Ensi vuoteen

55 matkapäivää, 10 maata. Seuraavalla reissulla tahti on hitaampi, vähemmän rajanylityksiä, hitaampaa matkaamista.

Seuraava reissu on... no, sen näkee. Ja siitä saa lukea tässä osoitteessa. Luultavasti ensi kesänä tai syksynä.

Siihen asti

Kuvia - Photos

Kotorinlahti, Montenegro.




Matka, joki Makedoniassa.



Ravintola. Urfa, Turkki.



Moskeija. Diyarbakir, Turkki.




Dohuk, Irakin Kurdistan.

Yhden hengen lounas. Dohuk.
 

Arbil, Irakin Kurdistan.

Saddamin kaasuiskun muistomerkki. Halabja, Irakin Kurdistan.

 

Kattoterassi. Mardin, Turkki.

 

Lehmät ja Vanin linnoitus. Turkki.

 

Anin rauniokaupunki. Turkki.

 

Tbilisi, Georgia.

 

Kazbegi, Georgia.

 

Armenian kansanmurhan aikaan. Kuva museosta Jerevanista.

 

Kerrostalo. Jerevan, Armenia.

 

Sodan uhreja. Vuoristo-Karabah.

 

Sota ja rauha. Jeghegnadsad, Armenia.

 

Maisema terassilta. Alaverdi, Armenia.

 

Kuparikaivos. Alaverdi, Armenia.

 

Reissussa rähjääntynyt.

Stalinin amme

Georgiassa matkustaessa oma asema maailmankartalla hahmottuu, kun katsoo tienvarsiopasteita. Teheran 1374 kilometria, Baku 673 kilometria. Pohjoiseen Tbilisista mentaessa huomaa, etta Istanbuliin on matkaa 1737 kilometria ja Ankaraan 1049 kilometria. Soukhoumiin (Suhumi suomeksi) ei ole kuin 379 kilometria.

Kun matka on jatkunut muutaman minuutin, tulee uusi sininen kyltti: Soukhoumi 376 kilometria. Asia selva.

Kun kolme kilometria myohemmin iso sininen kyltti tiedottaa: Soukhoumi 373 kilometria, voi todeta etta kyse ei ole maantiedosta vaan politiikasta.

Suhumi On Abhasian paakaupunki. Abhasia lasketaan virallisesti kuuluvaksi Georgiaan, mutta kaytannossa niin ei ole.

Maat kavivat veriset sodan 1990-luvun alussa. Nelja vuotta sitten sodittiin Venajan ja Georgian rajalla. Siina yhteydessa myos Abhasia siirtyi entista vahvemmin Venajan etupiiriin.

Kun istun mashrutkassa matkalla Tbilisista Goriin, oikealla puolella tieta levittaytyy kaksi isohkoa parakkikylaa.

- Tskhinvalista paenneita, kertoo takanani istuva matkustaja ja puistelee paataan.

Tskhinvali puolestaan on Etela-Ossetian paakaupunki, jossa nelja vuotta sitten sodittiin. Kun reissaaja pystyy paperisodan jalkeen matkustamaan Georgiasta Abhasiaan, Etela-Ossetiaan taalta puolen rajaa ei ole mitaan asiaa. Ainoa reitti maahan kulkee Venajan kautta lapi Kaukasian vuoriston.

Gorikin oli vuoden 2008 sodan aikana kymmenen paivan ajan miehitettyna. Nyt kaupungissa ei nay venalaissotilaita, mutta joukko georgialaissotilaita on polviasennossa pikkutiella kaupunkiin menevan tien varrella. Jannitetta taalla taitaa yha olla.

Georgiassa silti nakee venalaisia, enka ole huomannut, etta heita kohdeltaisiin kaltoin.

- Ei meilla ole mitaan venalaisia vastaan. Politiikka on politiikkaa, mutta ihmiset on eri asia, sanoo majatalon emanta Kazbegissa.

Mutta nyt mashrutka onkin jo ehtinyt Goriin asti. Matka sujuu nopeasti, kun mittari viiltaa valilla 150 km/h:n kohdalla. Matkustajaa melkein hirvittaa, kun vasen kasi pitaa tupakkaa, oikea kasi huitoo rinnan edessa ristin merkkia aina kirkon tullessa esiin. Ja kuljettajan puhevirta takanaan istuvan kanssa ei ota loppuakseen. Ja puhuessaan tietenkin kuljettaja vahan valia vilkuilee taakseen jututettavaansa.

Gorissa on yksi muita upeampi rakennus. Linnamainen museo esittelee kaupungin oman pojan, Josif Dzugashvilin tarinan.

Museon edustalla on pieni kivitalo, joka on ymparoity eraanlaisella temppelilla. Siina Josif-poika asui elamansa ensimmaiset nelja vuotta.

Itse museo esittelee useassa huoneessa sadoin valokuvin ja kopioin monista asiakirjoista tarinan, miten pikku Josefista tuli Stalin: mies joka kamppailee ansiokkaasti maailman kaikkien aikojen hirvittavimman ihmisen tittelista.

Museo itse ei paljon tuohon hirvittavaan puoleen kajoa. Museo rakennettiin muutamaa vuotta hirvion kuoleman jalkeen, eika sita ole paljonkaan muutettu neuvostoaikojen jalkeen. Alakerrassa sentaan on pari huonetta, jotka muistuttavat gulag-vangeista.

Mutta nytpa olen nahnyt, minka nakoiset ihmiset toimivat Josif-pojan opettajina. Ja minkalaisessa ammeessa Stalin kylpi junamatkallaan Jaltaan paattamaan maailman kohtalosta toisen maailmansodan jalkeen.

Lentavia hamahakkeja ja suomalaisia valittajia

Ilmassa lentaa hamahakin verkkoja. Pitkia, tuulen huojuttamia lankoja, tiheita seitteja. Aurinko luo niihin valonsa ja heijastuksensa.

Istun Irina's Guesthousen terassilla ja ihmettelen maailmaa. Alaviistossa kohisee vuolas joki, Debed. Debed-joki on vuosimiljoonien saatossa kaivanut tiensa lapi korkeiden kallioiden. Nyt joki juoksee vetta kanjonin pohjassa, kalliot satoja metreja ylempana.

Laajennettuna, olen nyt Armeniassa, 50 kilometria Georgian rajalta etelaan.

Irina on viisikymppinen nainen. Han oli aikoinaan menestyva sellisti, kierteli ympari maailmaa Pariisissa ja Riiassa asti.

Sitten sattui tragedia. Irinan ja Stepanin armeijassa ollut poika kuoli.

- Joku rajakahakka, Irina sanoo.

Irinan talon ruokahuoneen pitkan seinan keskella on uuni, josta on tehty pojan alttari. Uunin edustalla poika on vakavana isossa, valkoraamisessa kuvassa.

- En pystynyt enaa soittamaan, Irina sanoo.

Han keksi lopulta uuden toimeentulon. Han alkoi matkailuyrittajaksi. Nyt Irinan majatalo on paassyt jo Lonely Planetin sivuille asti.

Talon ylakerta on kuin suomalainen kesamokki. Keskella on iso huone ja molemmissa paadyissa pienet makuuhuoneet. Huoneet on sisalta paneloitu kapein laudoin. Tuuli tuo oisin kylmaa ilmaa parvekkeen ovien ja ikkunoiden lapi.

Huoneissa on kuitenkin lampopuhaltimet, mutta kaksi lamminta peittoa ajaa saman asian.

Irinasta ja hanen huolenpidostaan ei voi olla pitamatta. Iltaisin seitsemalta hanen kotonaan on poyta katettuna. Vieraat paasevat nauttimaan armenialaisesta keittiosta. Ruoka on maukkainta mita koko matkalla olen syonyt.

Irinasta ei voi olla pitamatta, mutta taksikuskit eivat hanesta pida. He neuvovat majapaikkaa kyselevat turistit muualle. Irina nimittain suosittelee matkalaiselle ensin jukiset kulkuneuvot, kertoo niiden aikataulut.

- Mashrutka numero 5 kulkee talon edesta Alaverdin keskustaan. Siella voit nousta oranssiin mashrutkaan, jossa lukee Haghpat.

