Tuhoisimman äärellä

Mitä Indonesiasta päätyy Suomessa uutisiin asti? No, tulivuorenpurkauksia.

Muistan taittaneeni lehteen pikku-uutisia: laavavirta uhkaa vyöryä lähikyliin. Sen jälkeen asia unohtuu. Tulivuoren nimikään ei jää mieleen.

Siellä jossakin.

Merapi on Indonesian aktiivisin tulivuori.

Istun Jeepin konepellillä. Tästä saa hienon kuvan, kun taustalla jököttää Merapi.

Merapi on Indonesian aktiivisin tulivuori. Sieltä valuvaa laavaa näkyisi todennäköisesti nytkin punaisena hehkuna, jos olisi pimeä.

Nyt on valoisa. Hellettä on eri mittarien mukaan 35 tai 38 astetta. Avomallisen Jeepin mustalle penkille on aika tuskaisa istahtaa. Päiväntasaaja ei ole kaukana, joten aurinko korventaa suoraan taivaanlaelta.

Jeeppikuskini nimi jää kerralla mieleen: Kianto. Tähän asti olen tehnyt matkaa normaalilla henkilöautolla. Lähemmäksi Merapia päästäkseen pitää jatkaa nelivedolla.

Jeeppikuskini Kianto Merapin purkauksen tuhojen muistomerkin äärellä.

Merapi on juuri se tulivuori, jonka purkautumista on Suomessa asti ihmetelty. Naapurikyläläisistä viis, mutta mitä jos tuhkapilvi leviää ja tummentaa maapallon? Mitä jos lentokoneet eivät pääse ilmaan?

Kianto oli 12-vuotias, kun äiti ryntäsi herättämään. Nyt olisi kiire. Auto alle ja pian pois.

Syksyllä 2010 Merapin purkaus oli massiivinen. Laavavirta lohkaisi maaperään sata metriä syvän kanjonin. Sekään ei riittänyt, vaan laavaa valui yli, leveänä vanana läheisiin kyliin. 350 ihmistä sai surmansa. Kianton lähipiiri selvisi.

Jeepillä pääsemme neljän kilometrin päähän tulivuoresta. Siinä kohtaa tullaan kanjonin reunalle. Maa on kivistä ja hiekkaista. Kianto kertoo, että laavamassan paksuus on metrejä.

"Tässä oli leirintäalue, " hän esittelee.

Kanjonin vastapuolella maisema on vehreän rehevää. Tulivuoren purkauksesta levinnyt laava lisää maaperän kasvuvoimaa.

Tällä puolella kanjonin on karumpaa. Kasvillisuus on lähinnä heinikkomaista. Vaivaispuitakin näkyy. 

Uoman kaiversi maahan 2010 tulivuoresta syöksynyt laavavirta.

Turisteja matkalla vuoren rinteeseen.

Kahdeksan kilometriä vuorenrinteestä sijaitseva, purkauksessa vaurioitunut talo jätettiin ennalleen, ja se toimii nyt museona. Seinillä on kuvia tuhoista, esillä on rikkoontuneita tavaroita, kaikki tuhkapölyn peitossa.

Eläimetkään eivät selvinneet. Laavavirta tuhosi muun muassa satoja lehmiä. Kahden luurangot ovat näytillä museossa.

Merapi sijaitsee Yogyakartan lähellä. Viiden päivän oleskelun jälkeen voin jo puhua tuttavallisemmin Jogjasta, Indonesian kulttuurisimmasta kaupungista. Jogja sijaitsee Jaavan saaren keskiosissa.

Tulivuoretkin ovat eräänlaista kulttuuria, mutta selvemmin sitä ovat kaksi valtaisaa temppeliä: Prambanan ja Borobudur. Kummatkin ovat peräisin 700-luvulta. Prambanan on hindutemppeli, Borobudur maailman suurin buddhatemppeli.

Borobudur levittäytyy 2500 neliömetrin alalle, ja sen huippu yltää 35 metrin korkeuteen. Siksi onkin vallan hämmästyttävää, että se oli kateissa ehkä jopa 900 vuoden ajan. 1814 mies nimeltä Thomas Raffles halusi selvittää huhua ja alkoi kaivaa kukkulaa. Ja kas kummaa: esiin tuli temppeli, jossa on yli 500 buddhapatsasta ja lähes 3000 kaiverrettua kuvaa.

Buddhapatsas ilman stupaa.

Prambanan puolestaan muodostuu useasta temppelistä, ja ne ovat vuosien mittaan pahasti tuhoutuneet maanjäristyksissä.

Keskeiset kolme, Brahman, Vishnun ja Shivan kunniaksi pystytetyt on entisöity hyvään kuntoon, mutta alueella on runsaasti kivikasoja. Työtä riittää.

On arvioitu, että ainakin 200 vuotta menee, ennen kuin ne saadaan kuntoon. Siinä ajassa varmasti maa ehtii järistä taas tuhoisasti.

Entisöitävää riittää.

Helle täällä on tukalaa.

Valvova silmä.

Temppelit ovat suosittuja nähtävyyksiä. Lauantaipäivänä Prambananilla oli runsaasti koululaisryhmiä, ja heille opettajat olivat nähtävästi antaneet tehtäväksi haastatella turisteja.

Aika moneen videoon päädyin. Oppilas otti kännykkänsä, luki siitä suunnittelemansa tai saamansa kysymyksen eikä tainnut ihan ymmärtää itseäänkään.

Tässä ollaan sulttaanin uimalassa. Sulttaanilla kuulemma oli tapana tutkailla kylpeviä naisia ja valita parhaat vaimoikseen.

Tulivuorimaisema

Bromo ei ole kuvan keskeisin vaan vasemmassa reunassa tupruttava tulivuori.

Lähivalot eivät paljon näkyvyyttä anna. Kuljettaja ei taida näkyvyydestä piitata, osaa nämä kumpareet ulkoa. Pienet kuopat ja heinikot.

Vieressä istujaa vähän hirvittää, turvavyötöntä.

Toyota-maasturinsa (jota voinee jatkossa kutsua yleisnimenä jeepiksi) kulkee nyt vinhasti. Moni hitaampi jeeppi jää kuin jalkoihin kuskimme kiihdyttäessä omia reitinvalintojaan.

Yö on pilkkopimeää.

On kuin olisi mukana Paris-Dakar -rallissa. Jeeppien sarjassa.

Yöllä meno tuntui hurjemmalta. Paluumatkalla valoisalla näytti tältä.

Jeeppimme.

Tuntia myöhemmin tunnelma on jälleen absurdi, mutta ihan erilaisella tavalla.

On yhä pimeä. Tähdet taivaalla ovat kirkkaampia kuin millaisina niitä muistan Suomessa aikoihin nähneeni. Kuljeskelen jyrkän harjanteen reunalla kapeaa tietä. Alaviistossa häämöttävät kylän valot. Kauempana näkyy hahmoina vuorten ääriviivoja.

On hiljaista, ja on kuin olisin täällä yksin. Mutta jos juuri nyt joku sytyttäisi valot, voisi havaita, että pitkulaisen harjanteen päällä ja reunoilla, siellä ja täällä, kuljeskelee jopa toista tuhatta ihmistä.

Kaikilla on sama suunnitelma: etsiytyä parhaille paikoille ihastelemaan ja kuvaamaan maisemaa, joka auringonnousun hetkillä avautuu Bromo-tulivuoren suuntaan.

Itäisellä Jaavalla ollaan, keskeistä Indonesiaa. Nimensä Bromo on saanut hindujumala Brahman mukaan. Brahman kunniaksi tulivuoren juurella on patsas.

Malangin kaupungista Bromo on kartalla vajaan 50 kilometrin päässä, mutta matka nelivetoautolla kestää parisen tuntia.

Jeepin nelivetovoimaa tarvitaan tänne päästäkseen. Aluksi matka kulkee kapeita, jyrkkiä teitä ylöspäin. Sen jälkeen edessä on autiomaan kaltainen tasanko, joka on pinnalta pehmeää laavahiekkaa. Sitä matkantekoa kuvailin tekstini aluksi.

Malangista lähdimme yöllä yhdeltä. Kolmelta saamme jeepin parkkiin tien poskeen, kuskin arvion mukaan 300 muun jeepin joukkoon.

Olin aliarvioinut sään. Ylhäällä lämpöasteita on 10, ja tuuli puhaltaa koleana.

Onneksi paikalliset ovat tuotteistaneet jutun. Rinteessä on väkeä vuokraamassa toppatakkeja. 30 000 rupialla lähtee (2 euroa), ja tartun heti tilaisuuteen. Toppatakki ja sortsit, sentään kunnon kengät.

Tien varressa on rivistö telttakatoksia, joista tarjolla on purtavaa. Tilaan nuudeliaterian ja kahvin. Auringonnousuun on vielä yli tunti, ja lämmittelyhetki tekee terää.

Kingkong-kukkulalla maiseman ihastelijoita oli jopa tuhat.

Aamuvarhaisen ensimmäinen kuva.

Kannatti odottaa ja vaivautua. 2300-metrinen Bromo ei varsinaisesti näytä tulivuorelta, mutta sieltä pulppuava "pilvi" paljastaa kohteen.

