keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Siperiasta itään

17.9.2011, Irkutsk-Skovorodino




Iltapäivä Venäjän kaukoidassa alkaa verkkaisena. Kiskojen kolina on tasaista, puuduttavaa. On aikaa ihmetellä maisemia.

Molemmin puoli junaa avautuvat ruohotasangot. Pohjoisessa usvan läpi häämöttää kukkuloita. Näkyy hiljainen, harmaa kylä. Yksittäinen auto liikkuu kauempana.

Etelässä maisemaa hallitsee keltapunertava lehtimetsikkö, joka valtaa tilan ruohikolta. Takana on tälläkin puolella kukkuloita, jotka jäävät siniharmaiden pilvien ja lumisateen alle piiloon.

Tuntuu, että matka kohti itäistä Venäjää alkaa juuri nyt. Baikalin jälkeen lähes kaikki muut reppureissaajat kääntyivät etelään kohti Mongolian aroja.



40-tuntinen etappini on alkuvaiheessa. Vuoteeni on vähän tukalampi kuin aiemmin. Olen kolmannen luokan platskart-paikalla, käytävän suuntaisella yläpetillä.

Ongelmaa ei muuten olisi, mutta kun olen liian iso tälle patjalle. Jalkoja ei saa suoraksi. Etenkään jos aion pitää myös niskani suorassa, kuten olisi tarkoitus.

Kolme sukupolvea.


Päivisin voi hyvin etsiä istumapaikan jostain muualta, esimerkiksi punkkani alapetiltä, mikäli senkin asukki sattuu istumaan ja on siten nostanut vuoteensa ja kääntänyt esiin pöydän.

Tässä nyt istun ja ihmettelen.

Vartiotornit, piikkilankaa, kranaatinheittimiä.

Saha lautatapuleineen. Tullaan hieman isompaan kylään. Juna pysähtyy kahdeksi minuutiksi. Ei ehdi ulos jaloittelemaan.

Junassa alkaa olla kuuma, vaikkei ulkona olekaan. Tekisi mieli avata ikkuna, mutta ei näitä ikkunoita saa avattua. 24 astetta, kertoo junan digitaalimittari.

Kylä. Nainen kävelee käsi poskella. Riiputtaa päätään niin, että leuka käy rintaan. Onko hänellä kylmä?

Toinen nainen polkee samaan suuntaan polkupyörällä. Kumpikaan ei vilkaise kohti junaa.

Toisella puolella talossa lähellä rataa palaa valo. Talon edessä on kaksi isoa lautasantennia.

Koira kävelee raittia, roikottaa päätään. Sipulikupolikirkko on remontissa. Tällinkien ympäröimänä.

Pyry sakenee. Värittää valkoista jälkeä maahan.

Ingoda-joki tulee kurkistamaan rautatietä. Kiemurtelee pian taas kauemmas.

Avaan kirjani. Voisin lyödä vetoa, etta kukaan muu tässä junassa ei lue Solzenitsyniä. Ylipäänsä ani harva junan venäläismatkustaja lukee yhtikäs mitaan.

Tai jos lukee niin lehtiä, täyttää ristisanoja. Monet ovat avanneet läppärinsä ja katsovat elokuvaa. Joku yrittää ratkoa Rubikin kuution tapaista. Pieni lapsi järjestää viihdykettä perheelleen. Kun lapsi nukahtaa, vanhemmat vain hymyilevät.

Mutta ei voisi olla paljon hienompaa ympäristöä ja tunnelmaa lukea Ivan Denisovitshin päivää.



Kilometritolppa 5901. Uusi aamu.

Ratkaisujen aika. Vessa olisi aika siisti, kävin katsomassa. Mutta jos nyt käyn tyhjennyksellä, voi olla että hätä tulee junassa vielä toistamiseen. Toisaalta jos nyt odotan, saattaa vessa pian olla aika paskainen.

Päätän keskittyä yhden tyhjennyksen taktiikkaan ja siirrän vessakäyntiä.

Edellisellä Venäjä-reissullani 2004 tapaamani suomalaiset nuoret lääkärit olivat päätyneet toisenlaiseen ratkaisuun. Lääkärin tapaan ratkaista.

He söivät immodiumpillerit aamuin ja illoin. Riitti pitämään hädän loitolla ainakin neljä päivää.

Paskaa säilöivät omassa kropassa.


Asema jossakin Ulan Uden ja Skovorodinon välissä.


Taas kylä. Katot ovat lumesta valkoisina. Lunta on myös maan pinnalla. Näky on komea, sillä lehdet ovat värikkäinä ympärillä. Puissa yhä roikkuvat.

Talvi on vasta kokeilemassa, ei vielä tee tuloaan. Seuraavana päivänä luvassa on lämpimämpää.

Vastapäätäni istuu kirgiisin näköinen mies, joka maiskuttaa äänekkäästi aamupalaansa. Järsii tyytyväisenä rasvaa tihkuvia kanankoipia.

Kilometritolppa 5951.

Ikkunan takana kaksi kumaraista mummoa kantaa painavia kasseja. Millaistakohan heidän elämänsä on? Mista he unelmoivat? Elävätkö he niin kuin Ivan Denisovitsh vankileirillään, päivän kerrallaan. Murehtien, mita tänään syödään.

Vai haaveilevatko rivitalonpätkästä ja aurinkolomasta Punaisella merellä?

Kilometritolppa 6104.

Ympärillä on katkenneita, alastomia koivunrunkoja. Onko täällä käynyt myrsky vai metsäpalo?

Välillä näkyy tiuhasti puita, joiden lehdet hukkuvat oranssin sävyihin. Aurinko punnertaa pilvien lomasta.

Koivurunkojen alla on metristä pusikkoa, jossa on oma värikirjonsa.

Onpa täällä kaunista!

Maisema katoaa. Jälleen yksi kemikaalivaunujuna puskee vastaan. Junaa kestää vaunukaupalla, varmaan sata vaunua.

Aamu. Aamupäivä. Iltapäivä.

Kilometritolppa 7316 jättää minut junasta ja Siperian radalta.

Skovorodino.

Alkaa uusi matka. Matka kohti pohjoista.

Skovorodino.

Rautateiden arkea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti