Maailman toiseksi suurimmalla jarvella

Tanganjika on nyt nahty ylhaalta ja ahaalta. Pohjoisesta ja etelasta.

Pohjoisen Burundissa vietin nelja vuotta sitten viikonloppuisen paivan hiekkarannalle rakennetussa terassiravintolassa. Paljon sohvia, tyynyja, lohoilynurkkauksia, rantatuoleja ja jopa uima-allas. Ja paljon expatteja, valkoisia jotka jostain syysta asuvat Bujumburassa.

Sambiassa pieni betoninen oleskelutila ei ole kerannyt muita uteliaita kuin minut. Ja ne nelja pikkupoikaa, jotka huutavat musungua jotenkin sellaisella aanensavylla, etta mietin pitaisiko minun ottaa n-alkuinen sana kayttooni.

Betonibaarissa voi toki nautiskella oluen, mutta rahasta ei saa takaisin.

-Ei ole vaihtorahaa, levittaa kyyppari kasiaan.

Lahden kavelylle. Vieressa on iso kalasatamabasaari, jossa lahinna kalastajien vaimot perkaavat tuotokset ja myyvat niita eteenpain. Jokseenkin etovan hajun ja valtavan karpaspaljouden myota ei heti tee mieli kalaa.

Jotkut lapset voittavat jannityksensa ja tulevat lahelle. Tunnustelevat ihoa. Ei vari muutu miksikaan eika tartu.

Vahan kauempana on isompi satama, josta vanha saksalainen sota-alus lahtee joka toinen perjantai kohti jarven pohjoispaata. Risteily olisi mielenkiintoinen, mutta se joka toinen perjantai ei juuri nyt haamota.

Kylan nimi on Mpulungu. Sanotaan, etta Tanganjikan etelainen karki eli juuri Mpulungu on Keski-Afrikan, Ita-Afrikan ja etelaisen Afrikan rajaseutua.

Vahan rajaseudun fiilista taalla onkin. Keskustan kadulla paikallinen mies lahestyy kasi ojossa. Olen tarttumassa siihen, kun han tarayttaa:

-Fuck you americans.

Mutta palaan takaisin rannalle. Punertava aurinko on laskemassa autereiseen jarveen, maailman toiseksi syvimpaan ja vesimaaralla mitaten maailman toiseksi suurimpaan. Suurin on tietenkin Baikal.

Jarvi on kummallisen tyyni. Pari vesitaksia putputtaa juuri kohti satamaa. Jarvi nayttaa tyhjenevan.

Paiva on edelleen kuuma. Tekisi mieli uimaan, mutta taallakin rannoilla saattaa lymyta krokotiileja.

Pimeys valtaa maiseman nopeasti. Ja samalla huomaan askeisen luulon vaaraksi. Kymmenet valot syttyvat kauempana ulapalla. Kalastajien tyopaiva alkaa olla parhaimmillaan.

Polya, sheriffeja ja seksivoidetta

Istun keskelle kuoppaista tieta pysahtyneessa autossa, luen Jussi Vareksen seikkailua ja kuuntelen gospel-musiikkia.

Miten tahan on tultu?

Aamu on vasta paassyt alkuun, ja minua hakemaan tullut taksikuski huomaa heti majapaikan kulmalla ensimmaisessa ylamaessa, etta bensa on loppunut. Pahus.

Reijo Maen Sheriffi tarttui matkaan Lusaka Backpackersista. Itse asiassa aika hupaisa lukea syvalla Sambiassa kirjaa, jossa kaydaan melkein kaikissa Turun baareissa. Ja etenkin Apteekissa.

Kukko maistuisi.

Vares-tarina luistaa eteenpain viihdyttavasti, mutta sita puujalkafilosofiaa ei jaksaisi. Niilta tarinoilta ei ole voinut valttya Turun baarien tiskeillakaan.

Tassa vaiheessa en viela tieda, etta tasan puoli vuorokautta myohemmin istun jalleen tien poskessa autossa, josta harmillisesti on paassyt bensa loppumaan.

