- Maistahan mehua, sanoo Karine.
- Omasta pihasta, han viittaa rehevaan puutarhaan.
Makea persikkamehu maistuu hyvalta aamupalan paatteeksi.
Olen Raffon ja Karinen terassilla. Majapaikan hintaan kuuluvat aamupala ja upea maisema. Aurinko valaisee kukkulat muutaman kilometrin paassa. Kukkulat, jotka syksyn ruska on jo valmiiksi maalannut.
- Tuonne kellariin pakenimme, Karine selittaa horjuvalla englannillaan ja osoittaa naapuritaloa, joka on Raffon veljen perheen talo.
Karine viittaa sotaan. Azerit ampuivat pommeja juuri noilta kauniilta kukkuloilta Shushin kaupungista. Nyt olen Stepanakerissa, Vuoristo-Karabahin paakaupungissa.
Taalla sodittiin ankarasti 1989-1994. Moni varmaan tunnistaa Vuoristo-Karabahin Arvi Lindin lukemista uutisista. "Taistelut ovat jatkuneet kiivaina Vuoristo-Karabahissa..."
Mutta kuka teista tietaa jotakin muuta tasta maasta, joka 20 vuotta sitten julistautui itsenaiseksi ja jota yksikaan maa ei ole tunnustanut?
Kaytannossa tama on osa Armeniaa, joka kansainvalisen oikeuden mukaan miehittaa aluetta laittomasti. Armenian puolelta asiaa itse tarkkaillessani Armenia voi historiallisiin nakokohtiin viitaten vaittaa olevansa oikeutettu tahan kauniiseen maahan. Alueella on esimerkiksi nelisen tuhatta armenialaiskirkkoa, useat satoja vuosia vanhoja.
Neuvostoliiton alkuhetkina Stalin paatti, etta kuulukoot Karabah Azerbaidzhaniin. Sadattuhannet azerit pakenivat taalta sodan aikana, nyt taalla tuskin asuu yhtaan azeria.
Vuoristo-Karabahiin voi matkustaa Armenian kautta, mutta viisumi pitaa hankkia. Viisumia kysytaan vasta alueelta poistuttaessa, joten se on helppo hoitaa Stepanakerissa.
Kunhan tayttaa kaavekkeen, maksaa 6 euroa ja odottaa aulassa kymmenen minuuttia, on velvoite hoidettu. Varmuuden vuoksi viisumi kannattaa pyytaa irrallisena. Jos passissa on Karabahin viisumi, Azerbaidzhaniin ei ole menemista.
Stepanakerin keskustassa kelpaa kavella. Alue tuhottiin sodassa pahasti, ja nyt se melkeinpa hohtaa uutuuttaan. Kadut ovat venalaiseen tyyliin leveita, ja liikenne on hiljaista. Kaupungissa asuu 55000 ihmista, mutta kaupunki vaikuttaa isommalta.
Elo on kuin melkeinpa missa muualla tahansa, vaikka teknisesti maa on yha sotatilassa. Armenia ja Azerbaidzhan solmivat aselevon 1994, mutta varsinaista rauhaa ei ole tehty.
Sotilaita taalla nakyy paljon.
Stepanakerissa tuntuu aina olevan liputuspaiva. Kerrostalojen valeihin on vedetty pyykkinaruja. Vetamalla toisesta narusta pyykit saa komeasti liehumaan taivaalle talojen valiin.
- Omasta pihasta, han viittaa rehevaan puutarhaan.
Makea persikkamehu maistuu hyvalta aamupalan paatteeksi.
Olen Raffon ja Karinen terassilla. Majapaikan hintaan kuuluvat aamupala ja upea maisema. Aurinko valaisee kukkulat muutaman kilometrin paassa. Kukkulat, jotka syksyn ruska on jo valmiiksi maalannut.
- Tuonne kellariin pakenimme, Karine selittaa horjuvalla englannillaan ja osoittaa naapuritaloa, joka on Raffon veljen perheen talo.
Karine viittaa sotaan. Azerit ampuivat pommeja juuri noilta kauniilta kukkuloilta Shushin kaupungista. Nyt olen Stepanakerissa, Vuoristo-Karabahin paakaupungissa.
Taalla sodittiin ankarasti 1989-1994. Moni varmaan tunnistaa Vuoristo-Karabahin Arvi Lindin lukemista uutisista. "Taistelut ovat jatkuneet kiivaina Vuoristo-Karabahissa..."
Mutta kuka teista tietaa jotakin muuta tasta maasta, joka 20 vuotta sitten julistautui itsenaiseksi ja jota yksikaan maa ei ole tunnustanut?
Kaytannossa tama on osa Armeniaa, joka kansainvalisen oikeuden mukaan miehittaa aluetta laittomasti. Armenian puolelta asiaa itse tarkkaillessani Armenia voi historiallisiin nakokohtiin viitaten vaittaa olevansa oikeutettu tahan kauniiseen maahan. Alueella on esimerkiksi nelisen tuhatta armenialaiskirkkoa, useat satoja vuosia vanhoja.
Neuvostoliiton alkuhetkina Stalin paatti, etta kuulukoot Karabah Azerbaidzhaniin. Sadattuhannet azerit pakenivat taalta sodan aikana, nyt taalla tuskin asuu yhtaan azeria.
Vuoristo-Karabahiin voi matkustaa Armenian kautta, mutta viisumi pitaa hankkia. Viisumia kysytaan vasta alueelta poistuttaessa, joten se on helppo hoitaa Stepanakerissa.
Kunhan tayttaa kaavekkeen, maksaa 6 euroa ja odottaa aulassa kymmenen minuuttia, on velvoite hoidettu. Varmuuden vuoksi viisumi kannattaa pyytaa irrallisena. Jos passissa on Karabahin viisumi, Azerbaidzhaniin ei ole menemista.
Stepanakerin keskustassa kelpaa kavella. Alue tuhottiin sodassa pahasti, ja nyt se melkeinpa hohtaa uutuuttaan. Kadut ovat venalaiseen tyyliin leveita, ja liikenne on hiljaista. Kaupungissa asuu 55000 ihmista, mutta kaupunki vaikuttaa isommalta.
Elo on kuin melkeinpa missa muualla tahansa, vaikka teknisesti maa on yha sotatilassa. Armenia ja Azerbaidzhan solmivat aselevon 1994, mutta varsinaista rauhaa ei ole tehty.
Sotilaita taalla nakyy paljon.
Stepanakerissa tuntuu aina olevan liputuspaiva. Kerrostalojen valeihin on vedetty pyykkinaruja. Vetamalla toisesta narusta pyykit saa komeasti liehumaan taivaalle talojen valiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti