Nyt tiedän, miltä tuntuu olla kalamies. Eikä mikä tahansa kalamies vaan piraijan saalistaja.
Se hetki, kun vavan päässä nytkähtää ja pian uudestaan vähän rajummin. Ja se hetki, kun saa ottaa klassisen kalasaaliskuvan.
Pantanal on maailman suurin kosteikkoalue, kooltaan yli kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta. Nyt, kuivan kauden loppuvaiheessa vesi on vähissä ja liikkuminen on helppoa. Sadekauden jälkeen alue on käytännössä pääsemätön.
Kolmen päivän aikana puskissa ehtii tehdä ja nähdä paljon. Asioita, joita ei omassa kotiarjessa koe.
Meitä on kuuden hengen porukka, minä ja viisi saksalaista. Oppaamme Paulo näyttää mallia. Hän kiinnittää punaisen raakalihan palan bambuisen onkivavan koukkuun ja lähtee kahlaamaan järveen.
Me seuraamme häntä tietäen, että järvessä on verenhimoisia piraijoita. Paljon. Raaka, punainen liha houkuttaa petokaloja enemmän, ja omat jalkani jäävät rauhaan. Pian pitää kahlata takaisin rantaan kalasaalista kantaen. Ja tietenkin heti valokuvattavaksi.
Piraijat ovat kahlaajalle ihan jees, mutta toista ovat jättiläissaukot. Niiden päitä ponnahtelee sadan metrin päässä, nyt jo vähän lähempänä. Saukot irvistäessään näyttävät vähän virtahevoilta ja ovat myös yhtä vaarallisia. Niinpä meidän on poistuttava vedestä ja siirryttävä onkimaan läheiseltä sillalta.
Majapaikkamme on Fazenda Joao. Vanha maatila on alkanut vuokrata majapaikkoja ja tehdä luontoretkiä. Eteläisessä Pantanalissa tiet ovat heikot, monin paikoin niitä ei ole lainkaan. Luonto on aika lailla omillaan. Muutamat turismin parissa toimivat maatilat tuntuvat tekevän asiat luontoa kunnioittaen.
"Pohjois-Pantanalissa turismi on arveluttavaa. Esimerkiksi jaguaareja ruokitaan, jotta ne pysyvät lähellä ja ovat helposti nähtävillä. Jaguaarin luonnollinen elinympäristö on iso, se tekee laajoja 15 päivän kierroksia", oppaamme Paulo kertoo levittäen kätensä laajalle kaarelle.
Paulon johdolla teemme 2,5 tunnin venematkan Mirandajoessa, käymme ratsastamassa yli kosteikkoalueiden, jonne kävellen ei oikein pääse. Teemme illan pimennyttyä kävelysafarin, mutta jaguaarit pysyvät piilossa. Autollakin kiertelemme.
Joaon farmi itsessään on mukava paikka bongata eläimiä. Nuori kaimaani vahtii suolammen rannalla ja odottaa herkkupaloja. Sivummalla on lauma vesisikoja makoilemassa.
Seudun juttu kuitenkin ovat linnut. Harmi että kännykän kameraan (ja tähän blogiin) niitä ei kovin hyvin saa vangittua.
Täällä on helppo itsekin innostua lintubongariksi. Linnut eivät ole mitään harmaavarpusia vaan väriloisto kattaa ainakin sateenkaaren värit. Jätän kuitenkin tarkemman kuvailun niille jotka linnut tuntevat.
Yö laskeutuu. Sammakoiden kurnutus alkaa kuin yhdestä sopimuksesta, ja lintujen laulut jäävät taka-alalle. Pimenneen illan valtaa satumainen näky: suolammen yllä valot alkavat vilkkua ja kimmeltää kuin öinen tähtitaivas. Eläinten silmät jakavat vielä jostain keräämäänsä valoa.
Se hetki, kun vavan päässä nytkähtää ja pian uudestaan vähän rajummin. Ja se hetki, kun saa ottaa klassisen kalasaaliskuvan.
Pantanal on maailman suurin kosteikkoalue, kooltaan yli kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta. Nyt, kuivan kauden loppuvaiheessa vesi on vähissä ja liikkuminen on helppoa. Sadekauden jälkeen alue on käytännössä pääsemätön.
Kolmen päivän aikana puskissa ehtii tehdä ja nähdä paljon. Asioita, joita ei omassa kotiarjessa koe.
Meitä on kuuden hengen porukka, minä ja viisi saksalaista. Oppaamme Paulo näyttää mallia. Hän kiinnittää punaisen raakalihan palan bambuisen onkivavan koukkuun ja lähtee kahlaamaan järveen.
Me seuraamme häntä tietäen, että järvessä on verenhimoisia piraijoita. Paljon. Raaka, punainen liha houkuttaa petokaloja enemmän, ja omat jalkani jäävät rauhaan. Pian pitää kahlata takaisin rantaan kalasaalista kantaen. Ja tietenkin heti valokuvattavaksi.
Piraijat ovat kahlaajalle ihan jees, mutta toista ovat jättiläissaukot. Niiden päitä ponnahtelee sadan metrin päässä, nyt jo vähän lähempänä. Saukot irvistäessään näyttävät vähän virtahevoilta ja ovat myös yhtä vaarallisia. Niinpä meidän on poistuttava vedestä ja siirryttävä onkimaan läheiseltä sillalta.
Majapaikkamme on Fazenda Joao. Vanha maatila on alkanut vuokrata majapaikkoja ja tehdä luontoretkiä. Eteläisessä Pantanalissa tiet ovat heikot, monin paikoin niitä ei ole lainkaan. Luonto on aika lailla omillaan. Muutamat turismin parissa toimivat maatilat tuntuvat tekevän asiat luontoa kunnioittaen.
 |
| Näkymä maatilan terassilta. Veneet muodostavat laiturin, jota kautta pääsee käyttämään pumppua. |
"Pohjois-Pantanalissa turismi on arveluttavaa. Esimerkiksi jaguaareja ruokitaan, jotta ne pysyvät lähellä ja ovat helposti nähtävillä. Jaguaarin luonnollinen elinympäristö on iso, se tekee laajoja 15 päivän kierroksia", oppaamme Paulo kertoo levittäen kätensä laajalle kaarelle.
Paulon johdolla teemme 2,5 tunnin venematkan Mirandajoessa, käymme ratsastamassa yli kosteikkoalueiden, jonne kävellen ei oikein pääse. Teemme illan pimennyttyä kävelysafarin, mutta jaguaarit pysyvät piilossa. Autollakin kiertelemme.
 |
| Mirandajoella. |
 |
| Auton valmistelua meille kermaperseille. |
Joaon farmi itsessään on mukava paikka bongata eläimiä. Nuori kaimaani vahtii suolammen rannalla ja odottaa herkkupaloja. Sivummalla on lauma vesisikoja makoilemassa.
 |
| Farmin kupeessa koko ajan viihtyy nuori kaimaani varmaankin helpon ruoan toivossa. |
 |
| Kapybara eli vesi sika on maailman suurin jyrsijä. |
Seudun juttu kuitenkin ovat linnut. Harmi että kännykän kameraan (ja tähän blogiin) niitä ei kovin hyvin saa vangittua.
Täällä on helppo itsekin innostua lintubongariksi. Linnut eivät ole mitään harmaavarpusia vaan väriloisto kattaa ainakin sateenkaaren värit. Jätän kuitenkin tarkemman kuvailun niille jotka linnut tuntevat.
Yö laskeutuu. Sammakoiden kurnutus alkaa kuin yhdestä sopimuksesta, ja lintujen laulut jäävät taka-alalle. Pimenneen illan valtaa satumainen näky: suolammen yllä valot alkavat vilkkua ja kimmeltää kuin öinen tähtitaivas. Eläinten silmät jakavat vielä jostain keräämäänsä valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti