Ankan teurastusta ja muuta hmong-arkea

Aluksi ankalta katkaistiin kaula. Talon isäntä juoksutti veret kulhoon ennen kuin alkoi kyniä ankkaa. Hän asetti ankan kattilaan ja alkoi kaataa kuumaa vettä päälle.

Ankan pää vielä kevyesti liikkui, vaikka kaula retkotti kattilan reunaa vasten.

Vietnamissa ollaan vieraskoreita ja pannaan pöytä koreaksi, kun vieras saapuu.

Ankka on kokenut kovia.

...ja päätyy pataan.

Ankan varpaat emäntä Chin käsissä.

Sapan kaupunki on pohjoisessa, lähellä Kiinan rajaa ja sijaitsee 1500 metrissä. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy kaupungin takana 2000-metrisiä huippuja.

Sapa.

Päivän, tai itse asiassa kahden, ohjelmana on suunnata vuorille, ja yöllä asetumme kotimajoitukseen, esittelee oppaani Silver.

Pian alkaa sataa, ja jyrkkä mäki on mutainen. Tarkkana pitää olla. 2000 metrin huippu menee sumussa. Iltapäivällä laskeudumme vuoren takaa kohti laaksoa ja kuljemme usean kylän läpi.

Taustalla sumussa 2000-metrinen.

Iltapäiväksi sade laantuu ja näkyvyyskin vähän paranee. Maisema on perinteistä vietnamilaista riisipellon reunaa. Terassiportaittain rakennettua, ja sitä on kaunis katsella. Välillä taustana on usvan takaa erottuvia kukkuloita tai laakson vastakkaisen rinteen pikkukyliä.

Monin paikoin kävelyreitit ovat hankalan jyrkkiä mutta pääosin betonipäällysteisiä. Täällä ei monellakaan ole varaa autoon, joten mopoliikennettä on runsaasti.

Siellä näkyy polku, josta olemme tulossa.

Mutainen polku.

Olen maksanut kahden päivän vaelluksesta, johon on tehty karkea suunnitelma. Kun alkaa jalka painaa ja päiväkin hämärtyä, Silver ottaa yhteyttä sopivan matkan päässä sijaitsevaan taloon, joka on mukana vaelluksia järjestävän organisaation listalla.

Päädymme 16,5 kilometrin vaelluksen päätteeksi majoittumaan Lao Chain kylään taloon, jota emännöi Chi. Hän tekee itsekin opaskeikkoja ja puhuu hyvää englantia, kuten oma oppaani Silver.

He kumpikin ovat etnisesti hmongeja, joita on Vietnamissa ja naapurimaissa useita miljoonia. Pääsen tutustumaan hmong-perheen arkeen, jossa ruokailu on isossa osassa.

Ison tuvan reunassa on "keittiö", jossa muun muassa ankka teurastettiin. Vieressä on tulisija. Pari halkoa palaa pienellä liekillä, ja niiden päällä porisee kattila, jossa ankka kypsyy. Tulisijan viereen olemme asettaneet päivän vaelluksesta märät vaatteemme.

Tulisijan viereen löytää myös perheen koira, joka haluaa lämmitellä. Vuoristoseudulla sadepäivän lämpötila jää selvästi alle 20:n.

Majapaikkani tupa.

Vanha emäntä.

Koira lämmittelemässä.

Samalla kun ankka kiehuu kattilassa, Chi ja perheen vanhin, 15-vuotias poika valmistavat muun osan ruokaa.

Pian ruoka alkaakin olla valmista, ja kokoonnumme keskellä suurta tupaa olevan pienen pöydän ääreen. Jokaiselle täytetään riisikuppi. Pöydällä on kymmenisen eri astiaa täynnä ruokaa. Ankkaa, possua, puhvelinlihaa, kevätkääryleitä, pinaattia.

Chi nostaa pöydälle myös aterian kohokohdat: ankan verestä valmistettua vanukkaan tapaista sekä ankan pään ja kynnet.

Tässä kohtaa ylpeänä kehun, että kaikkea rohkenin maistaa, ja valtaosa oli hyvää, jopa oikein maukasta.

Ruokailijoilla ei varsinaisesti omia lautasia ole. Riisikippoihin nostetaan ruokailutikuilla kustakin kulhosta omaan tahtiin. Isäntä tarjoaa omatekoista riisiviinaa, joka on yllättävän juotavaa.

Kun kuulin kotimajoitusmahdollisuudesta, en heti arvannut, että suihkuvesi on sopivan lämpöistä, vessa on siisti ja vessapaperikin laadukasta. Myös wifi on tarjolla, joten nettiin pääsee. Perheen nuorimmainen, 11-vuotias tyttö tottuneena hakeekin telkkarista Youtube- ja netflix-kanavia.

Ruoka on valmista. Emäntäni Chi takana vasemmalla, oppaani Silver oikealla.

Sadepäivää usein seuraa poutasää. Niin nytkin.

Toisena päivänä pääsimme ihailemaan edellisenä päivänä laakson vastarinteessä kulkemiamme reittejä.

Kävelimme jälleen upeiden kylien läpi, ja voisi yhteenvetona todeta, nyt illalla kirjoitellessani, että jalat ovat aika lailla puhki, mutta maisemat olivat ihan huikeat!

Vaelluksen toisen päivän maisemat olivat selkeämpiä.

Vauvasta asti täällä totutaan mopokyyteihin.

Huikea maisemapäivä sen sijaan ei osunut siihen päivään, kun nousin köysiradalla ihastelemaan koko Indokiinan korkeinta huippua. Fansipan on 3143-metrinen, ja maisemat ovat suurenmoiset.

Harmi että maisemat pääsin näkemään ainoastaan matkailuesitteistä, sillä pilvet ympäröivät sankkoina vuorenhuipun.

Sinne pääsee uuvuttavan, pitkän päivän kiipeämällä tai vartissa köysiradalla. Tällä kertaa valitsin helpomman tavan.

Maisemaa matkalla Fansipaniin köysiradalla kopista katsottuna.

Maisemista huipulla ei tämän enempää jäänyt.

Tähän vielä muutama kuva poluilla ja kylissä tapaamistani ihmisistä.