Creel/Urique: Erektiometsä

Mikähän tästä näkymästä ensimmäisenä tulee mieleen?

Espanjaksi paikka on Calle de Los Monjes, Munkkien laakso. Paikan alkuperäiskansan tarahumarien antama nimi on suomeksi käännettynä Seisovien penisten laakso.

No, kuvat kertokoon.

Mielikuvitusta ei paljon tarvitse myöskään, jotta näkee tässä sammakon.

Tai tässä sieniä.

Tällaisiin törmää Pohjois-Meksikossa Kuparikanjonin
 (Baranca del Cobre) alueella, jonka läpi kulkee seitsemän jokea ja jossa siis on seitsemän kanjonin. Pieninkin kanjonista on 1300 metriä syvä. Alue on neljä kertaa suurempi kuin Grand Canyon Yhdysvaltain Arizonassa.

Paikoin näkymät ovat pysäyttäviä. Kun bussilla matkaa kanjonin laella olevasta Bahuichivosta pohjalle Uriquen pieneen kaupunkiin, paikallisbussikin hoksaa pysähtyä ja antaa turistien näpsiä valokuvia.

Uriquen kylä näkyy joen rannalla kuvan vasemmassa reunassa. 

Laakson pohjalla virtaava Urique on jopa 1800 metriä syvemmällä. Matka vaatii monta kiemuraa ennen kuin ollaan alhaalla perillä.

Kanjonisokkelon seassa kulkee myös juna. Reitti alkaa rannikon läheltä Los Mochisista, joka on lähes merenpinnan tasolla. Korkeimmillaan juna käy 2400 metrissä ennen kuin se hieman laskeutuu ylätasangoille ja päätyy lopulta Chihuahuaan.

Junamatka on 656 kilometriä, sen reitillä on 37 siltaa ja 86 tunnelia. Matka kestää noin 16 tuntia, mutta sen voi jaksottaa, välillä voi jäädä kyydistä ja palata kun juna saapuu seuraavan kerran.

Minä vietin alueella viisi päivää. Pysähdyin Bahuichivossa sekä Creelissä, jonka lähellä ovat peniskalliot.

Juna kulkee suuntaansa kolme kertaa viikossa. Vielä alkuvuodesta se kulki kerran päivässä kumpaankin suuntaan, mutta ilmeisesti matkustajien määrä on vähentynyt sen verran, että vähempikin riittää.

Sääli. Tätä voisi kyllä melkein varauksetta suositella. Mutta pieni varaus ehkä pitää jättää, sillä seutu on aktiivista marihuanan ja ooppiumin viljelyaluetta. Kahakoitakin on ollut, mutta turistit ovat aika lailla turvassa.

Uriquen kylässä asuu noin tuhat ihmistä. Alun perin paikka rakennettiin kaivosten vuoksi, ja mainareita siellä on yhä. Turismin merkitys on pienentynyt, ja voi olla että aika iso osa saa leipänsä huumeviljelystä.

Mitä turistille paikasta jäi? Etenkin erittäin mukavia ja avuliaita ihmisiä, mainioita tacoja ja upeita maisemia. Koin olevani täysin turvassa, kuin ystävien seurassa.

Joen vasemmalla puolella näkyy tie, jota kävelin Uriquesta Guadalupeen. 

Uriquesta on kahdeksan kilometrin patikointimatka joen rantaa Guadalupen kylään. Siellä on pieni, sievä kyläkirkko, parisenkymmentä taloa, isohko koulu ja sen asuntola sekä kolme (!) koripallokenttää.

Guadalupen kirkko. 

Kirkon edessä olevan aukion vierellä on talo, jonka edessä pienet tytöt kuikuilevat uteliaina mutta juoksevat heti auton taakse piiloon, kun heitä kohti katsoo. Pihalla maata nokkii muutama kana, vieressä juoksee kaksi koiranpentua.

Tyttöjen isä saapuu juttelemaan. Hän harmittelee, kun kävijöitä nykyään on niin vähän.

Helteisen lauantaipäivän tunnelma on pysähtynyt kuin Clint Eastwoodin italowesterneissä. Mitään ei tapahdu eikä juuri ketään näy missään.

Iso koulu selittyy sillä, että Guadalupeen saapuu oppilaita lähikylistä, joihin saattaa vaikeakulkuisella seudulla olla useiden tuntien kävelymatka. Moni lapsi asuu koulun asuntolassa, mutta viikonlopuiksi he menevät kotiin.

Kanjonin pohjalla ilta hämärtyy aikaisin. Aurinko maalaa yhä idän puoleisen kallioseinämän huippua, ja samalla alhaalla tuntuu kuin ilta jo koittaisi.

Hiljainen bändi Creelin torilla. 

Paikallisia turisteja tulossa San Ignacion kirkon kulmille Creelin lähellä.