Vaalea vana haituvaa lipuu hitaasti maisemassa oikealle. Taaempana matalalla roikkuvat, oikeat pilvet luovat maisemaan syvyyttä. Niiden takana on perinteisen tulivuoren näköinen huippu, josta sieltäkin tupruttelee. Lienee vajaat 3700-metrinen Semeru.

Valo lisääntyy nopeasti, ja maisema saa joka hetki uudet värit. 

Näkymä lienee Indonesian "koli", maan monista matkailumainoksista tuttu.

Aamun auettua jeeppikolonnat jatkavat serpentiiniteitä alamäkeä kohti tasankoa. Seuraava etappi on kurkata Bromon sisuksiin.

Kilometrin kävely nousevaa laavatasankoa. Portaat, joissa saa kävellä jonossa ja hitaasti.

Ollaan vuoren reunalla. Alhaalla suhisee ja kohisee, höyryävä pilvi suihkuaa ylöspäin ja nostaa mädän kananmunan hajua. Rikkikaasut osuvat nenään pistävinä, kun tuuli kohdistaa pilven sopivasti. Pitää hetki kääntää selkä ja astua askel poispäin.

Taustalla öinen näköalakukkula Kingkong Bromolta kuvattuna.

Itäisellä Jaavalla on runsaasti kauneutta. Yksi kauneimmista on Tumpak Sewu. Vesiputous muodostaa puoliympyrän, ja pohjalta katsoen se on lumoava.

Toki siellä myös kastuu, vaikkei putouksen alle kävele. Ilmavirta suihkuttaa vettä lähes kaikkialle.

Paikka on etenkin aasialaisten suosikki. Putousmaisemassa on useita selfiekielekkeitä, joihin pitää hetki jonottaa. 

Tumpak Sewuun laskeuduttiin jyrkästi.

Malangissa kiinnostavinta oli käydä värikkäissä kylissä. Entinen Jodipanin slummialue sai väriä ja uuden elämän, kun paikalliset aktivistit kunnostivat ja maalsivat aluetta kirkkain värein. Nyt siellä kulkijoille tulee hymy kasvoille ja asukkaiden elinolot ovat huomattavasti kohentuneet.

Malangissa on kiva irkkubaari, harvinaisuus tähänastisella reissullani.

Vielä muutama kuva Malangin arjesta.

Orankien jäljillä

Rebaldo saapuu katsomon reunalle kuin tuleva kuningas, mitä hän todennäköisesti onkin.

Harapanin ruokintapaikalla banaanit pysyvät yhä piilossa, mutta Rebaldo on oppinut, että tähän aikaan päivästä niitä tulee.

Rebaldo ottaa vahvoilla käsillään kiinni kahden puun rungoista, joiden väliin hän jää itse. Tällainen väki tänään paikalla, hän tuntuu pohtivan, kun katse käy kohti muutamakymmenpäistä ihmisjoukkoa.

Rebaldo irrottaa vasemman kätensä ja siirtää sen saman puun rungolle, jossa oikea käsi jo on. Pari nopeaa askellusta ylöspäin pitkin puun runkoa. Sen jälkeen Rebaldo irrottaa vasemman kätensä ja katsahtaa yläilmoista alaspäin. 

Äkkiä oranki heilauttaa itsensä eteenpäin, ja pian hän onkin läheisen puun latvuksissa. Täälläkin on hyvä odottaa banaanilastia.

Tanjung Puting -luonnonpuisto Borneolla lienee maailman tärkein paikka orankien tulevaisuuden ja ylipäänsä säilymisen kannalta. Oranki on yksi kolmesta suuresta apinalajista vuorigorillan ja simpanssin ohella.

Orangin on selvitetty olevan geeniperimältään kaikkein lähinnä ihmistä.

Orankeja elää ainoastaan Borneolla ja Sumatralla. Borneonorankeja on arviolta 40 000 ja sumatranorankeja 7 000. Eläimet luokitellaan äärimmäisen uhanalaisiksi.

Suurin ongelma orangeille on, että niiden elintila kapenee kovaa vauhtia.

Orangit elävät noin 50-vuotiaiksi. Emo huolehtii poikasta pitkään, jopa seitsemän vuotta. Synnytyksestä seuraavan lapsen saamiseen kestää vähintään viitisen vuotta.

Borneolla elävien orankien määrän on arvioitu vähentyneen kolmen sukupolven aikana viidennekseen.

Syynä ovat ihmisten toimet, kuten metsänhakkuu ja viljelyn, esimerkiksi palmuöljyn lisääminen.