Niin teen.

Haghpatin luostari on yksi komeimmista Armeniassa. Ja Armenian luostarit ja kirkot ovat komeimmasta paasta ja kaikkein vanhimpia koko maailmassa. Armenia julisti kristinuskon valtiouskonnokseen vuonna 301. Ensimmaisena maana maailmassa.

Haghpatista on yli ruskan varjaamien makien ja laaksojen nakoyhteys Sanahiniin, jossa on samanmoinen luostari. Kummatkin ovat vahan yli tuhatvuotiaita. Sanahaniin paasee kavellen, mutta matkalla pitaa ylittaa kaksi isoa rotkoa.

Irina on huonolla tuulella. Han on saanut negatiivista palautetta.

- Ensimmaisen kerran kolmeen vuoteen, sina aikana kun olen vieraita ottanut, han puuskahtaa.

Suomalaispariskunta (!) oli moittinut Irinaa seuraavassa majapaikassaan Jerevanissa. Liian vaikea vaellusreitti. Tylsaa muutenkin. Irinalla oli koiria pihallaan ja ne haukkuivat.

Kun luen Irinan vieraskirjaa, ihmettelen siella olevien suomalaisten suurta maaraa.

- Jostain syysta tana vuonna on ollut paljon suomalaisia, Irina ihmettelee itsekin.

Minakin jo tapasin kaksi suomalaista, eri kerroilla, Jerevanissa. Onkohan joku matkailulehti ylistanyt Armeniaa? Vai saako Tbilisiin niin halpoja lippuja?

Mina voin ainakin varauksetta suositella: ihan loistavia maita molemmat, niin Armenia kuin Georgia. Ehdottomasti matkani kohokohdat.

Vuoristo-Karabah

- Maistahan mehua, sanoo Karine.

- Omasta pihasta, han viittaa rehevaan puutarhaan.

Makea persikkamehu maistuu hyvalta aamupalan paatteeksi.

Olen Raffon ja Karinen terassilla. Majapaikan hintaan kuuluvat aamupala ja upea maisema. Aurinko valaisee kukkulat muutaman kilometrin paassa. Kukkulat, jotka syksyn ruska on jo valmiiksi maalannut.

- Tuonne kellariin pakenimme, Karine selittaa horjuvalla englannillaan ja osoittaa naapuritaloa, joka on Raffon veljen perheen talo.

Karine viittaa sotaan. Azerit ampuivat pommeja juuri noilta kauniilta kukkuloilta Shushin kaupungista. Nyt olen Stepanakerissa, Vuoristo-Karabahin paakaupungissa.

Taalla sodittiin ankarasti 1989-1994. Moni varmaan tunnistaa Vuoristo-Karabahin Arvi Lindin lukemista uutisista. "Taistelut ovat jatkuneet kiivaina Vuoristo-Karabahissa..."

Mutta kuka teista tietaa jotakin muuta tasta maasta, joka 20 vuotta sitten julistautui itsenaiseksi ja jota yksikaan maa ei ole tunnustanut?

Kaytannossa tama on osa Armeniaa, joka kansainvalisen oikeuden mukaan miehittaa aluetta laittomasti. Armenian puolelta asiaa itse tarkkaillessani Armenia voi historiallisiin nakokohtiin viitaten vaittaa olevansa oikeutettu tahan kauniiseen maahan. Alueella on esimerkiksi nelisen tuhatta armenialaiskirkkoa, useat satoja vuosia vanhoja.

Neuvostoliiton alkuhetkina Stalin paatti, etta kuulukoot Karabah Azerbaidzhaniin. Sadattuhannet azerit pakenivat taalta sodan aikana, nyt taalla tuskin asuu yhtaan azeria.

Vuoristo-Karabahiin voi matkustaa Armenian kautta, mutta viisumi pitaa hankkia. Viisumia kysytaan vasta alueelta poistuttaessa, joten se on helppo hoitaa Stepanakerissa.

Kunhan tayttaa kaavekkeen, maksaa 6 euroa ja odottaa aulassa kymmenen minuuttia, on velvoite hoidettu. Varmuuden vuoksi viisumi kannattaa pyytaa irrallisena. Jos passissa on Karabahin viisumi, Azerbaidzhaniin ei ole menemista.

Stepanakerin keskustassa kelpaa kavella. Alue tuhottiin sodassa pahasti, ja nyt se melkeinpa hohtaa uutuuttaan. Kadut ovat venalaiseen tyyliin leveita, ja liikenne on hiljaista. Kaupungissa asuu 55000 ihmista, mutta kaupunki vaikuttaa isommalta.

Elo on kuin melkeinpa missa muualla tahansa, vaikka teknisesti maa on yha sotatilassa. Armenia ja Azerbaidzhan solmivat aselevon 1994, mutta varsinaista rauhaa ei ole tehty.

Sotilaita taalla nakyy paljon.

Stepanakerissa tuntuu aina olevan liputuspaiva. Kerrostalojen valeihin on vedetty pyykkinaruja. Vetamalla toisesta narusta pyykit saa komeasti liehumaan taivaalle talojen valiin.

Tikku-Tero ja kansanmurhapotretti

Laaksosen Teijon isalla oli Volga-taksi. Sellainen iso auto, jossa penkkeja on kolmessa rivissa. Laaksonen kuljetti Volgallaan lapsia Jyskeen yleisurheilijoiden keskiviikkokisoihin ja harjoituksiin. Han ajoi Kivijarvelta ja koukkasi Laitilan pohjoisten kylien kautta kirkonkylaan.

Kevat oli alkamassa, ja oli ensimmaisten maastojuoksukisojen aika. Nousin Kiikonmaen pysakilla Volgaan, jossa oli yksi minulle tuntematon poika.

- Tero, sa olet tosi hyva juoksijatyyppi. Noin pitkat jalat ja kevyt kroppa, Laaksosen vieressa istunut mies kehui uutta kaveria, jonka lempinimen tulin myohemmin tietamaan: Tikku-Tero.

Olin edellisena kesana kymppipojissa noussut Laitilan ykkoseksi, ja nyt minua jannitti. Tero naytti tosi kovalta juoksijalta.

Tahan asti minua oli jannittanyt, koska tiesin tyttojen juoksevan Kaariaisissa samaan aikaan. Pelkasin etta havian tytoille. Nyt pelkasin etta havian seka tytoille etta Tikku-Terolle. Minua jannitti kahta kauheammin.

Ja olinhan myos siirtynyt uuteen sarjaan, 12-poikiin.

36 ja puoli vuotta myohemmin Armenian kapeilla ja mutkaisilla teilla kohtaan vahan valia samanlaisia Volga-autoja kuin oli Laaksosen Teijon isalla.

Autokanta taalla on vanhempaa kuin missaan muualla.

Bussit ovat varmaankin 50-luvulta. Monet bussit ovat pyoreakulmaisia, ja niissa on vanhanaikaisen kuorma-auton pyorea nokka. Ylamaet bussit joutuvat matelemaan ykkosvaihteella.

Jerevanissa nousen taksiin, kun pitaa jatkaa asemalta keskustaan. Taksina on Lada, joka ajettaessa huojuu sivusuunnassa. Ladan penkki on erittain alhaalla ja koko ajan pelkaan, etta auton pohja puhkeaa ja tipahdan asfaltille.

Kuljettaja esittelee armeniaksi ohi jaavia rakennuksia. Tuossa on jalkapallostadion, tuossa brandymuseo.

Georgian ja Armenian raja ylittyi aika helposti. Mutta kun passissa lukee Turku, Armenian rajalla passia syynataan vahan normaalia tarkemmin.

Jerevanin erinomainen kansanmurhamuseo kertoo lisaa, miksi taalla vihataan turkkilaisia.

Kuvassa keskella on kymmenia paakalloja. Ymparilla kymmenia ihmisia poseeraa niinkuin viime vuosisadan alun sukukokouksissa tapana oli. Kaikki ovat vakavia ja katsovat kohti kameraa.

Sukujuhlissa kaikki ovat lasna, niin elavat kuin kuolleet.

