. Tuntuu, että monin paikoin kaupunki näyttää yhä samalta kuin järistyksen jälkeen - jopa osa rakennuksista on jätetty kuin muistona menneestä järistyksen jälkeiseen tilaan.

Kaupunki on itsessään kuin museo mennessä maailmasta, ja toisaalta sieltä löytyvät modernit galleriat, kahvilat ja ravintolat. Ei ihme, että turistijoukot löytävät tänne.

Monet vanhat luostarit ovat nyt tyylikkäitä taidemuseoita. 

Kankaankutoja. 

Antiguan keskustan maamerkki. Taustalla Agua. 

Antiguan kaikki kadut ovat vanhaa kiveystä. 

Osa rakennuksista, kuten kuvan kirkko, on jätetty vuoden 1773 järistyksen jälkeiseen tilaan. 

Jeesus-varasto. 

Hotellini Paseo de la Merced on mainio. 

Ja joulu... 

tiistai 4. joulukuuta 2018

Hidastuvat bussit ja hiipuvat mayat

Jossakin Guatemala Cityn laitamilla bussi hidastelee ja lopulta pysähtyy.

Istun bussissa ainoana matkustajana. Ulkona on pilkkopimeää.

"Hay problemas", kysyn.

"Si," vastaa kuljettaja ja kävelee ulos.

Mutta miten tähän on päädytty? Aamulla Floresissa bussi täyttyi niin, että käytäville piti taittaa ja ottaa käyttöön ylimääräiset istuimet. Bussissa, joka ei ollut ihan täysikokoinen linja-auto mutta oli isompi kuin pikkubussi, oli noin 30 matkustajaa.

Olin ostanut lipun Antiguaan.

Bussi lähtikin kohti kaakkoa etelän sijaan. Päättelin, että siellä tiet ovat parempia.

Puolimatkan paikkeilla nousimme korkealle sillalle, josta avautui mitä mainioin maisema. Paikka oli Rio Dulce, josta olisi suora ja lyhyt vesireitti Karibianmerelle.

Pian bussi pysähtyi, ja kaikki matkustajat kolmea lukuun ottamatta jäivät sinne.

Kaksi muutakin, espanjankielistä, poistuivat bussista viimeistään pääkaupungissa Guatessa.

Bussi oli armottoman hidas. Ylämäissä piti usein vaihtaa kakkoselle asti. Välillä kuljettaja urhoollisesti yritti lähteä ohittamaan rekkaa, mutta puolessavälissä ohitusta vauhti hiipui rekkaakin hitaammaksi.

Ja nyt tuntui kuljettajakin hyytyvän. Kävi ilmi, että ei hänellä ollut mitään hajua, miten ajaa Antiguaan, joka sentään on maan entinen pääkaupunki ja kaikkien turistien kohteena.

Kuljettaja löysi jonkun ohikulkijan, ja kädet viittilöivät suuntaan jos toiseen.

Matka jatkui, mutta etanan vauhtia. Ikään kuin hidastamalla vauhtia tietoisuus kartasta kertyisi päähän.

Välillä kuljettaja kilautti kaverille, välillä hän ajoi huoltoasemalle ja kyseli lisää.

500 kilometrin matka suht hyvää asfalttitietä kesti lopulta 13 tuntia. Kun lopulta olimme Antiguan kauniissa kaupungissa, hyppäsin bussista heti nähtyäni ensimmäisen tuktuk-taksin. Hänen kanssaan hintaa neuvotellessani bussikuski säntäsi paikalle ja tiedusteli, missä mahtaa olla Antiguan asema.

Kävin aiemmin matkallani hammaslääkärissä. Onneksi silloin en osunut yhtä tumpeloitten käsien hoidettavaksi.

Guatemalan pohjoisimmassa maakunnassa, trooppisessa Petenissä olin epäonninen. Matkan tarkoitus oli käydä Tikalissa, maya-kaupungeista hienoimmassa, mutta vatsatauti iski juuri pahalla hetkellä ja jätti minut vuoteeseen.

Avokadosalaatti Guatemalan taivaan alla. Anti Floresisaa jäi näihin kuviin. 

Järvimaisema Floresissa.

Guatemalan kukko-olut. 

Pohjoisen Guatemalan toinen hieno maya-kaupunki olisi Mirador, ja sinne iso hohtonsa olisi itse matkalla.

Miradorissa on 55 metriä korkea temppeli, joka on mayojen korkein rakennus, ehkäpä myös koko Amerikan korkein rakennus ennen espanjalaisten saapumista mantereelle.

Mutta Miradoriin ei niin vain mennä. Sinne pitää patikoida 70 kilometrin matka keskimäärin 38 asteen helteessä ja moskiittojen vaaniessa kintereillä. Matka sinne kestäisi viitisen päivää.

Itse olen jo liian vanha ja mukavuudenhaluinen moiseen, mutta veikkaanpa että kummipoikani Topias saattaa joku päivä innostua, vai miten on?

Okei, nuo rauniot jäivät näkemättä, mutta sentään kävin Yaxchilanissa. Sinnekin merkittävä osa kokemusta on itse matkalla. Yaxchilan sijaitsee Meksikon ja Guatemalan erottavan Usumacinta-joen varrella.

Venesatama Frontera Corozalissa Meksikossa Usumacinta-joella. 

Venesataman vastarannalla on Guatemala. Siirtolaisvirtoja ei näkynyt. 

Matkalla Yaxhilaniin. 

Maya-kaupungin maisema joelle. 

Yaxchilaniin ei mene teitä, vaan sinne pitää matkustaa veneellä.

Kun aamulla bongasin sinne matkustavan meksikolaispariskunnan ja liityin heidän seuraansa, sain hieman madallettua venematkan kustannuksia.

Aamulla paikalla ei vielä ollut ketään muita, paitsi pari arkeologia. Paikan tunnelmaan oli helppo vaipua.

Yaxchilan. 

Yaxchilanissakin arkeologeilla saattaa vielä olla isoja löydöksiä edessään. 





Miradorin korkea temppeli on ajanlaskun alkuajoilta, mutta moni mayojen merkittävimmistä rakennuksia on 700- ja 800-luvuilta, niin myös Yaxchilanissa. Hämmentävää on että lähes kaikki maya-kaupungit tyhjenivät 900-luvulla, eikä tarkkaa syytä asiaan ole tiedossa.

Pitääkö asiaa tulkita tämän päivän valossa niin, että meidän oma, länsimainen sivilisaatiommekin saattaa lopulta olla kasassa aika ohuiden lankojen varassa.

Yksi skenaario maya-kulttuurien valta-ajan päättymisen mahdollisista syistä on kuivuus tai muu ilmastoon liittyvä seikka.
Voiko esimerkiksi ilmastonmuutos olla mahdollinen tekijä, joka saattaa romahduttaa kaiken hyvinkin nopeasti myös meidän ja tämän päivän maailmassamme?

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Mayojen Palenque

Ristin temppeli, yksi pyhimmistä.

Auringon temppeli kuvassa vasemmalla. 

Yksi hienoimmista mayojen rauniokaupungeista on varmasti Palenque.

Vuonna 900 autioitunut Palenque sijaitsee sademetsässä, ja se olikin pitkään peittyneenä kasvillisuuden alle ja siten piilossa länsimaisten valloittajien katseilta.

Ei Palenque yhtä piilossa muulta maailmalta ollut kuin inkojen Macchu Pichu. 1800-luvun alkupuolelta lähtien Palenque on tunnettu, ja yhä edelleen kaupungissa tehdään uusia arkeologisia löytöjä.

Makealta tuntuu astella kaupunkiin. Voi kuvitella aikansa kuninkaat ja poppamiehet kuljeskelemassa temppeleissä ja rahvaan vähän sivummalla.

Rumpurytmejä tai jaguaarien karjuntaa ei tarvitse kuvitella, sillä paikalla olevat kymmenet kaupustelijat pitävät huolen rekvisiitasta. Pillipiiparin luoma äänimaailma kuulostaa pelottavan todelliselta, vaikka en minä oikeasti tiedä, miltä jaguaari kuulostaa.



Kuningas Pakalin hautatemppeli on Palenquen suurin. Sinne ei nyt pääse. 

Rauniot ovat isompia ja nousut jyrkempiä kuin matkalla aiemmin vierailemissani muinaiskaupungeissa. Isot temppelit näyttävät erityisen vaikuttavilta, kun taustalla kohoavat höyryävät sademetsäkukkulat.

Monen rakennelman päälle pääsee kiipeämään, vaikka portaat ovat niin jyrkkiä, että onnettomuuksiakin tidennäköisesti sattuu. Suomessa kiipeily olisi aivan varmasti kielletty.

Joka paikkaan ei sentään pääse, kuten kuningas Pakalin hautakammioon.

Kaupungissa asui huippukaudellaan 600-700-luvulla arviolta 9000 ihmistä, ja ahdasta siellä on tänäänkin.

Palatsi. 




Palenquessa on satanut rankasti kaksi päivää, ja kun sää on poutaantunut, kaupungissa vuoroaan odottavat reissaajat ovat kaikki paikalla raunioilla.

Tosin iso osa kävijöistä on luksusbussimatkalaisia, ja oletan että heidän aikatauluissaan ei ole joustovaraa, toisin kuin minulla.

Palenque sijaitsee Chiapasin maakunnassa, ja seutu on Meksikon sateisinta. Seutu Guatemalan rajan lähellä on myös varsin köyhää, mutta siitä huolimatta majapaikkani seutu Palenquen keskustan lähellä on reissuni kalleinta.

Palenquen kaupungissakin huomaa, että ollaan intiaanien mailla. 

Turismin myötä kaupunkikuvaa on kohennettu. 

Vesiputous on muinaisen Palenquen alueella.