Bussissa

Majapaikkani Gilgitissä, pohjoisen Pakistanin pääkaupungissa, komeitten vuorten keskellä.

 

Gilgitiin on pitkä matka. Rawalpindista tänne kesti 19,5 tuntia.

On siinä istumista. Nukkumaan ei oikein pysty, ja toisinaan ei taas millään meinaa pysyä hereillä.

Tällä bussilla tetiin matkaa. Välillä piti lastata.

 

Mutta siinähän tuo vierähti. Vaikka bussissa ei ollut ilmastointia ja vaikka bussi nyt ei muitakaan laatukriteerejä täytä. Ilmastoinnin puuttuminenhan tarkoittaa, että bussissa on koko ajan ikkunat auki. Se taas johtaa siihen, että bussi ja kaikki siellä istuvat ovat ihan hemmetin pölyisiä. Toisaalta avonaisesta ikkunasta voi ottaa valokuvia.

Nimittäin kuvauksellista oli. Ensimmäiset kuvat (itselleni muistoihin vaan eivät kameraan) jäivät Pindin slummeista. Illan hämärtyessä katselin bussista pian lähdön jälkeen, että loppuupa kaupunki nopeasti, kun valoja ei näy.

Ei loppunut. Ja näkyihän niitä valojakin, kun lähemmäksi päästiin: nuotiot paloivat, illan ruoka valmistui. Valmistauduttiin iltatoimiin, ilman telkkaria.

Ja sitten nousi kuu. Vielä melkein pyoreänä kuu valaisi maiseman omassa, kelmeässä valossaan. Muutamaa tuntia lähdön jälkeen alkoi matkamme saapua joen varteen ja nousta jokirotkon korkeisiin seinämiin. Aamulla kuuden maissa auringon noustessa maisema oli melkeinpä jyhkeimmillään.

Indus virtaa synkän Kohistanin läpi kapeahkossa, syvaässä kanjonissaan, ja tie raukka yrittää sitä seurata. On ollut Pakistanin pojilla 1970- ja 80-luvuilla tekemistä, kun ovat tietä rakentaneet. Pojilla nimenomaan, silla matkan kylissa ei naisia näkynyt. En muista ainoatakaan.

Kohistanissa naisen oikeudet voi luetella nopeasti. Siinä se lista olikin.

Öisten tuntien aikana bussimme kulki myös Abbottabadin ohitse. Viisi vuotta myöhemmin amerikkalaisten laukaisema ohjus tulisi tässä kylässä surmaamaan erään Osama bin Ladenin.

Nuorukainen jossakin Kohistanissa.

Maleksija.

Poliisin tarkastupisteen yllätyskevennys oli Mikki Hiiri.

Vuorten ja solien halki kulkevan tien, Karakorum Highwayn rakennustyöt aloitettiin 1960-luvun lopulla. Kaksikaistainen ajorata alkaa Pakistanin puolella hieman Islamabadista pohjoiseen ja päättyy 1200 kilometriä myöhemmin Kiinan Kashgarissa.

Kerralla tietä rakensi noin 15000 miesta kummastakin maasta. Työolosuhteet olivat karmeat, keskimäärin yksi työntekijä kuoli puoltatoista tiekilometriä kohti, mutta kiinalaisten uhriluvuista kukaan ei ota selvää.

Rajanylitys on ollut ulkomaalaisille turisteille mahdollista vapunpäivästä 1986 lähtien. (En tiedä, pääsevätkö ulkomaalaiset rajan yli Xinjiangiin nyt, vuonna 2020.)

Kohistanin jälkeen maisema "tasaantui". Indus virtasi edelleen tien vierellä, välillä syvälläkin rotkossa. Paikoin mentiin sillan yli toiselle puolen jokea; fiksuja nuo muinaiset pakistanilaiset, halusivat antaa tasapuolisen maisematarjonnan bussin kummallakin puolella istuville.

Silta yli Indus-joen.

 

Vuoret ympärillä alkoivat nousta korkeammalle, ja Indusin laakso alkoi samalla levetä. Indus virtasi liejuisen sameaa vettä kuin betonimyllystä kaadettuna. Joki on nostanut monin paikoin koskemattomia, pieniä hiekkadyynejä. Siellä taitaa olla dyynejä, joilla kukaan ei ole käynyt.

Jylhää.

Maisema...

 

Alkumatkan metsäiset osuudet harvenivat. Tilalle tuli karumpaa seutua.

Sata kilometria ennen Gilgitiä edessä seisoi autojono. Uteliaana kävelin katsomaan: puskutraktori raivasi tietä.