Museossa on myos valokuvia nalkaan kuolleista armenialaislapsista, otteita paivakirjoista kansanmurhan tiimoilta ja kuvia nykyisen Turkin alueelta ennen ja nyt.

Kuvista nakee, miten turkkilaiset ovat tuhonneet armenialaista kulttuuria, ovat itse asiassa tuhonneet sen melkein kokonaan maansa alueella.

Illalla syon hanpurilaisen baarissa, jonka seinat ovat punaisia ja keltaisia ja jossa on useita Marilynin valokuvia.

Ai niin, ei Tikku-Terosta ollut mihinkaan. Eika tytoista.

Osa Neuvostoliittoa

Ei ole Georgialla (Gruusialla) elo ollut aina helppoa.

Tbilisissa sijaitseva miehitysmuseo esittelee maan historiaa vuosina 1921-1991, jolloin maan miehittajan nimi oli Neuvostoliitto.

Jotenkin sita on tullut elettya maailma sellaisessa jarjestyksessa, etta Gruusia on osa Neuvostoliittoa ja Tbilisi on sen paakaupunki. Aina maan itsenaistymiseen asti.

Mutta eihan se tietenkaan niin ole mennyt. Todellisuudessa Neukut hyvin julmasti miehittivat maata.

Mies pitelee korviaan mashrutkassa matkalla Kazbegista Tbilisiin. Pikkubussin kuljettaja on laittanut kasettipesaan mielimusiikkiaan, kaihoissa neuvostoiskelmaa 80-luvulta.

Slaavilainen tunnelma on vallan haikea, kun musiikin ohi ikkunasta kulkee kellertavien lehtien varittamaa jokirantaa, jossa pikkukylien auvoisuus iltapaivan auringossa nayttaa vahan liiankin hempealta.

Jollekin musiikki ehka tuo ikavia muistoja.

Tbilisissa vanhaa parlamenttitaloa vastapaata on kirkko, jossa muhkeapartainen pappi toimittaa jumalanpalvelusta. Tarkemmin sanottuna han kavelee keskella kirkkoa ymparillaan joukkoa vakea. Pappi kastaa huiskaansa veteen ja heilauttaa rannettaan, jolloin minunkin naamalleni ripsahtelee pyhan veden pisaroita.

Papeille kommunistiajan jalkeinen vapaus on isompi juttu kuin monelle muulle. Miehitysmuseo esittelee pitkan listan nimia ja titteleita, kaikki kirkon miehia. Nimen perassa on vuosiluku, useimmalla 1937. Vuosiluvun perassa on useimmilla shot, ammuttu.

Tbilisilaiset kayvat joukolla kirkoissaan. Missaan muualla en ole nahnyt yhta aktiivista ja optimistista tunnelmaa kirkkojen messuissa.

Georgialaisille vapaus on viela niin tuore juttu, etta sita osataan arvostaa.

Nelja vuotta sitten moni taalla pelkasi. Venajan joukot saapuivat jo 50 kilometrin paahan Tbilisista ennen kuin aselepo saatiin aikaiseksi.

Miehitysaikaan voi tutustua myos kansallisgalleriassa. Nykytaiteen osastolla on iso nayttely 80-luvun lopun taiteesta. Ajasta, jolloin maa oli viela tiukasti valloittajansa pihdeissa mutta jolloin jo valkkyi pienia toivonkipinoita.

Kuten vaikkapa teoksessa rakastavaisista. Nuorten takana on punaista kuin verilaiskia. Raajat muuttuvat harmaiksi ja katoavat harmaaseen taustaan pelkkina aariviivoina.

Vahan uskalletaan mutta ei silti kuitenkaan. Naita teoksia suuri yleiso ei aikanaan nahnyt. Taiteilijoista on myos valokuvia tyoskentelemassa esimerkiksi Rustaveli-teatterin sotkuisen varaston katkoissa.

Jotenkin tuntuu, etta Tbilisissa on tanaankin samankaltaista opportunismia.

Tbilisissa kadun reuna voi olla loistokasta valoineen kuin New Yorkin kauppakujat. Saman kadun takapiha taas on suoraan kuin 50-luvun Romaniasta.