Ramadan on menossa, kai olette siellä Suomessa huomanneet.

Viime viikolla Kashgarissa ramadanin vaikutusta kulkija ei paljon nähnyt. Eilen Karghlikissa ja tänään Hotanissa ramadan on näkynyt.

Päivällä on vaikea saada ruokaa. Tai siis saa kioskeista keksejä mutta uiguurien lounaspaikat ovat tyhjinä hiljaa. Eikä Karghlikissa ollut muita kuin uiguurien ruokapaikkoja.

Konkreettisesti asian koki Zdenek, tshekkiläismies, jonka tapasin ensi kertaa Karimabadin illallispöydässä. Uudelleen hän näkyi hotellin aulassa Kashgarissa parin Pakistanista tutun saksalaisen seurassa. Seuraavana yönä hän majailikin kanssani samassa dormitorihuoneessa.

Zdenek on mainio valokuvaaja. Tällä reissulla hän on ollut jo useita kuukausia. Hön kiipesi pari vuorta Intian Laddakhissa ja teki vuorivaelluksia Pohjois-Pakistanissa.

Kashgarissa hän osti polkupyörän. Sillä hän lähti polkemaan sunnuntaiaamuna kohti kaakkoa. Tapasin hänet yllättäen eilisiltana Karghlikissa, kun hän juuri nousi pyöränsä seläsä hotellin edessä. Hän oli pyöräillyt 240 kilometriä kahdessa päivässä.

Niin, ramadanin vaikutus oli aiheena. Kashgarista Karghlikiin reitti kulkee pääosin autiomaan poikki, välillä pienissä kylissä poiketen. Uiguurit ovat erityisen ystävällisiä, mutta tällä kertaa he eivät tarjonneet missään teetä tai pikkupurtavaa, mitä he muuten tekevät, jos joku saapuu polkupyörällä heidän kyläänsä.

Tänä aamuna Zdenek jatkoi pyorällään kohti Tiibetiä. Onnea matkaan!

Karghlik on lähes täysin uiguurien kaupunki. Han-kiinalaiset ovat  muuten levittäytyneet lähes kaikkialle, esimerkiksi Hotan, jossa nyt olen, on hyvin kiinalainen kaupunki.

Aasikuorma Karghlikissa




Ja oikeastaan aika ärsyttävä kaupunki. Perinteinen silkkitien kauppakaupunki, jonka päätuotteet ovat jade, silkki ja matot. En ole nähnyt mitään silkkitieromantiikkaa täällä.

Mutta hetkeksi viela Kashgariin. Sunnuntaimarkkinoihin.

Matkakirjani ohjeiden mukaan nousiin bussiin numero 16, suuntana eläinmarkkinat. Bussi alkoi täyttyä. Jossain takanani kuului miau. Toisen ja kolmannenkin kerran. Surkeana.

Katsoin taakseni syyllistä etsien. Saman teki moni muukin. Syyllinen löytyi. Se oli valkoinen kassi takapenkin uiguurisedän kädessä, miauuu.

Eläinbasaarilla totisesti törmää eläimiin. En tiedä, oliko kassi menossa markkinoille. Mutta tiedän, mikseivät pikkulasten vanhemmat kysy vauvaltaan Suomessa, mitä aasi sanoo.

Kysytään mitä koira sanoo. Tai mita lammas sanoo.

Mutta oletteko kunnolla kuulleet, mitä aasi sanoo?

Ulospäin hengittäessään aasi kuulostaa laivojen sumusireeniltä. Sisäänpäin hengittäessään aasi kuulostaa kuin kymmentä haarukkaa raavittaisiin samanaikaisesti vasten emalilautasen pohjaa. Parempi olla opettamatta pikkulapsille, mitä aasi sanoo.

Aasi sanoi mitä sanoi ainakin siinä vaiheessa kun ostajakandidaatti vähän testasi eläintä. Koetteli kylkiä, leukoja, jalkoja, hampaita...

Minä mietin, ostaisinko lehmän. Mutta jos ostaisin lehmän, minun pitäisi hankkia kuorma-auto, jolla sen voisin kuljettaa. Kun minulla olisi lehmä, se pitäisi nostaa sinne kuorma-auton lavalle. Ja se homma näytti ihan ylivoimaisen vaikealta, joten luovuin kokonaan ajatuksesta ostaa lehmä.

Kashgarin sunnuntaimarkkinoilla.

Lastataan lehmä.




Hevoskauppaa.

Kaupat tuli.

Kotimatkalle.

Porho.

Vastahakoinen.

Makuuvaunu.

Kaverukset.


Moskeija Hotanissa. Tämänkin kiinalaiset ovat todennäköiseti sittemmin purkaneet, kuten on käynyt valtaosalle muslimien pyhistä paikoista Xinjiangissa.