"Maanvyöryt ovat täällä alituinen riesa. Muutama viikko sitten jouduimme kävelemään kymmenen kilometriä", kun koko alue oli tukossa, harmitteli paikallinen matkustaja.

 

Vuorimaisemaa lukijakin pääsee kuvittelemaan, kun tietää, että maailman toiseksi korkein vuori, K2 sijaitsee 200 kilometria  Gilgitistä itään.

Khyberin sola

Legendaarinen Khyberin sola ja Afganistanin raja.

 

Olen nähnyt Afganistanin. Toki turvallisen matkan päästä. Kukkulalta on mukava vilkuilla alaviistoon. Vasemmalla kallion laella on iso numero 1, toisessa suunnassa karussa maisemassa näkyy kakkonen. Numerot ilmaisevat rajalinjan. Niiden välissä laakson pohjalla odottaa pitkä jono rekkoja.

Paikka on Khyberin sola. Tästä ovat kulkeneet Aleksanteri Suuren joukot ja aikansa mongolivalloittajat. Tämä on vuosituhantinen reitti Keski-Aasian ja Intian niemimaan välillä. Tätä reittiä kamelikaravaanarit kuljettivat kauppatavaroitaan.

Ja tätä reittiä varmaankin kulkevat talibanien aseet ja sotajoukot.

Khyberin solalle ei ihan niin vain pääse, mutta toisaalta sinne saa luvan helposti. Sola kuuluu heimojen alueeseen, joten mukana pitää olla aseistettu vartija. Matkaan lähti vartija, joka oli ajanut aamulla partansa. Sisistyneesti käyttäytyvä mies puhui hyvää englantia ja opasti tarvittaessa., kuten "tämän linnoituksen sikhit rakensivat valtakuntansa länsirajalle 1823" tai "älä ota valokuvaa siitä, se ei ole kiinnostava".

Tien varrella oli kyltti "Khyber rifles welcome you to Khyber Pass". Tunsin itseni tervetulleeksi.

Toissayönä hotellini ilmastointilaite meni rikki. Valitin siitä aamulla respaan, ja pyysin heitä korjaamaan vian. Lupasivat.

Palasin iltapäivällä hikisenä. Päivälämpötila on siinä 35 asteen paikkeilla ja kosteusprosentti korkealla. Nautin jo etukäteen ilmastoinnin viileydestä.

Autokuski ja turvamies.

Matkalla Kyberin solassa.

Mutta perskeles, rikki on, huomaan. Respaan. Lupasivat korjata.

Pian tuli huoneeseeni mies, joka kokeili ilmastointia. "Rikki on", sanoi. Niinpä, mietin hikisenä.

Meni puoli tuntia ja tuli toinen mies, totesi saman. Niinpä. Vielä vartti. Ja johan hurahti käyntiin, kun paikallinen sähkömies sai vauhtia masiinaan.

Pakistanissa törmää välillä kummallisiin ihmisiin. Kävelin Peshawarissa kohti majapaikkaa, kun vastaantuleva auto hidasti kohdallani.

"Mitä mieltä olet, eikö naiseni puku olekin kaunis", huikkasi autoa kuljettanut nuorimies. Katsoin hänen vieressään hymyilevää naista, kaunista naista. "Naisesi puku on erittäin kaunis", sanoin. "Kiitos", vastasi mies ja kätteli minua. Nainenkin hymyili kauniisti. Kauniissa puvussaan. He jatkoivat eteenpäin.

Kului viisi minuuttia. Takanani hidasti auto, josta tunnistin saman pariskunnan.

Mies pysäytti autonsa ja nousi juttelemaan. "Mistä maasta olet? Päätimme juuri että matkustamme tyttöystäväni kanssa siihen maahan, josta sinä tulet". Kerroin mistä olen, jolloin mies jälleen kiitti. Nainen vilkutti iloisesti autostaan.

Eli jos näette onnellisen näköisen pakistanilaisen pariskunnan Suomssa, niin tiedätte keitä he ovat.

Huoltohommia.

Peshawarin liikennettä.

Nuoriso.

 

Lihanleikkaajat

Iloista basaarimeininkiä Peshawarissa.

Nyt olen todellisessa Pakistanissa.

Kadut ovat täynnä tööttääviä autoja, mölyäviä eläimiä, huutavia ihmisiä, haisevia jätekasoja, rasvankäryisiä ruokakojuja, värikkäitä hedelmätiskejä, tuoksuvia maustekojuja. Sellainen on Peshawar.

