Hiipuvat papukaijat

Papukaijat alkavat käydä vähiin. Copan Ruinasissa Hondurasissa pääsin sentään poseeraamaan harvinaisen värikkäässä seurassa.

Muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta on eräänlainen lintujen kuntoutuskeskus.

Kuvan papukaijat ovat entisiä lemmikkejä, salapyydystyksen uhreja. Ne eivät enää pysty lentämään, eikä niillä ole mitään intoa yrittää paeta ympäröivään sademetsään.

Monet papukaijalajit alkavat olla uhanalaisia. Sademetsien tuhoaminen vie niiltä elintilaa.

Apatia on voittanut.

Häkeissä on silti lintuja, jotka pääsevät vapauteen, kunhan niiden arvioidaan selviytyvän vapaudessaan.

Copan Ruinasin laitamilla sijaitsee vanha Copanin rauniokaupunki. Mayojen vuoteen 900 asti asuttama kaupunki oli yksi maya-kansan merkittävimmistä.

Mayojen kultakaudella lintuja oli runsaasti. Mayoille linnut olivat pyhiä, erityisesti ara-papukaija. Linnuthan olivat ainoita, jotka saattoivat kuljeskella maan ja taivaan välillä, toimia sanansaattajina. Niistä oli pidettävä hyvä huoli, ja ne olivat mayoille pyhiä.

Käyn Copanin portista sisään. Kirkasväriset papukaijat lentelevät rauniokaupungin puiden latvoissa. Turistit yrittävät tarkentaa niihin kameroitaan.

Verrattuna Guatemalan Tikaliin Copanista puuttuu mahtipontisuus. Copanissa sen sijaan on ollut taiteellista väkeä.

Missään muualla aikansa kaupungissa ei ole niin tarkkoja ja yksityiskohtaisia kaiverruksia kuin Copanissa. Monet kuninkaat ovat halunneet ikuistaa itsensä, ja näköispatsaat ovat tainneet olla muotia. Tosin mistähän minä voisin tietää, minkä näköisiä 1400 vuoden takaiset kuninkaalliset ovat olleet.

600-700-lukujen vaihteessa hallinnut jäniskuningas ei kuulosta sotaisalta. Häntä pidetään kuitenkin Copanin merkittävimpänä maya-hallitsijana. Kuvassa hän vanhana...

...ja patsaan selkäpuolella nuorena.

Näissä kaiverruksissa kuitenkin näkyvät persoonat, ja niissä näyttäisi maallikon silmin kukkivan myös huumori. Liekö myös karikatyyria?

Mutta mikä tärkeintä Copanin mayat ovat kaivertaneet ilmeisen tarkasti myös kansansa historiaa. Sitä nykypäivän arkeologit yrittävät selvittää.

Kun aikanaan rauniokaupunki löydettiin, monin paikoin eroosio oli vienyt kiviä kauaskin omalta paikaltaan, ja palapelin kokoaminen on työlästä, mutta voisinpa kuvitella sen olevan alalla myös valtavan kiehtovaa.

Hieroglyfisiin portaisiin on tallennettu 400 vuoden historia. Arkeologeilla on työsarkaa.

Tarinaa tämäkin kertoo.

Copanissa on idyllinen tunnelma.

Suomalaiset ehkä tuntevat Hondurasin Teuvo Hakkaraisen hammaslääkärireissuista, tai siitä, että San Pedro Sula on arvioitu maailman murhapääkaupungiksi. Ja tietenkin myös siitä, että vuonna 1969 Honduras ja El Salvador aloittivat jalkapallomaaottelun kähinän myötä sodan.

Siihen nähden, että Hondurasista ei juuri mitään positiivista Suomeen asti kanna, on ollut yllättävä havaita, miten viihtyisä kaupunki Copan Ruinas on.

Kaupunki sijaitsee Guatemalan rajan tuntumassa vuorenrinteiden kääntyessä jokilaaksoksi. Jyrkiltä kaduilta kaupunkimaisema on moneen suuntaan silmiä hivelevää. Kadut ovat nupukiveä, rakennukset varsin hyväkuntoisia, kolonialistisen arkkitehtuurin peruja.

Ravintoloita ja kahviloita on runsaasti, ja monen terassilta maisemat ovat kauniit ja rauhoittavat: vihreää, kumpuilevaa metsämaisemaa riittää. Ravintolat on sisustettu länsimaisen viihtyisästi, ja ruokakin on maukasta. Ruokakulttuuri on hyvin meksikolaista tortilloineen, papuineen ja avokadoineen.

Eurooppalaisia turisteja ei täällä ole kovin monta näkynyt. Paikalliset sen sijaan täyttivät Copanin rauniot. Nyt on meneillään hondurasilaisten lomaviikko. Syysloma.

Verkkainen sade rummuttaa majapaikkani oleskelutilan kattoa. Vieressä odottaa kuppi cappuccinoa. Huomenna jatkan matkaa kohti Hondurasin sydänmaita. Saapa nähdä, millaista tarinaa kertoo seuraava päivitys.

Copan Ruinasin Plaza on viehko.

 Kotikatuni.

Copan Ruinasista on vaikea ottaa kuvia ilman sähkölankojen viidakkoa.