Afrikka :)

Paivan matkasuunnitelma on Samfya-Mansa-Kasama. Mansaan paasen helposti, kunhan ensimmaiselle taksille puolen tunnin odottelun jalkeen on loytynyt korvaaja. Nailla kulmilla taksi tarkoittaa sita, etta kuka tahansa autoilija saattaa kerata auton tayteen ja ottaa kustakin matkustajasta suunnilleen saman verran kuin bussikin rahastaisi.

Mansassa nousen uuteen taksiin, ja kuljettaja on kirjaimellisesti kerannyt autonsa tayteen. Farkku-Toyotaan on rakennettu kolmas penkkirivi, joten matkatavaroille on tilaa lahinna vain katolla.

Eika se ole taallakaan sallittua. Ainakaan kasata kaksi metria korkeaa kekoa katolle kruununa polkupyora.

Eika autossa ole edes rekisterikilpia.

Niinpa kuljettaja lahtee asemalta takapihan polkujen kautta. Ja koska autossa on noin kymmenen aikuista, viisi lasta ja matkatavaratkin painavat, henkiloautolla ajo on hieman hankalaa. Hiekkaiset takapihat eivat ihan tasaisia taalla ole.

Saan parhaan paikan etupenkilta, jossa tilaa on vain yhdelle. Silti siihen ankeaa toinenkin kaveri. Istuu penkkien valiin paikkaan jossa ei ole penkkia. Ennen kuin ehditte fantasioida, kerron, etta vaihdekeppi sijaitsee ohjauspyoran rungossa.

Lahdemme taittamaan 340 kilometrin mittaista matkaa samanlaista tieta jollaisia mina huristelin nuorukaisena traktorilla viljapelloille kyntohommiin.

Puolen tunnin matkan jalkeen saavumme isommalle tielle. Kuljettaja varovasti pysayttaa 50 metria ennen risteysta ja kay tutkailemassa liikennetta. Joutilaiden miesten joukko huitoo ja antaa neuvoja.

Kuljettaja rohkaistuu, lahdemme liikkeelle. Mutta kun olemme auton nokka risteyksessa, joutilaiden joukosta kuuluu huutoja ja huiskintaa. Kuljettaja laittaa pakin silmaan ja kiihdyttaa hataisesti taaksepain.

Kymmenen sekuntia myohemmin kaksi moottoripyorapoliisia ajaa risteyksen ohi valot vilkkuen. Hetken paasta he palaavat ja kurvaavat luoksemme.

Matkamme jatkuu poliisisaattueessa takaisin kohti keskustaa. Talla kertaa asfalttitieta.

Toisaalta mikapa hienompaa kuin istahtaa Mansan poliisiaseman pihalla puun alle ja lukea Sheriffia. Samalla kun kuljettajamme kay paikallisten sheriffien kanssa neuvonpitoa.

Ehdin myos miettia, miten kay matkasta jo maksamieni rahojeni, kun tuskin tasta paasemme jatkamaan.

Puoli tuntia myohemmin kuski palaa. Nousemme autoon ja lahdemme samalla ylitaydella kuormalla kohti Kasamaa.

Afrikka :)

Seuraavat viisi tuntia ja 180 kilometria huristelemme hiekkatieta ja nielemme polya.

Tie on niin hiljainen, etta lahes joka kerta auton tullessa vastaan kumpikin pysahtyy ja kuljettajat vaihtavat kuulumiset.

Pari kertaa pysahdymme kylissa, joissa savella vuoratuissa taloissa on ruohokatot. Paikallisten pelokkaista tuijotuksista voi paatella, etta valkonaamat eivat taalla ole jokapaivaisia vieraita.

Kun hiekkatieosuus paattyy, vaihdamme jostakin syysta kyytia. Viimeiset 160 kilometria sujuvat leppoisammin perinteisessa pikkubussissa, jonka kuljettaja matelee kiinalaisten rakentamaa asflattitieta arsyttavan isolla vaihteella.

Ehka ison vaihteen kaytto saastaa polttoainetta, eika sita taida taalla olla jemmavarastoihin asti, eli tankeissa yon yli sailytettavaksi. Kaksi kilometria ennen Kasamaa pysahdymme tien poskeen.

Hetken kestaa ennen kuin tajuan syyn: tankki tyhjeni.

Kello on kahdeksan ja ilta on jo sysipimea. Enka viela edes tieda, minne paasen yoksi.

Sadan metrin paassa on jonkinmoinen disko, jonka musiikki on saadetty niille volyymeille etta ilman kuulosuojaimia asiaa ei ole lahettyville.

Afrikka opettaa karsivallisyytta.

- - -

Aamulla voi tutkailla Kasaman kaupunkia valoisaan aikaan. Matkan varrella kaupungin keskustan suuntaan on Zambia prisons service - Sambian vankilapalvelu.

Taalla kun palvelukulttuuri on voimissaan, palveluista halutaan tienata. Kun haluaa ihan vaan kavella ja kysyy joltakin tieta, toinen lahtee yleensa mukaan ja lopulta jaa odottelemaan rahaa. Hanhan toimi oppaana.

Tai kun kysyy asemalla tieta vessaan, joku kylla opastaa. Ja pyytaa rahaa.

Mahtavatkohan vanginvartijatkin pyytaa tippia vangeilta?

Jatkan matkaa etsien aurinkovoidetta, kun se on paassyt loppumaan. Kaupungissa on pari marketia, Shoprite ja kiinalainen. Hoikistavaa voidetta ja seksivoidetta loytyisi, mutta ei aurinkorasvaa.

Kun katson ymparilleni, huomaan, etta eivat nama taida kayttaa.

Aamuisia heratyksia

Polyisen sisamaan Afrikan matkaajalle heratys tuntuu ensin unelta. Hyttysverkon lapi kantautuva aani on kuin valtameren kuohuja. Aallot uivat suoraan tajuntaani.

Merellista maisemaa saestavat Afrikan aamulinnut.

Ja tata kirjoitan syvalla Sambiassa.

Kun katsotte karttaa, Kongo tyontyy etelaan melkein katkaisten Sambian kahtia. Olen nyt siella Kongon kaytavan itapuolella. Silla puolella minne aika harva reissaaja paatyy.

Kun oikein tihrustatte kartalta pienella prantattyja teksteja, ehka loydatte kylan nimelta Samfya. Se sijaitsee Bangweulu-nimisen jarven rannalla. Jarven, jonka ulappa on aava ja rannat hienon hienoa vitivalkoista hiekkaa.

Jos rannan viereisen hotellin porukat tajuaisivat, etta heilla on kasissaan aarre, he avaisivat ruokasalin verhot ja nayttaisivat merellisen maiseman aamupalapoytaan asti.

Jarvi suorastaan houkuttaa uimaan. Opaskirja varoittaa, etta jarvessa ui myos krokotiileja. Kun asiasta kysyy rannalla pulikoivilta paikallisilta tyypeilta, he puristavat paataan:

- Ei ole mitaan vaaraa.

Kumpaa te uskoisitte?

Mina uskon paikallisiin, kirjaviisaudet voi aina sivuttaa. Aina pitaa uskoa mita nakee ja kuulee paikan paella. Joten uskon, etta vesi on uimarille taysin turvallista.

Totean kuitenkin, etta uiminen on aivan yliarvostettua, enka nyt juuri halua.

- - -

Yhta aamua aikaisemmin heratyksen tunnelma on, etten sanoisi, afrikkalaisempi.

Viela illalla konsertin solisteina olivat sirkat ja sammakot. Nyt, puoli kuudelta hamara alkaa hiljaa muuttua valoksi. Pian koittavasta auringon noususta viereisen Wasa-jarven ylle aanimerkkinsa antavat virtahevot.

Hippojen horahdykset ovat niita Afrikan aania, joita varten tanne haluaa tulla uudelleen. Ja taas uudelleen.

Hippo ensin ikaan kuin niiskuttaa, sen jalkeen se puhaltaa ulos aanensa kuin torvesta. Aanen voisi sekoittaa sumusireeniin jos nyt vaan olisi jossakin muualla.

Mutta nyt olen Kasankan luonnonpuistossa. Pienehko yksityinen puisto ei keraa massoja, eika taalla myoskaan ole kaikkia Afrikan isoja saalistajaelaimia.

Mutta nama aamun heratykset!

Ja nyt aurinko kertoo olevansa ihan nurkan takana, vain hitusta horisontin alla. Ikkunan hyttysverkon lapaiseva tuulenvire lehahduttaa sankyni ylla olevaa hyttysverkkoa. Aamun linnut ovat laulupaalla.

Aika herata. Nousta ja lahtea. Kiiveta viereiseen puuhun rakennetulle lavalle ja katsoa kun aurinko kurkistaa, horisontin takaa.

Taas on takana yksi afrikkalainen auringonnousu.

Joulua pakoon

Viereisilla terassin pylvailla lamput vilkkuvat kuin amerikkalaiset jouluvalot. Pimean hiekkaisen pihan toisella puolella olevat jakarandapuut on koristeltu sinisilla, punaisilla ja vihreilla lampuilla.

Makustelen Palak paneer -annostani intialaisessa ravintolassa. Vieressa oven edessa kolme Afrikan mustaa tarjoilijaa seisoo rivissa valmiina palvelemaan.

Pimealta pihalta kuuluu tasaista sirkkojen sirinaa

Pihalle kurvaa vuorollaan pari autoa. Kaupunkimaasturi ja BMW. Mustat timantit - rikastuneet afrikkalaiset - jattavat moottorin kayntiin ja ajovalot sojottamaan kirkkaina kohti ravintolan terassia siksi aikaa kun noutavat tilaamansa annokset.

Tunnelma on jokseenkin erikoinen.

Ravintola on keskella asuntoaluetta Sambian paakaupungissa Lusakassa. Katuvalottoman kadun varrella.

Jos ei halua etsia ravintolaa asuinalueilta, sellainen on helppo loytaa kauppakeskuksesta, jollaisia Lusakassa riittaa. Niissa tavaravalikoima on vahintaan yhta hyva kuin Suomessa. Myos asiakaskunnasta iso osa on valkoihoisia.

Niille reppureissaajille, jotka eivat kauppakeskuksista piittaa, Lusakassa on aika vahan tekemista. Toisaalta jos on ollut viikkoja puskassa, kauppakeskukset tuntuvat paratiiseilta.

Lusakan keskusta on Cairo Road -kadun ymparilla. Siella elama on afrikkalaisempaa. Jalkakaytavalla kadet ojossa istuvia kerjalaisia, kusen hajuisia seinustoja, tuoksuja itamaisista mausteista, torvea toottavia autoja, santailevia ihmisia, varikkaita seinaan maalattuja kyltteja.

Hikista kaaosta.

Eika yhtaan ainoaa valkonaamaa kavele vastaan.

Lusakassakin on tunnelmallinen majapaikka. Aidan takana ollaan kaukana kaupungista, vaikka todellisuudessa paikka on melkein kaupungin keskustassa. Uima-allas on keskella pihaa. Huoneessa voi herata aamulla linnunlaulua kuunnellen.

Tana aamuna sain kuitenkin ihmetella polisevaa pihaa - rakennusmiehet moukaroivat baarin betonista tiskia palasiksi. Olen paatynyt tanne kesken remonttipuuhien.

Ehka tama on merkki. Aika suunnata taas kohti luonnonlaheisempaa Afrikkaa.

Puskaan.

Tappajat

Lats!

Kammeneni lavahtaa seinaan. Seka kammeneen etta seinaan jaa verinen plantti.

Pitaako toivoa, etta hyttysen veri on omaani vai etta se ei ole omaani?

Hyttynen on Afrikan vaarallisin elain, pahin tappaja, silla se levittaa malariaa ja muitakin trooppisia tauteja. Toki syon malarian estolaakitysta, mutta ei se anna sataprosenttista suojaa.

