sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Nokia museoesineenä

Nyt se on jo ihan käytännössäkin todennettu: Nokian kännykät ovat museokamaa.

Nokian puhelimista aseteltu siniristilippu herätti huomiota jo kauempaa Cultural de Cabanas -museossa Guadalajarassa. Lähempää katsottuna taideteoksen tekijäksi paljastui Michele Pred.


Museokamaa. 

Museon ykköstykkinä ovat kuitenkin valtavat muraalit palatsimaisen rakennuksen keskimmäisessä salissa. Värikkäät muraalit peittävät holvien katon ja seinät. Parhaiten ne näkee heittäytymällä selinmakuulle penkeille ja ihmettelemällä maalauksia kuin kotoista tähtitaivasta.

Katon taideteokset näkee parhaiten selinmakuulta. 

Ja tältä siellä katolla näyttää. Hups... 

Ja tältä. 

Tämä muraali on enemmänkin seinää. Kuva toisesta museosta nimeltä MUSA. 

Muraalit tuntuvat muutenkin olevan Meksikossa kova juttu. Nämä muraalit ovat paikallisen suuruuden Jose Orozcon käsialaa.

Toinen meksikolainen juttu näyttäisi olevan sunnuntaipäivien autottomuus. Samoin kuin Moreliassa viikko sitten Guadalajarassa usea keskustan pääkatu oli sunnuntaina kahteen asti kevyen liikenteen käytössä. Ja tiellä riittikin pyöräilijää, lenkkeilijä, koiranulkoiluttajaa, rullaluistelijaa, lautailijaa...


Keskustan yksi pääkaduista sunnuntaina aamupäivällä. 


Guadalajarassa on Meksikon toiseksi suurin kaupunki, jossa asuu kuutisen miljoonaa ihmistä. Siihen nähden on hämmentävää, miten intiimiltä ja pikkukaupunkimaiselta tääl tuntuu.

Guadajaran keskustan kävelykatua. 

Guadalajaran kuuluisin katedraali. 

Guadalajarassa toiseksi kuuluisin katedraali. 

Meksikon pääsarjaa. 55000 katsojan stadionista täyttyi ehkä vain kymmenesosa kajlanmyynnistä huolimatta. 


Seuraavassa päivityksessä onkin luvassa toisenlaista Meksikoa. 

torstai 18. lokakuuta 2018

Kivikasapäivityksiä ja kirkko kirjastona

"Muinaishaudan päälle oli mielenosoituksellisesti kasattu pahnoja."

Museoviraston ilmoitus huvitti kovasti isääni. Pelkkä kivikasahan se oli. Muinaishaudat ovat Savevainion mäellä toisaalla. Siellä missä arkeologien lusikkakaivauksia käytiin lapsijoukolla ihmettelemässä.
Mutta

Yacatanissa, Tzintzuntzanin raunioissa on nähtävissä kuuden tornin pohjat. 

Ja jälleen olen yhden kivikasan äärellä. Tällä kertaa paikka on suomalaisen korviin eksoottinen Tzintzuntzan. Toisaalta ehkä Savevainio kuulostaa eksoottiselta purepacha-intiaanien korviin.

Kivikasapäivityksiä lähiviikkoina voi tulla aika montakin. Meksikossa on runsaasti ikivanhoja alkuperäiskansojen rakennuksia.

Tzintzuntzanin raunioista voi päätellä, että linnoitus on joskus ollut merkittävä. 1400-luvun lopulla puolustus oli koetuksella atsteekkien vallatessa alueita. Atsteekkien hyökkäysten heikentäminä alkuperäisasukkaat antautuivat helposti 1520-luvulla saapuneille espanjalaisille.

Viereisessä Patzcuaron kaupungissa huomaa yhä selvästi, että täällä asuu paljon intiaanien jälkeläisiä. Kaupungissa ensimmäisten espanjalaisten joukossa valtaa pitänyt piispa Vasco de Quiroga myönsi alkuperäiskansalle paljon oikeuksia.



Katunäkymiä Patzcuarosta. 





Patzcuaron kaupunki on hirmuisen upea, vähän museaalinen. Kaupungin keskustan punavalkoiset talot ja punatiiliset katot ovat kestäneet vuosisatoja.

Matkailija voi valita kymmenistä upeista posadoista, missä yöpyä, eivätkä hinnatkaan ole kovin pahoja. Myös ruokapaikoissa riittää luksusta.

Majapaikkani. 

Toisaalta kaupungissa on vilkkaat torialueet ja runsaasti katukeittiöitä, eikä niissä ole kertaakaan tarvinnut pettyä.

Turisteja täällä ei paljonkaan ole.

Tämä on kirjasto, usko pois. 

Näkymä kirjaston ovelta. 

Kirjaston muraali. 

Blogipäivityksen olisi voinut aloittaa tästakin kohtaa. Kertoa Patzcuaron kirjastosta. 1500-luvun San Agustinin kirkko on jossakin vaiheessa näppärästi muutettu kirjastoksi. Lopputuloksen kruunaa koko alttaripäädyn peittävä Juan O'Gormanin maalaama muraali.

Patzcuaron lähellä on järvi, jossa huomio kiinnittyy muutamiin jyrkästi nouseviin saariin. Pitää käydä katsomassa.

Isla Janitzio on niistä suurin, ja saareen menee taajasti veneitä. Jo kaukaa ennen saareen saapumista voi ihmetellä eräänlaista vapaudenpatsaan hahmoa.

40-metrin patsas osoittautuu seudun itsenäisyyssotien vapaustaistelijan Jose Morelosin patsaaksi, jonka sisään pääsee kiipeämään nyrkissä ylhäällä olevaan käteen asti. Ja mikä ettei. Ovathan maisemat täältä makeat.

Isla Janitzio

"Vapaudenpatsaan" huipulta. 

Muuten saari on eräänlainen disneypuisto. Saaren täyteen rakennetut talot melkein kaikki ovat täynnä matkamuistokrääsää tai niiden väliin mahtuvia ravintoloita. Jo saareen saapuminen antaa eräänlaisen show'n.

Saaren edustalla sattuu parahiksi olemaan joukko kalastajia veneissään. Ja niiden kauttahan saa näppärästi hienoja kuvia saaresta. Kuinka ollakaan, kalastajien kohdalla vene pysähtyy ja kalastajat tulevat kiertämään veneen ympäri hattu kourassa. Verkot sun muu kalastusrekvisiitta ovat vain teatterikulissia. 

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Riittävän paavillinen

Meksikoa on pian viikko takana, ja tähän mennessä olen oppinut, että kaikki miehet eivät ole viiksivalluja eivätkä kaikki käytä sombreroa.

Mutta jos jossakin näkyy sombreropäinen mies, hänellä todennäköisesti on viikset.

Ainakin jos kadulla tulee vastaan kulkue. Lattarimaissa erimoisia kulkueita riittää. On fiestaa ja toisaalta vihaisempien kansalaisten mielenosoituskulkueita.

Morelian keskustan kulkue näytti jokseenkin meksikolaiselta. 


Tai sitten vaan sievä, nuori nainen, joka laulaa vahvalla äänellään vallankumouslauluja. Niihinkin täällä on perinteitä.

Plakaatin edessä istuva nainen lauloi kuin Joan Baez. 



Täällä tarkoittaa Moreliaa, joka on viiden tunnin matkan päässä Mexicosta länteen. Ylänköaluetta, joka oli espanjalaisvalloittajien vahvaa aluetta. Morelia oli pitkään Valladolid, kunnes itsenäisyystaistelunsa sankarin Jose Morelosin mukaan sai nimekseen Morelia.

Valladolidin aukiolla on puisiin telineisiin kiinnitetty 43 nuoren kasvot ja nimet. Vanhempi nainen ojentaa minulle paperin, jossa kerrotaan tapauksesta. 43 opiskelijaa katosi runsaat neljä vuotta sitten. Eikä heistä ole kuulunut mitään.

Liekö naisen oma poika yksi kadonneista?

43 kadonneen muistoa vaalitaan. 


Michoacanissa ja sen pääkaupungissa Moreliassa vaikuttaa väkivaltainen huumekartelli Caballeros Templarios. Väkivalta onneksi yltää pääasiassa vain niihin, jotka asettuvat heidän tielleen.

Paavi vieraili alueella 2012. Kartelli kiinnitti ennen vierailua alueen siltoihin bannereita, joissa järjestö kertoi, ettei ryhdy mihinkään väkivallan tekoihin vierailun aikana: emmehän ole mitään tappajia, tervetuloa paavi!

Luotan olevani reissussa riittävän paavillinen.

Moreliaa plazan idylliä. 

Morelian keskusta on tyylikäs, ja kaupungin kolonialistinen ilme on säilynyt niin hyvänä, että se on Unescon maailmanperintölistalla.

Kaupunki on viihtyisä ja tunnelma leppoisa, mikä nyt ehkä jotenkin on ristiriidassa aiemman tekstin kanssa.

Sunnuntaina pääkatu oli autoton. 

Kolonialistista katumaisemaa. 

"Kotikadun" maisema oli vähän rajoittuneempaa. 

torstai 11. lokakuuta 2018

Peruna numero Bob Beamon

Peruna numero 219 oli Asko "Nakki" Pesonen. Peruna numero 550 Antti Kalliomäki. Ja peruna numero 890 oli tietenkin Bob Beamon.

Perunoiden kerääminen oli kymmenvuotiaalle tylsää, ja jotakin piti keksiä. Laskeminen toi hommaan jotakin mielekkyyttä. 

Bob Beamonin pituushypyn ME-tulos 890 oli kovinta luokkaa. Youtubesta sen saattaa yhä nähdä. Ponnistus, ja jalat tempaisten eteen. Alas hiekkaan mahdottoman kaukana. Pari jänispomppua perään.

Ja ihmettelyä. Ainakin kymmenen minuuttia meni, kun mittamiesten mitta loppui kesken, uutta piti hakea. Kun tulos julkistettiin, hyppääjä itse ei tajunnut siitä mitään. Piti kysyä kavereilta, mitä se tarkoittaa jaloissa ja tuumissa. 

Kukaan ei ollut ikinä hypännyt edes puolen metrin päähän. Tuota ei ikinä rikota, luulin.

Nyt olen melkein pyhiinvaelluksella Mexicossa. Beamonin mahdoton hyppy täyttää 50 vuotta viikon kuluttua.

Stadionilta ja kisoista suuremman jäljen historiaan taisivat silti jättää John Carlos ja Tommie Smith, 200 metrin ykkönen ja kakkonen. Palkintojenjaossa he nostivat mustiin hanskoihin verhotun kätensä nyrkissä ylös kansallislaulun aikana ja osoittivat mieltä mustien aseman puolesta Yhdysvalloissa.

Kun vielä Mike Powell meni ja hyppäsi 1991 Tokiossa 895 ja rikkoi Beamonin lyömättömän pidetyn ennätyksen. Beamonin ME kesti 23 vuotta, Powellin ennätys on säilynyt jo 27 vuotta. 

Stadion sijaitsee kaupungin suurimman yliopiston campuksella. Metropysäkiltä matka vie opiskelijaruokaloiden, baarien, markkinapaikkojen ja seinällä keikistelevän Elvis-patsaan ohi.


Mexicon yliopiston hulppea kirjasto. 

Yliopiston kirjaston upeiden muraalien takaa läheiseltä mäeltä näkyvät valopylväät, jollaisista stadionit tunnistaa kaukaa. Ympärillä on laakeaa. Stadionkaan ei ole järin korkea. Nykyään sitä käyttävät yliopiston jalkapallo- ja yleisurheilujoukkueet.

Osa stadionia ympäröivän metalliaidan porteista on auki. Niitä vartioivat autoissaan istuvat poliisit. Anelen lupaa päästä katsomaan, sentään Suomesta ja Bob Beamon...

Stadion, jossa Bob Beamon teki sankaritekonsa. Sielläkin on panostettu muraaleihin. 

Eivät heltyneet, joten minun piti tyytyä käymään läheisessä Coyoacanin kaupunginosassa. Kilometrin päässä toisistaan ovat Frida Kahlon ja Lev Trotskin viimeiset kodit. Kummankin kuolinpaikat on museoitu, ja etenkin Kahlon varten kävijän piti jonottaa pitkään.

Fridan ja Diegon kotona. 

Frida Kahlon sinisessä talossa myös Trotski asui runsaan vuoden päädyttyään maanpakoon Meksikoon. Aikanaan Kahloa merkittävämpi taiteilijasuuruus Diego Rivera järjesti Trotskille ja tämän vaimolle oleskeluluvan Meksikoon. Trotskia pidettiin Neuvostoliitossa Leninin suurimpana seuraajaehdokkaana, ja Stalin tapatti ympäriltään kaikki mahdolliset uhkaajat. Huonostihan siinä tietenkin kävi.

Lev Trotskin hauta. 

Trotski ennätti asua Meksikossa kolmisen vuotta ennen kuin hänet murhattiin heinäkuussa 1940. Neukkuagentti Ramon Mercader tappoi Trotskin jäähakulla tämän työhuoneessa. Murhapaikka on yleisön nähtävissä, ja kertoman mukaan se on lähes alkuperäisessä asussaan.

Trotskin surmapaikka. 

Viereisessä huoneessa, Trotskien makuuhuoneessa on oven vierellä useita luodinreikiä, sillä Trotski yritettiin surmata jo aikaisemmin. Ensimmäisen murhayrityksen myötä esimerkiksi työhuoneen ikkunan ulkopuolella on tiiliseinä.