Harapanin keskuksen väki kantaa kaksi isoa säkillistä banaaneja ja kippaa ne puulaverille. Ensimmäiset orangit saapuvat apajille henkilökunnan vielä ollessa paikalla.

Tanjung Putingin luonnonpuistossa on kolme orankien ruokinta-asemaa. Orangit elävät vapaina sademetsässä, mutta he ovat oppineet, mistä ruokaa saa helpoiten.

Tänne myös on tuotu orankeja, jotka ovat aiemmin olleet hoitokeskuksissa. Aikanaan orankipentuja otettiin lemmikeiksi, mikä on ehdottomasti kiellettyä, ja rangaistukset ovat tuntuvat. Esimerkiksi tällaisia vapautettuja orankeja on ensin pitänyt valmentaa luonnossa pärjäämiseen ja sen jälkeen antaa eläimelle pehmeä laskeutuminen eli lähellä olevat ruokintapaikat.

Kun luonnonpuistossa jatkaa venematkaa yhä kapenevaa Sekonyer-jokea, lopulta saavutaan Camp Leakeyhin. Paikka perustettiin ensimmäisenä orankien tutkimuskeskukseksi 1971 tutkija Louis Leakeyn mukaan.

Sittemmin Tanjung Puting on saanut kaksi muuta keskusta, Harapanin lisäksi Pondok Tanggui.

Oppaani Joyn kanssa menossa Camp Leakeyn ruokintapaikalle.

Tutkimuskeskuksille tärkeä tulonlähde ovat turistit, jotka kuljetetaan paikallisilla veneillä, klotokeilla orankien luokse.

Veneet ovat eräänlaisia täysihoitolaitoksia. Olo on kuin siirtomaaherralla, kun koko veneen yläkerta on omassa käytössäni. Kaksi lepotuolia, joissa ihastella sademetsäisen jokimaiseman raukeutta ja satunnaisia eläimiä, esimerkiksi hassunkurisia nenäapinoita.

Henkilökuntaan kuuluu opas, kapteeni sekä hänen apumiehensä ja kokki, joka loihtii päivittäin kolme herkullista ateriaa. Veneessä on suihku ja vessa.

Kolmen päivän reissu oli ihan parasta luksusta.

Kolmen päivän ajan tämä oli kotini. Ruokapöytä, sänky ja löhötuolit. Hyttysverkkokin oli öisin. Luksusta jos mikä!

Mutta palataan Harapaniin, jossa banaanilava on kerännyt jo joukon orankeja. Eläimet kuorivat banaanin näppärästi ennen kuin laittavat sen suuhunsa. Viimeisille ruokailijoille ateriaksi jää enää pelkät kuoret.

Rebaldo on 22- vuotias. Lauman kuningas Roger on 37-vuotias, mutta hän ei tänään näyttäydy.

"Roger ei käy joka päivä. Hän on varmaan löytänyt ruokansa tänään muualta", arvioi Joy, joka toimii oppaanani.

Orangeilla on vahva hierarkia. Kun Rebaldo jossain vaiheessa todennäköisesti haastaa Rogerin, taistelun häviäjä poistuu laumasta.

Yleisö ruokintapisteellä kohahtaa, kun takaviistosta kuuluu puiden rapinaa ja kiljuntaa. Puussa istuu Mawar, joka hoitaa puolitoistakuukautista pentuaan. Mawarin aiempi pentu, noin 10-vuotias Melati syö taaempana omaa banaaniaan.

Melati haluaisi tehdä tuttavuutta pikkusiskoonsa, mutta huolehtivainen emo sihisee eikä päästä ketään lähelleen.

Mawar ja vauva, 1,5 kuukautta.

Melati.

Kaikkein elävimmäksi ruokintapaikaksi osoittautuu Pondok Tanggui, jossa orankien hierarkia käy ilmeiseksi. Kun lauman kuningas Albert saapuu paikalle, nuorempi uros poistuu välittömästi paikalta.

Alkaa kova vipellys kun monikymmenpäinen makakilauma saapuu apajille. Albert ei reagoi mitenkään pikkuapinoihin, jotka kisailevat keskenään ja loikkivat nopeasti puihin banaanisaalis mukanaan.

Naaraillakin on oma kilpailunsa. Nuorempi väistyy suosiolla, kun vanhempi naaras saapuu paikalle. Nuorempi jää surullisen näköisenä nojaamaan läheiseen puuhun ja odottaa tilanteen etenemistä.

Nuorempi naaras odotti kiltisti vuoroaan.

Kummallakin naaraista on pienet pennut kiinni pitkissä karvoissaan. Vanhemman naaraan pentu on jo päässyt pois "pilttivaiheestaan" ja maistelee banaania emonsa suojissa.