Toisaalta jos hyttynen ei ole imaissut verta minusta, kenen verta tama on? Etelaisen Afrikan alueella paikoin jopa useampi kuin joka neljas kantaa hi-virusta.

Jopa Nelson Mandela on myontanyt katuvansa eniten sita, ettei kiinnittanyt aids-valistukseen enempaa huomiota presidenttikaudellaan. Aihe on taalla yha aika lailla tabu.

Mandelan heratti ainakin se, etta hanen poikansa kuoli aidsiin 90-luvulla.

Mutta tama kantajahyttynen on nyt liiskana seinassa. Ihminen tuli ja tappoi. Ehka kuitenkin Afrikan pahin tappaja.

Aika menna nukkumaan, kun ininaa ei enaa kuulu. Mutta tekno soi. Kovaa.

On kuin olisi ravintola Fortessa ja yrittaisi alkaa nukkua. Herkkaunisille tata Shoestring backpackersia Vic Fallsissa ei voi suositella.

Nukahdan saman tien. Havahdun jossakin vaiheessa yota hiljaisuuteen. Tai kun yota kuuntelee hetken, se on hiljaisuutta verrattuna yokerhomusiikkiin.

Mutta kumu kantaa kauempaa. Parin kilometrin paassa ovat putoukset, maailman vaikuttavimmat.

Victorian putoukset.

- - -

On helppo samastua takavuosien imperialisteihin. Istun Hwangen puistossa safariauton kyydissa - yksin.

Katselen kun viitisenkymmenta norsua saapuu juuri juomapisteelle, pienelle lammelle, jossa aiti- ja vauvahippo jo lekottelevat.

Kuljettaja sammuttaa moottorin, ja paasen kuuntelemaan - vesipumpun moottorin tasaista surinaa.

Afrikassa on monenlaisia aania.

- - -

En ole ikina kokenut olevani yhta rikas kuin nyt. Taskussani on sadan triljoonan dollarin seteli. Ykkonen ja yksitoista nollaa.

Harmi, etta dollarit ovat Zimbabwen dollareita.

Maan johtaja M ei ole kuvattuna setelissa, mutta hanen kuviaan nakyy katujen varsilla. M nayttaa kuvissa luotettavalta ja vakaalta viisikymppiselta miehelta. Oikeassa elamassa han tayttaa seuraavaksi 90 vuotta.

Joitakin vuosia sitten M:n hallitus tuhosi Zimbabwen talouden. Oma rahayksikko laukkasi sellaista inflaatiota, etta illalla rahan arvosta oli aamuun verrattuna pudonnut muutama nolla pois.

Nykyaan taalla kaytetaan Yhdysvaltain dollaria ja rinnalla myos Etela-Afrikan randia.

Kun paikalla on useampi kuin yksi zimbabwelainen, kukaan ei halua moittia M:aa. Mutta kahden kesken jutellessa huomaa, kuinka paljon taalla miesta inhotaan. Ilmiantajia silti pelataan.

Vic Falls on kuin pieni Charterland. Kaupungissa lahes kaikki saavat jollain tavalla elantonsa putouksesta ja sen paikalle tuomista turisteista. Katujen varsilla on fiksereita ja kaupustelijoita arsyttavyyteen asti.

Mutta aina joku turisti menee halpaan ja ostaa vaikkapa sadan triljoonan dollarin setelin.

Afrikkalainen bussimatka

Hetken verran ehdin olla tyytyvainen uutisesta.

Bussi oli juuri pysahtynyt jossakin Bulawayon lahioalueella. 15 tuntia aikaisemmin zimbabwelaisbussi oli lahtenyt Johannesburgista. Nyt kello oli vahan yli kaksi aamuyolla.

Hyva uutinen kertoi, etta bussiyhtio vie kaikki matkustajat perille. Kaikki 69 matkustajaa.

Kirkkaan kuun valaisemalle hiekkaiselle pihalle kurvasi pian nelja pienempaa bussia. Kaikissa oli perakarryt.

Minun bussissani oli ehka 15 ihmista. Kaksi tuntia 45 minuuttia myohemmin bussissa olivat enaa kuljettaja, apumies ja mina.