Pakistanissa on ollut levotonta. Maan eteläosassa Baluchistanissa hallituksen joukot tappoivat viikko sitten paikallisen heimopäällikön. Eri puolilla maata on sen jälkeen ollut mellakoita ja mielenosoituksia. 

Perjantain rukousten jälkeen etenkin on syytä olla varuillaan. Silloin ihmiset ovat liikkeellä ja saattavat nousta mellakoihin.

Peshawar on konservatiivista seutua. Täällä naisia ei näy pimeän tultua, ja muulloinkin hunnun käyttö on naisille vähintään suotavaa.

Peshawar on rajaseutua, josta alkavat heimoalueet ja kauempana odottaa Afganistan. Seudut eivät ole maan hallituksen kontrollissa.

Perjantain jälkeen on ollut rauhallista. Uskaltauduimme sunnuntaina Peshawarissa salakuljettajien basaariin, jossa näimme trombin.

Aluksi pieni tuulenpyörre nosti maasta roskia ja viskeli niitä. Nopeasti roskat nousivat korkeammalle pyörien vilkkaasti. Pyörre saavutti rottinki- sekä mattokojut ja nosti pressuja kymmenenkin metriä ilmaan.

Kauppiaille tuli kiire tarttua kaksin käsin myyntitiskeihinsä ja pitää ne maassa. Äkkiä trombi oli ohi.

Taksissa näytelmää oli kiinnostava seurata. Taksista nousimme basaareille, jotka näyttivät melkein kuin Wikken kaupalta.

Kadun toisella puolella, trombialueella, sen sijaan oli itämaisempi tunnelma. Lampaanruhot roikkuivat pressujen alla, kanat kotkottivat häkeissaan, turbaanipäiset miehet huusivat tarjouksiaan. Lähes kaikki kauppiaat olivat pukeutuneet valkoisiin, perinteisiin asuihinsa. Monella oli parta ja valkoinen fetsi.

Paikallisbussi.

Lihanleikkaajat.

Tauko.

 

Suurin osa ihmisistä oli ystävällisiä. Moni tuli kättelemään. Kaikille me emme olleet toivottuja henkilöjä. "Menkää pois. Olette vaarassa". Monen eleet ja sanat olivat uhkaavia.

Eteen tuli kyltti, jossa luki: "ei ulkomaalaisille". Sen takana alkoivat asebasaarit, emmekä sinne todellakaan yrittäneet mennä.

Basaarilla ei sinansa tuntunut turvattomalta. Pimeän aikaan sinne en kuitenkaan menisi.

Majoitun Peshawarissa vanhassa siirtomaa-ajan kartanossa. Huone on ainakin 50-neliöinen. Ikkunan alla on vihreä puutarha, jossa kaskaat sirittävät öisin ja yllä tähdet loistavat kirkkaina. Huone maksaa vajaat 20 euroa.

Eilen kävimme syömässä vanhassakaupungissa kattoterassilla. Katselimme läheistä linnoitusta ja ihailimme upeaa salamointia. Neljään pekkaan tilasimme alkukeitot, viisi ruokalajia, naan-leipää, kokikset. Koko hoito maksoi 4 euroa hengeltä. Täällä voi välillä elää tietynlaista luksuselämää.

Viina

Luulin että Pakistanissa elämä on ainakin raitista. "Niin luulevat kaikki muutkin kun tulevat tänne", sanoi Antero eilisillan grillibileissä.

Anteron tapasin ensimmäisen kerran jo Helsinki-Vantaan kentällä. Tai havaitsin hänet. Muhkeapartainen mies hiukset peittävässä liinassa ja nahkaliiveissä istui seinustan penkillä ja näytti hämärältä moottoripyöräkerhon tyypiltä. Mietin, mihin hänkin on menossa. Seuraava havainto Anterosta oli Heathrow'n kentällä Islamabadin-lennon odotustilassa. Vähän myöhemmin huomasin istuvani koneessa hänen vieressään. Ja mitä mainioimman tyypin tapasinkin.

Antero on puujalkamestari. Hän on Punaisen ristin hommissa ja johtaa Pakistanissa proteesipajaa. Hän opastaa paikallisia työhön, joka täällä todella on tarpeen. Esimerkiksi Kashmir palauttaa rajalta paljon yksijalkaisia.

Proteesipotilaiden kuntoutusta sairaalassa.

Hämmentävän paljon olen täällä tavannut suomalaisia.

Euroopan komission ihmisoikeuksista Pakistanissa vastaavan Mirkan bileissä oli myös Seppo, jonka tehtävänä on tarkastaa Pakistanin sillat. Tarkemmin sanoen hän valvoo paikallisten siltatarkastajien työtä.