Trotskien koti kadulta katsottuna. 

Myös Frida Kahlon kuolinvuode ja -huone ovat esillä. Kahlon ja Riveran, he olivat aviopari ilmeisen myrskyisässä liitossa, sininen talo on yhdistetty taide- ja kotimuseo. Ja on hieno sellainen.

Kuvaa vielä Mexicon keskustasta iltahämärässä. 

perjantai 24. marraskuuta 2017

U

Miten monta burmalaista osaisitte nimetä? No, Aung San Suu Kyin tietenkin ja ehkäpä hänen kansallissankari-isänsä. Minulle pitkäaikaisin tuttavani on kuitenkin U Thant.

Kova tupakkamies oli vähän väliä Suomenkin tv-uutisissa YK:n pääsihteerinä aikana, jolloin se oli kova ja arvostettu pesti.

60- ja 70-luvuille ajoittui maailmalla mittavia kriisejä, joita U Thant oli ratkomassa.

Yhtä usein telkkarissa niihin aikoihin taisi esiintyä Henry Kissinger. Legenda kertoo, että Yhdysvaltain ulkoministeri esikuvanani olen ehdottanut etunimeä pikkuveljelleni. Mitäs Henri sanoisit, jos olisitkin U Terho?

Kun lueskelee Burman historiaa, voi huomata, että U on maassa yleinen etunimi.




Kävelen hiljaa ovesta sisään. Oikealla ovat ylös johtavat portaat, vasemmalla eteisessä seinälle on ripustettu valokuvia.

U Thant kättelee Fidel Castroa. U Thant keskustelee John Lennonin ja Yoko Onon kanssa. U Thant tapaa lentokentällä Iranin shaahin ja tämän puolison.

Jatkan ovesta eteenpäin, ja sohvalla kännykkäänsä tutkiva nuori nainen hätkähtää: museoon tuli asiakas. Olen päivän ensimmäinen kävijä, ja kello on sentään puoli kaksi.

Sohvan takana seinällä on valokuva, jossa U Thant ja John F. Kennedy kättelevät. Viereisessä kuvassa U Thant ja Nikita Hrustshov hymyilevät kuvaajille.

U Thantin vanha kotitalo oli pahasti rempallaan, kunnes se kunnostettiin museoksi vuonna 2015. Yläkerran "toimistossa" pöydälle on asetettu kansioita: Kuuban kriisi, Kongo... Ikkunan vieressä on YK:n lippu.

Nuo sentään eivät ole autenttisia. U Thantin talo oli tyhjillään, kun sitä alettiin remontoida. Huonekalut ovat rekvisiittaa, mutta kuvat sentään aitoja.

Helppo on kuvitella U Thant istumaan terassille tupakka käryten (hän kuoli keuhkosyöpään).

Tämä kuva ei ole loistohotellista vaan oman hotellini 11. kerroksen aamupalahuoneesta.


Yangonin kaupungin opin tuntemaan Rangoonina. Muistikuva lapsuudesta: luen Viisikko-kirjaa, ja menossa on tapaus, jossa konstaapeli Goon on saanut epäilyttävän kirjeen. Hänen nimensä on leikattu lehdestä ja liimattu kuoreen.

Joku lapsista keksi, taisi olla Pauli. Rangoon-huomion myötä Leo, Dick, Pauli, Anne ja Tim ratkaisivat jutun.

Minä istun Yangon Yangon -nimisen ravintolan kattoterassilla 22. kerroksessa ja katselen pimenevää suurkaupunkia. Yangonjoki erottuu taustalla. Kauempana se laskee Andamaninmereen.

Toisessa suunnassa maisemaa hallitsee iltavalaistuksessa majesteettisena Shwedagonin pagoda. Siellä takana jossakin ovat Mrauk U, Bagan, Mandalay, Inle, Loikaw, Mawlamyine ja Hpa-an.

Matka on ollut mieluisa, ja nyt on aika pitää hetki lomaa. Palataan taas ensi kesänä.

Muumisiltaan on hyvä päättää tämän reissun tarina.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Lepakoita mutta ei yhtään muslimia

Mitä pitäisi tehdä, kun saapuu Rakhinen pääkaupunkiin Sittween? No tietenkin mennä moskeijaan.

Aidan takaa se pilkottaa. Iso rakennus, monta tornia. Vähän on paikat rempallaan, pientä rappioromantiikkaa. Kovin näyttää vihreältä, palmumetsikko peittää moskeijan pihapiirin.

Moskeijan portille asti ei enää ilman vippaskonsteja mennäkään. Moskeijaan johtavan kadun kummassakin päässä on piikilankaesteet. Niiden takana on pino säkkejä. Kauempana on koju, jonka yllä lukee isoin kirjaimin: police.

Missään ei silti yhtään poliisia näy. En kuitenkaan pysähdy, saati ota valokuvaa. Jotenkin on sellainen tunne, että joku minua jossakin tarkkailee.

Tätä kärrykuormaa ei ollut ihan helppo liikuttaa rantahiekalla.

Rakhinessa on varsin kuuma.


Mutta millaista Sittwessä muuten on? Ainakin kuuma.

Poikkean rantakadulta sivukujalle, joka johtaa satama-alueelle. Pari laivaa on kaukana vesirajasta hiekan puolella. Taitaa olla laskuveden aika.

Lastin purku sujuu eri tavallakuon Suomessa. Riuska mies kantaa kumaraisena kolme säkkiä olallaan kohti hiekassa odottavia kärryjä. Taaempana uteliaat asukkaat ihmettelevät rajamaille eksynyttä turistia. Ihmiset haluavat valokuvaan, vaikka eivät sitä tohdi pyytää.

Yhteistä kieltä ei ole, mutta kohtaamiset ovat aitoja. Ensimmäistä kertaa kuvatessa liikutun.

Mutta ennen kuin hyvä mieli nousee liian korkealla, huomaan miettiväni muslimeja, rohingyoja. Niitä joita paikallisten mielestä ei edes ole olemassa.

Luulen, että vuonna 1940 moni saattoi liikuttua saksalaisten hyvyydestä.

Lepakot päivälevolla.

Lepakoita runsaasti etenkin vasemmanpuoleisen puun oksilla.


Illan hämärtyessä Sittwessä voi törmätä lepakoihin. Tietyssä puiston kulmassa niitä roikkuu puiden oksilla. Ja niitä on paljon. Satoja vai jopa tuhansia. Ympärillä raakuu variksia, joita on monin kerroin enemmän.

Voitte arvata, millainen äänten kakofonia ilmaan nousee.

Lepakoita voi tarkkailla viereisen hotellin kattoterassilta. Illan hämärän koittaessa lepakot alkavat liikehtiä. Roikkuvat puissa yhdellä raajalla kiinni pitäen kuin apinat.

Hämärä muuttuu pimeäksi ennen kuin lepakot lentävät yöpuuhiinsa.

Laivamatka Mraukista Sittween kesti viisi tuntia.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Rakhinen helmi

Bussin kuljettaja makaa autonsa alla ja minä loikoilen varjossa tien laidalla. Tunti tässä jo on oltu, eikä mitään näy tapahtuvan.

Matkaa oli tehty Baganista kohti surullisen kuuluisaa Rakhinen osavaltiota jo melkein yhdeksän tuntia, kun jossakin auton alla kolahti. Kuljettaja pysähtyi heti, ja nyt ihmetellään.

Aamu on juuri sarastanut, ja tie katoaa usvaan, kun sitä bussin viereltä ihmettelee.

Bussi on ollut kovilla. Tiessä jyrkät ala- ja ylämäet seuraavat toisiaan. Serpenttinitien mutkat ovat äkäisiä, hyvä että bussi niissä mahtuu kääntymään.

Ja nyt vielä tämä. Sopiva hetki uppoutua Tommi Kinnusen Lopottiin.



Neljä tuntia myöhemmin. Kuin ihme olisi koittanut, sillä bussi kulkee taas.

Kahden tunnin odottelun jälkeen paikalle kurvasi pickup, jonka kyydissä oli kompressori. Joku ryömi bussin alle savelle ja alkoi hitsata. Sitä ennen takapyörät oli väännetty suuntaansa.


Löytyi matkakaveri joka ei turhia höpötä.




Mrauk U on pieni kaupunki, joka vilisee turisteja, kunhan tieyhteydet saadaan kelvollisiksi.

Kaupunki eli kukoistustaan 1500- ja 1600-luvulla, ja se oli paikka, johon Euroopasta, etenkin Portugalista asti tultiin. Kauppa kävi ja valtio kukoisti.

Tuon ajan jälkiä on nyt suorastaan herkullista seurata. Kukkuloiden lomassa on riisipeltoja, joissa juuri ollaan sadonkorjuupuuhissa. Ja siellä peltojen reunoilla ja kylien keskellä on pagodoja ja stupia, buddhien pyhiä paikkoja, joihin mennessä pitää riisua kengät.

Eikä näitä temppeleitä tarvitse ihmetellä turistiseurueissa, sillä eivät tänne monet ulkomaalaiset löydä.



Ja illan tullen onhan täälläkin auringonlasku mitä mainioin.