Jokainen asiakas oli heitetty yksitellen kotiin. Valilla eksyttiin jossakin lahioalueilla. Yllattavan moni matkustaja ei tarkalleen tiennyt, minne oli menossa.

Valilla kaarrettiin kauas kaupungin valojen ulottumattomattomiin.

Sinansa ilmaisesta kiertoajelusta olisi voinut olla tyytyvainenkin, mutta toisaalta olisin halunnut nukkua.

Ja kun viela olen tallainen romanttisen vanhanaikainen matkailija etta tykkaan etsia majapaikkani vasta paikan paalla ollessani.

No, siina lykasti. Backpackers Paradisessa oli viela tyhjaa tilaa aamulla kello viisi.

Kun henkilokuntaan ensin oli saanut kiinnitettya huomion rampyttamalla kelloa vasten rautaporttia. Bussin kuljettaja saesti hyvin huudattamalla torvea.

Yritin Joburgissa ensin paasta isompaan ja kansainvalisempaan bussiin. Mutta nepa eivat huolineet matkustajaa, jolla ei ole Zimbabwen viisumia valmiina.

Rajalla viisumin sai viidessa minuutissa ja 30 dollarilla. Viranomaisten yleinen bussitarkastus sen sijaan kesti kolme ja puoli tuntia.

Rajalla oli siis aikaa. Vaikkapa lukea kyltti: Varokaa paviaaneja!

Jos tuon olisi sanonut Teuvo Hakkarainen, asian sisalto olisi ollut kovasti erilainen kuin kyltin kirjoittajilla on ollut mielessa.

Tuntui varsin afrikkalaiselta, kun lahdin Johannesburgissa etsimaan pienta kanabussiasemaa, kun olin kuullut, etta lankkaribussit eivat minua huoli.

Mukaani lyottaytyi fikseri, joka lupasi vieda minut asemalle. Talla kertaa fikseri oli tarpeen, silla Johannesburgin aseman seutu ei ole ehka ihan niin valkoihoisia kunnioittavaa. Kun paasin erimoisten katukioskien ja villien pikkutaksien viidakon lapi aseman pihan portille, alkoi varsinainen tappelu.

Ainakin 20 katta kurottautui kohti minua ja rinkkani naruja. Tanne! Meidan bussiin! Tule! Ala mene sinne! Nuo ovat huijareita! Mene tuonne!

Nyt siita fikserin mukanaolosta oli sen verran suojaa ja hyotya, etta mielellani maksoin hanelle tipit, kunhan olin paassyt bussiin.

Zimbabwelaisbussi oli muuten ihan hyva, mutta siina on penkkirivia kohden viisi vierekkaista paikkaa. Jopa minunkin kapoisille hartioilleni tila oli kortilla.

Matkan mittaan auto alkoi kerata yha enemman ja enemman tavaraa. Paikkani oli toiseksi taaimmaisella rivilla, ja joka kerta sielta oli yha hankalampi pujotella kaikkien tavarapaljouksien lapi pois bussista.

Ja aina viimeisena.

Bussissa oli aikaa vaikkapa lukea lehtia. Myos Turkkari sai kovan lapimenon, joka tiedoksi erityisesti uutispaallikoille. Etelaafrikkalainen lehti The Sowetan kertoi Kimi Raikkosen kariutuneesta tallinvaihtokuviosta. Lehti kertasi, etta asiasta kertoi suomalainen sanomalehti Turun Sanomat.

Heikki Kulta taitaa olla ainoa kansainvalisesti seurattu toimittaja Turkkarissa.

Mutta hauskaahan tama Afrikka on. Toissa paivana paasimme heittamaan ylavitoset hollantilaisperheen kanssa. Olimme samaa seuruetta Krugerin luonnonpuistossa.

- Ehka joka viides kerta bongaamme leopardin, sanoi oppaamme Ewan sen jalkeen kun olimme ihmetelleet kuivan joen uomassa toyraan alla varjossa lepaavaa leopardia. Elain oli ehka parinsadan metrin paassa, mutta se lasketaan. Yhdella reissulla koko big five -saalis.

Big five on safarilla kaytetty termi. Big fiven muodostavat isoimmat villielaimet leijona, norsu, leopardi, sarvikuono ja puhveli.

Kanankakkapommeja ja vuvuzelatorvia

Soweto Backpackersien iltanuotiolla saa varoa kananpaskapommeja ja kuunnella Bob Marleyta. Nuotio on betoniseinien sisaan rakennettujen bambuvarsien sisapuolella. Vieresta nousee korkea puu, jonka oksien lampoon kanat haluavat istahtaa.

Marleyn reggaerytmit soivat joka ilta, silla paaosin asiakaskunta vaihtuu parissa paivassa.

Soweton nahtavyyksista tunnetuin lienee Nelson Mandelan kotitalo. Siella Mandela poseeraa valokuvissa perheensa, lapsiensa, ensimmaisen vaimonsa, toisen vaimonsa, taistelutoveriensa, Desmon Tutun seka Fidel Castron seurassa.

Museoksi kliinistetyn kotitalon mielenkiintoisin esine - Winnie Mandelan sotilassaapaiden lisaksi - on Sugar Ray Leonardin mestarivyo. Mandela itsekin, kuten aika moni muukin Afrikan maiden entisista johtajista, on nuoruudessaan nyrkkeillyt. Hieno lahjahan tuo on.

Soweton illassa ei reggaen ja bambujen lisaksi voi paljon muuta tehdakaan kuin katsoa jalkapalloa. Ja sekin vaatii pienta rohkeutta.

Lahtea nyt kavelemaan pimeaan kaupunkiin. Ensin yli junaradan, sitten siksak-katuja kohti valokeilassa valkehtivaa Orlando-stadionia.

Soweton ensimmaiset talot rakennettiin 1900-luvun alussa. Kultakuume toi Johannesburgiin valtavat maarat ihmisia. Valkoiset kansoittivat Joburgin keskustan, ja kultakaivokset vaativat valtavasti tyovoimaa.

Ja sitahan Afrikassa riitti.

Mita jos tehtaisiin mustille oma alueensa. Saavat siella touhuta, joku ehdotti.

1940-luvulla alettiin puhua ensimmaisen kerran Sowetosta. South west townships. Parikymmenta kilometria Johannesburgista lounaaseen, sen verran lahella kuitenkin, etta komea skyline nakyy.

Vuoden 1976 aikana alkanut kansannousu muutti alueen vakivaltaiseksi ongelmapesaksi, rotutaistelun symboliksi. Tukea herui valtavasti joka puolelta maailmaa, mutta tuki myonnettiin lahinna sympatiapisteina.

Itsenaisyyden aikana on tapahtunut paljon, ja aluetta kelpaa esitella turisteille. Ja turistien kelpaa siella kayda. Harvassa paikassa tapaa yhta ystavallisia ihmisia.

Sowetossa asuu tata nykya virallisesti 3,5 miljoonaa ihmista. Siirtotyolaisten kanssa luku saattaa nousta jo Suomen asukasluvun suuruiseksi.

Mutta kalpaahan siella puikkelehtia.

Vuvuzelat vinkuvat yossa, ja afrikkalaisia tanssittaa. Orlando Pirates on taas tehnyt maalin egyptilaisia vieraitaan vastaan.

Tauolla ehtii kayda vessassa. Miesten pisuaareissa omaa hataansa sojottaa 2-3 ihmista pyttya kohden. Pidan kyynarpaani sen verran leveina, etta oma pisuaarirauhani sailyy.

Taukomakkara pesee Kupittaan makkarat mennen tullen, mutta se ei paljon toisaalta vaadi.

Sowetolaiset voittavat ja varmistavat paikkansa Afrikan mestarien liigan valieriin. Tanssikoreografiat ovat toinen toistaan komeampia. Katsojat ovat saaneet kolmen euron lipuilleen vastinetta.

Aika puikkelehtia takaisin kotimuurien sisapuolelle. Ottaa Windhook.