Lopulta viimeinenkin oranki poistuu. Kiipeää puunrunkoa, heilauttaa itsensä eteenpäin. Taaempana suhahtaa puunlatva, pian sekin asettuu liikkumattomaksi.

Näissä maisemissa kelpasi!

Jouduimme kolariin. Kapealla väylällä vastaan tulleen klotokin katto romahti törmäyksessä. Oma laivamme oli tukevampaa tekoa.

Kapteenimme Adang Friday kiinnittää klotokia ruokailun ajaksi.

Maapallo hallussa

Tanakka haara-asento. Ei ole riskiä, että jalka jäisi viivan päälle. Hollantilaiset mittasivat ja merkitsivät 1920-luvulla viivan täsmällisen paikan. Sanoisin että millilleen.

Seison katse kohti itää. Vasen jalka on tukevasti pohjoisella pallonpuoliskolla, oikea eteläisellä.

Nyt on maapallo hallussa.

Päiväntasaajan merkkinä on monumentti Tugu Khatulistiwa.

Toki myöhästyin kuusi päivää siitä hetkestä, jolloin aurinko on täsmälleen zenitissä, taivaankannen keskellä. Ne hetket ovat syys- ja kevätpäivän tasauksina.

Kuva tietenkin tallentaa hetken. Pyydän paikalla olevaa turistiaista kuvaamaan. En ole neljän Indonesian päivän aikana tavannut vielä yhtään eurooppalaiseksi tunnistamaani, mutta kuvaajani yllättää.

Jakartalainen nainen kertoo opiskelleensa Suomessa, Tampereella. Turunkin muistaa. Avantouinnin, ihmisten ystävällisyyden.

Hän vietti Suomessa viisi kuukautta vuonna 2015. Millaisia muistoja tämän hetken vaihtareilla mahtaa Suomesta jäädä?

Perinteinen tapa ylittää joki.

Pontianakin keskustan ainoa silti Kapuas-joen yli.

Pontianak, päiväntasaajan kaupunki, sijaitsee Borneon saaren länsirannikolla. Kaupungin eteläpuolelta, osin haaroina kaupungin keskeltäkin laskee mahtava Kapuas-joki, jonka alkulähteet ovat saaren keskiosien vuorilla, yli tuhannen kilometrin päässä.

Pontianakissa on Wikipedian mukaan 650000 asukasta, ja kaupungin keskusta on hikinen. Kävely on hankalaa, sillä jalkakäytävät ovat autojen ja mopojen parkkipaikkoina tai kaupustelijoitten myyntipisteinä. Vähän väliä pitää koukata ajoradalle liikenteen sekaan.

Maisema muuttuu heti, kun poikkeaa keskustan valtakaduilta kohti jokivarren kapeita kujia, jotka pääosin on rakennettu paalujen varaan jokiveden liplatellessa alla.

Täällä on ihmisten arki. Pinnalla keikkuvat monen sortin roskat tai ruskeana tuoksahtava jokivesi eivät estä asukkaita sukeltelemasta veteen, peseytymässä siellä.

Yläviistosta sillan päältä autosta katsottuna alue näyttää slummilta, mutta lähempää näkee myös kivoja juttuja. Esimerkiksi monin paikoin värikkäät maalaukset koristavat talojen seiniä. Alueella on mukavia oleskelutiloja. Ja ennen kaikkea, täällä asuu iloisia ihmisiä.

Illan hämärtyessä jokiranta täyttyy leijan lennättäjistä. Siihen ei ole lähdetty pelkästä päähänpistosta vaan monella on veivattavat kaapelikelat, joilla he liikuttelevat leijoja, jotka ovat arviolta jopa sadan metrin korkeudessa taivaalla. Monet lennättäjät ovat aikuisia miehiä.

Toiset heittävät kalaverkkoja, esittävät satunnaiselle matkaajalle saalistaan.

Leijapoika.

Pontianak on hyvin monikulttuurinen, vaikka muslimien ehdoilla moni asia täällä tapahtuu. Ravintolat mainitsevat olevansa halal-ystävällisiä, olutbaaria en ole vielä Indonesiasta löytänyt. Alueella on myös runsaasti kiinalaisia.

Siksi yllättävintä nähdä keskustan tuntumassa valtava, moderni kirkko, St. Joseph Cathedral. Suomeksi ehkäpä Pyhän Joosefin katedraali.

Puinen Masjid Jami -moskeija on vuodelta 1771.

Katedraali on nykymuodossaan 2010-luvulta ja melkein voisi olla vaikkapa oopperatalo.