Ruotsalaisella korostuksella suomea puhuvan kolmekymppisen Stefanin tehtävänä on neuvotella voimalaitoskauppa Pakistanin valtion kanssa. Energiasta tässä maassa onkin kova pula.

Vesan, entisen työkaverini jotkut bloginseuraajat varmaan tuntevatkin.

- - -

Mutta siihen viinaan.

Ensimmäisenä iltanani Pakistanissa kävimme "Kotona"-nimisessä ravintolassa. Kotona on ihan tavallinen asunto, jossa ranskalais-kiinalainen perhe pitää ravintolaa. Maukasta ruokaa ja juomaa joka lähtöön.

Ulko-oven porttivahti ei päästä sisään paikallisia. Perheen viisivuotias poika kävi avaamassa Murrees-pullojen korkit. Ravintolahuoneen vieressä näkyvästä ovesta paljastui lastenhuone. Nuorna vitsa väännettävä.

Toisena iltana kävimme toisenlaisessa, kiinalaisten pitämässä salakapakassa. Portilla vartija tarkasti passit, nimi kirjaan, metallinpaljastimella pikainen tarkastus.

Sisällä biljardisalin takana oli länsimaisen yökerhon jäljitelmä. Tiskillä istui italialaisen näköinen tyyppi, toisessa kulmassa nojaili nigerialainen. Huoneen perällä joukko iloisia naisia puhalteli täytekakun kynttilöitä. Happy birthday...

Yksi naisista intoutui musiikin vietäväksi. Lanteiden pyörittelystä päätellen keskiaasialaiset naiset eivät ole täällä pelkästään kakkukynttilöitä puhaltamassa.

Ja eilen Mirkalle ja Drisille. Paikalla ei ollut sentään pelkästään suomalaisia, oli toistakymmentä muunmaalaistakin. Jopa pakistanilaisia.

"Tuolta kaverilta saa aina viinaa kun tarvitsee", kemujen isäntä, marokkolainen Dris sanoi osoittaen paikallisen näköistä kaveria.

 

Länsimaiset saavat maassa toki virallisestikin alkoholiannoksensa. Viinakortilla kuukauden annos on kuusi yksikköä. Yksikkö on joko pullo kirkasta tai paketti, noin 20 pulloa, olutta. Paikallista. Viiniäkin täällä saa, mutta hankalasti, ja se on kallista.

Länsimaalaisille suunnatun viinakaupan vieressä on pesula, jonka takahuoneesta paikalliset hakevat vaivihkaa annoksensa.

Jatkan krapulapäivän viettoa. Tänään otan ruokajuomana kokiksen.

Islamabad

 

Islamabadissa minua jo odotettiin.

Nyt se alkoi.

Lähes kolme kuukautta piilossa muulta maailmalta. Eikä ole pelkoa, että joku äänestää mut ulos täältä. Näiltä sivuilta joku toki voi äänestää itsensa ulos. Vaikka olenhan tässä framilla. Tämä on minun elämäni bigbrother.

Islamabadista ei tule Intia mieleen, pinnistamällä ehkä vähän.

Kadut ovat viivasuoria, kilometrien pituisia, leveitä. Ensivaikutelmalta kaupunki on tylsä. Mutta mitä muuta odottaa kaupungilta, joka on perustettu pelkästään Pakistanin pääkaupungiksi levottoman Karachin sijaan.

Lentokoneessa jossain Minskin ja Vilnan välillä tuntui hassulta. Olinhan jo lentänyt kolme tuntia Heathrow'lle, jonottanut siellä tunnin passintarkastuksiin ja läpivalaisuihin (systeemit on tainneet palautua pommiuhan jäljiltä. Pari viikkoa sitten paljastui Heathrow'n kenttään ja sieltä lähteviin koneisiin kohdistuva terrori-iskusuunnitelma), odotellut vielä pari tuntia koneeseen nousua ja lentänyt toiset kolme tuntia Lontoosta.

Ja melkein lähtöpisteessä. Matka kuitenkin sujui mainiosti, vaikka eihän koneessa nukkumaan pysty.

Lisää seuraa, kun päästään kiinnostavampiin maisemiin. Niitä tulee..

Tätä kaikkea siis päivälleen 14 vuotta sitten.

Bussissa on vielä hyvin tilaa.

Suunnitelmia

Tiibetin matkaa näemmä olen pohdiskellut. Ja vähän sen suuntaisille seuduille päädyinkin.

 

Nyt alkaa lähtö olla lähellä. Sunnuntaiaamuna olen Islamabadissa, jos Heathrow suo. Sen jälkeen on hyvää aikaa tutustua Pakistaniin.

Ongelma tuleekin Kiinassa. Tai ei siinä sinänsä ongelmaa ole, mutta matkasuunnitelmavaihtoehtoja (kamalan pitkä sana) on monia. Reittisuunnitelmia hankaloittaa double entry -viisumi, jonka kiinalaiset mulle myönsivät. Viisumi on mallia 2 kertaa 30 päivää. Minun pitää leimata passi "ulkomailla" 30 päivän kuluessa.

Mielessäni on, edelleenkin, matka Tiibetiin, mutta 30 päivän rajoitin mietityttää. Lännen silkkitiekaupunkeihin haluan tutustua, Tiibetin paperien hankkimisessa saattaa mennä aikaa. Olisiko hyvä suunnitelma kulkea Kiinan läpi 30 päivässä, kuin Jules Vernen malliin? Sen 30 päivän aikana ehtisin hankkia Tiibet-luvat ja Hongkongissa viisumin saa nollattua. Sieltä lähtien olisi 30 päivää aikaa Tiibetille. Riittääkö se, kokemuksia?

Ja miten sinne Tiibetiin kannattaa mennä? Vasta avattu junayhteys Colmudista Lhasan olisi ihan upea ajatus. Mutta sama ajatus lienee muutamalla miljoonalla kiinalaisella. Se reitti lienee varattu pitkälle eteenpäin. Entä Colmudista bussilla? Kätevin tapa päästä Tiibetiin lienee lentää Chengdusta. Entäpä reitit maitse Sichuanista tai Yunnanista, mahdottomia? Miten pitkällä talvi on Tiibetin lokakuussa?

Vai pitäisikö jatkaa Hongkongista Vietnamiin, Kambodzhaan ja Thaimaan kautta kotiin? Kas siinäpä matkan luksusta, voi suunnitella matkan vähän sinne päin. Ja sitten muuttaa suunnitelmat päälaelleen.

- - -

Ja tämä kaikki siis silloin joskus, kauan ennen koronan aikaa. Tarkalleen 14 vuotta sitten päivitin tällaista. Nyt matkatarina kulkee "liveseurantana 14 vuotta sitten".

Matkalle

14 vuotta sitten jännitin matkaa, jonka aikana tulisin näkemään suht läheltä mm. maailman kahdeksanneksi korkeimman vuoren.

 

Aina tässä vaiheessa matkaa tule sama olo: alkaa pieni paniikki iskeä. Minne olenkaan menossa ja miksi pitää hylätä turvallinen koti. Lähtöön on aikaa jokunen päivä.

Stressiä tulee, kun miettii, mitä ottaa mukaan ja mitä jättää. Mitä jaksaa kantaa ja mitä on pakko kantaa. Ja mitä saisi täydennettyä matkalta.

Onko rinkka tarpeeksi iso vai pitääkö ostaa uusi. Tarvitsenko makuupussin ja jos niin millaisen. Entä makuualusta? Ja missä hemmetissä viimeinen viisumi viipyy...

Siinä vaiheessa aina helpottaa, kun rinkka on täytetty ja ollaan matkalla. Tai ei vielä siinä vaiheessa. Kotioven sulkeminen ja avaimen jättäminen jonnekin tuntuu hetken haikean lopulliselta. Paluuta ei ole, kun kone odottaa.

Kone niin, lento on aina vähän epämiellyttävä. Tai ei lento sinänsä mutta kun lento on Heathrow'n kentältä. Eikä Heathrow'ssakaan sinänsä mitään vikaa ole, mutta tuntuisi ehkä hiukan helpommalta lentää maailmalle jonkun muun kentän kautta. Näinä päivinä

Ja sitten vielä lento... niin, Pakistaniin. Mutta sehän vasta mielenkiintoinen maa on.

- - -

Tällaista kirjoittelin päivälleen 14 vuotta sitten, jolloin ensimmäistä kertaa pidin reissublogia. Silloin en juuri onnistunut matkan päältä liittää kuvia, ja nekin harvat Vuodatus-sivusto onnistui kadottamaan.

Tänä vuonna reissu näyttää pahasti jäävän tekemättä, vaikka loma just kohtaa alkaakin. Niinpä muistelen vuotta 2006 ja elämäni yhtä kiinnostavimmista reissuistani. Ja ainakin pisintä. Aion matkata reissun uudelleen päivitysteemalla tänään 14 vuotta sitten.

Tervetuloa matkaan! Saatte lukea muun muassa pissa-kakka-päivitystä sekä taivaaseen hautaamisesta.