lauantai 31. lokakuuta 2020

Emei Shan - pyhä vuori

YLÖS

Kerran olen juossut maratonin. Vähän yli 30 kilometriä juoksin urheilijan vauhtia. Viimeiset 6-7 kilometriä sinnittelin eteenpäin tavoitteena juosta seuraavalle lyhtypylväälle, jossa saattoi hetken huilata.

Samalta tuntui viikonloppuna, kun taivalsin hitaasti kohti Emei-vuoren huippua Sichuanissa.

Seuraavalle tasanteelle kun kapuan portaita, saan huilata hetkisen. Tai on pakko huilata hetki.

Päiväurakka: Yli 2000 metrin nousu näitä portaita, aikaa meni 8 ja puoli tuntia. Nyt ei enää pystyisi siihen, mihin 14 vuotta sitten.



Olin talsinut vuorta ylöspäin neljättä tuntia. Porras, porras, porras...

Talta maratonin juokseminen tuntuisi tänään. Pelkkää porrasta ylöspäin.


Alku oli helppoa. Nousin bussiin Baugoun kylassa.

Tai luulin helpoksi. Bussi olikin kiinalainen turistibussi. Sain pirtsakalta oppaalta täydellisen selvityksen, mitä tuleman pitää. En vain ymmärtänyt mitään. Sen jälkeen saatoin seurata ruotsinlaivan hyttimusiikilla taustoitettua tunnelmavideota Emei-vuoren huipulta.

Vuori on buddhalaisille yksi pyhimmista. Ja kaikkein pyhin asia kiinalaisille on nähdä vuoren huipulla auringonnousu.

Pääsin bussin kyydissä tuhannessa metrissä sijaitsevan temppelin juurelle. Pyhä huippu on 3100 metrissä. Reitti on kokonaan porrastettu. Ei tarvitse liata jalkoja.

Ensimmäisen päivän tavoite oli 15 kilometrin päässä, reilussa 2 kilometrissa sijaitseva elefant pathing pool -niminen luostari. Viiden tunnin sitkeän taivalluksen jälkeen saavuin luostariin puoli kolmelta.

Elefantti-luostarin kahvilan naisilla oli kaksi harrastusta. He tekivat innokkaina ristipistoneuletöitä ja ampuivat ritsalla apinoita, jotka uteliaina ja ahneina vaanivat ohikulkijoiden eväitä.

Reppu täytyi pitää tiukasti suljettuna, sillä apinat olivat röyhkeitä.

Luostarin taukopaikan kahvilaväkeä.

Luostarit henkivät vanhaa ja ränsistynyttä tunnelmaa.

Vihreää teetä siemaillessani usvan keskellä yläviistossa häämötti maali: kultainen temppeli.

Kaukana kukkulalla häämöttää seuraava luostari.

Sitten minuun iski perkele.

Nostin rinkan selkääni. Lähdin harppomaan ylöspäin kaksi askelmaa kerrallaan. Ohittelin harvoja kiinalaisia (paikalliset matkustavat ylös bussilla, ja loppumatkaksi jotkut vuokraavat kantajat, jotka vievät pyhät vaeltajat pyhälle vuorelle kantotuolissa). Vain harva kiinalainen kävelee alhaalta asti vuorelle.

Yhtäkkiä minulla olikin voimaa. Hiki tihkui läpi vaatteitteni. Ympärillä oli pelkkää utua. Silmälasit heijastivat samaa usvaa.

Kolme tuntia myöhemmin pilvien seasta paljastui leijuvia koppeja. Taivaalliset huilun sävelet täyttivät ilman perinteisena kiinalaisena melodiana. Vai tuliko ääni huonosti rasvatuista köysiradan vaijereista? 

Kiinan porho.

Lähellä vuoren huippua matkantekoa saattoi jouduttaa köysiradalla.

Vastaan käveli hymyilevia kiinalaisia. Niihao.

 

AAMU

Joku metelöi huoneeni ovella. Koputti, ja puhe oli kiinalaisen huutavaa.

Kello oli varttia yli kuusi. Aika auringon nousta.

Kansanvaellus johti vuoren hämärälle huipulle. Kultainen temppeli oli rakennettu muovista. Kiinalaiset olivat pukeutuneet lämpimiin sinikeltaisiin takkeihin, joita vuokrattiin alueen portilla. Vuoren rinteet olivat täynnä ylöspäin jonottavia busseja.

Sankka usva peitti huipun. Jossain takana aurinko nousi, nousee joka päivä.

Varttia myohemmin alaviistossa erotti leijailevia pilviä. Takana kohosi viereinen vuorenhuippu. Tämänkö kaikki kiinalaiset haluavat nähdä?

Pilvet peittivät auringonnousun. Maiseman saattoi kuvitella komeaksi.



Mutta ei hätää. Matkamuistomyymälä on auki. Postikorttisarjasta näkee, milta täällä voisi näyttää. Aina voi ostaa kumiapinan. Tai kehystetyn taulun, joka on taytetty perhosilla.

 

HILJAISUUS

Iltapäivä. Taas olen pilvien korkeudella. Tai pilvien sisällä. Matka on vienyt alaspäin puolitoista kilometriä.

Porras, porras, porras. Vasen kylki edellä, oikea kylki edellä, vasen kylki edellä. Kaksi askelmaa kerralla, yksi askelma kerralla, kaksi askelmaa kerralla...

Alamäen vuoro.

Ilma ympärillä on kuin maitoa. Roikkuvista oksista yksikään ei liikahda. Täysinäisen hiljaisuuden joukosta korviin kiirii juoksevan veden solina.

Oikealla ylhäällä häämöttää pystysuoraa kallioseinää, joka on verhottu pehmeän vihreillä kasveilla. Vasemmalla sumu hellittää. Kaukana alhaalla juoksee puro, jonka takana nousee uusi seinä. Satoja metrejä.

Tähän maisemaan on helppo kuvitella Tarzan lannevaatteessaan. Kuuntelen tarzan-huutoa, jota ei kuulu.

Porras, porras, porras, porras.

 
LUOSTARI

Kirkonkello kajahtaa. Ei kun luostarin kello.

Uudelleen. Mita kello on? Puoli kuusi. Aika munkkien herätä. Aika kaikkien muiden herätä.

Torkun yhä puoliunessa. Kellon koliseva ääni onkin nyt patarummun ontto kumina. Tahti tihenee, ja mukaan tulee laulua. Munkkien korkeaoktaavista laulua, jonka sävelkulku miellyttää korvaa.

Munkkien aamuseremoniaa voi seurata temppelin ovelta. Yhtä munkkia haukotuttaa.

Venerable trees -luostari


Luostarin käytävillä tunnelma on täysin päinvastainen kuin vuoren huipulla. Sängystä nouseminen tosin oli hankalaa. Kaksi kilometriä alamakeen on jaloille paljon pahempi kuin kaksi kilometriä ylämäkeen.

Majoituspaikkana luostari on pelkistetty. Huoneen katossa on lamppu, päädyssä pieni pöytä ja sivuilla neljä vuodetta.

Tunnelmallisempaa yömajaa on vaikea keksiä.

Vuorelta alas kapusin ruotsalaisten Karinin ja Fridan seurassa.

 Matka jatkuu aamun sumuun. Porras, porras, porras...

Porraskivien kantajilla on kova homma. Kantamus painaa non sata kiloa. Kokeilin...





 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti