Turhuuden rautatie

19.9.2011

Kävelen nälkäisenä kohti aseman viereistä, huomaamatonta rakennusta. Terassilla kaksi miestä syö kananmuna-annoksiaan. Sisältä kuuluu musiikin jytkettä.

Olen Skovorodinon iltapäivässä. Junan lähtöön on vielä pari tuntia aikaa.

Avaan oven. Diskovalot pyörivät, ja venäläinen turbotekno jumputtaa kaapin päällä olevasta mankasta. Keskellä salia nuori nainen keinuttaa vartaloaan, hivelee liivinsä naruja. Katsoo kohti kulmapöytää, jossa istuu kolme muuta nuorta naista.

He eivät ole huomaavinaankaan tulijaa. Tulija ei ole huomaavinaankaan heitä. paitsi peilin kautta voi vähän vilkaista.

Sali on muuten tyhjä. Tiskin edessä kuusikymppinen, liinapäinen nainen odottaa, mitä asiaa kulkijalla on.

Hän ojentaa ruokalistan, johon on kaunokirjoituksella rustannut päivän tarjonnan. Painetusta venäjänkielisestä listasta tunnistan jo aika monta ruokalajia, mutta tässä tutulta näyttää ainoastaan plov.

Jään oven viereiseen pöytään odottamaan risottoannostani, kun naiset edelleen valmistautuvat illan esitykseensä.

Sankarivainajia Skovorodinossa.

Pientä kohennusta Skovorodino kaipaisi.

Juna saapuu Tyndinskiin vähän ennen puolta yötä. Keskellä metsiä avautuu näkyviin mäen reunalla kerrostaloja. Asema on komea: kaksi 30-metristä tornia, joiden välissä ylhäällä on eräänlainen silta. Merkki muistuttaa BAM-radan tunnusta.

Eikä nyt ollakaan missä tahansa kaupungissa. Tyndinsk on BAM-radan eräänlainen pääkaupunki. 3100-kilometrisen radan puolivälissä.

Tyndinskin asema.

1930-luvulla neuvostojohto halusi rakentaa toisen rautatien Trans-Siperian pohjoispuolelle. Alueella oli runsaasti mineraaleja, ja junayhteys oli tarpeen myös puiden kuljettamiseen.

Vankityovoimallekin kaivattiin tekemista.

BAM-radan, Baikalsko-Amurskaja magistralin, työt loppuivat kuitenkin sotaan. Voimavarat piti siirtää toisaalle.

Ratatyöt aloitettiin uudelleen 1974, jolloin neuvostomaan välit Kiinaan olivat heikot. Leonid Brezhnev pelkäsi, että Kiina saattaa hyökätä maahan. BAM-rata olisi suojaisena tuhat kilometriä Trans-Siperiaa pohjoisempana.

Maan johto halusi myös nostaa kommunistinuorison henkeä. Haluttiin luoda maahan vuosisadan sankariprojekti. Moni idealistinen nuori saapui Länsi-Venäjältä vapaaehtoiseksi rakentamaan unelmaa.

Rataa varteen tarvittiin kaupunkeja. Tynda perustettiin vuonna 1974 BAM-kaupungiksi. Sen rakentamisesta vastasivat moskovalaiset.

BAM osoittautui miltei ylivoimaiseksi projektiksi ja mahdolliseksi suureksi ekologiseksi katastrofiksi.

Suuri osa radasta sijaitsee ikiroudan alueella. Kun ratalinjat oli puhdistettu kasveista, maa yllättäen menettikin huomattavat määrät kantavuudestaan. Kiskot olivat pian monin paikoin kuin keitettyä makaronia.

Lisäksi rata kulkee vaikeiden vuoristoseutujen lapi. Pääosa radasta oli aikaisemmin taigaa, asumatonta metsää.

Rata kuitenkin valmistui virallisesti 1984, jolloin molemmista suunnista saapuneet junat kohtasivat Tyndinskissa. Väki hurrasi, ja neuvostojohto hyrisi, kun linja avattiin näyttävästi.

Todellisesti BAM valmistui vasta 1991. Avajaisiin rata saatiin sellaiseksi, että siitä hetkellisesti junat pääsivät väliakaiskeinoin läpi. Poliittinen johto ummisti silmänsä. Kaikki oli valmista, koska viisivuotissuunnitelmassa niin oli päätetty.

Edessä oli vielä isoja tunnelityömaita sekä radan uudelleen pohjustamista. Rahaa niihin oli vaikea saada, sillä virallisestihan rata oli jo valmis.

Kun BAM valmistui vuonna 1991, ei enää ollutkaan kirkasta neuvostotulevaisuutta. Ei ollut enää Neuvostoliittoa. Radan varren kaupunkeihin muuttaneet - lähinnä rakennustyömiehet perheineen - kokivat tulleensa petetyiksi.

Monet kaupungit ovatkin nyt aavekaupunkeja.

Koivut ovat pääosin varistaneet kellastuneet lehtensä. Kävelytie nousee hiljaksiin ylämäkeä kohti siltaa.

Sillalla molemmin reunoin kulkevat groteskit kaasuputket, monikymmensenttiset. Ne on suojattu kuin väliakaisesti karhuntaljan kaltaisella eristeellä.

Tyndinskissä muistutetaan monessa paikassa BAM-radasta.

Sillan jälkeen mäki kohti Tyndinskin keskustaa käy jyrkemmäksi. Kerrostalot ja liikkeet on piilotettu lehtipuiden suojaan.

Elokuvateatteri.

Ensimmaisenä oikealla puolella on Ikea. Tien toisella puolella elokuvateatteri esittää tänä iltana Conan barbaarin. Scwarzenegger taitaa Tyndinskin nuorisolle olla kova nimi.

Huvipuisto näyttää hylätyltä. Vieressä kahvilakatoksessa muutama ihminen pitää sadetta.

"Haluatko kahvia", joku kysyy.

Menen katoksen alle kysyäkseni, missa on BAM-museo.

Vetta tihuttaa, sormet ovat kohmeessa. Kahviini on lapattu lusikkakaupalla sokeria. Pieni Sasha-poikaa ihmettelee ujona tulijaa. Vieressä mummu ja täti lisäävät taskumatistaan juomaansa lämmikettä.

Enkä minäkään suostu rautapenkille istumaan, vaikka Sashan isä sitä moneen kertaan pyytää.

 
Museo löytyy lehtevien puiden varjosta. Takorautaportti muistuttaa Auschwitzin kuuluisaa Arbeit macht frei -porttia. Tässä tekstinä on BAM-museo.

Portissa roikkuu iso munalukko.

Ylempänä kadun varrella on toinen, pienempi portti, josta satunnainen kulkija löytää sisään pihalle. Jos löytää.

Kerran kierrettyäni kaksikerroksisen rakennuksen ympäri uskaltaudun kokeilemaan ovea, joka yllättäen onkin auki.

Saranoita ei ole taidettu rasvata sitten museon valmistumisen. Jatkan eteiseen. Uusi, nariseva ovi, jonka takana pienen pöydän takana istuu vanhahko nainen paksu takki yllään.

Hän opastaa minut pitkää käytävää eteenpäin, jossa toinen samanmoinen nainen yllättyy samalla tavalla vieraan nähdessään.

Museo esittelee useissa, kylmissa huoneissa rautatietyömaata sadoin kuvin, kartoin, suunnitelmin. Kuvissa näkyvät niin mutkalle painuneet kiskot kuin rivissä tyytyväisinä myhäilevät kommunistijohtajat. Partaiset miehet lyömässä kiskoja paikalleen ja pitämässä ansaittua taukoa valmiin linjan vieressä.

Esillä on työkaluja, kiskonpätkiä, kunniamerkkejä. Työmiesten mökkejä ja paloja kallioperästä.
Eihän koko Tyndinskiä olisi ilman tätä museota. Eikä museota ilman kävijää. Veikkaanpa että olen päivän ainoa vieras.

BAM-taustoista ja monesta muustakin blogin Venäjä-aineistosta kiitokset Magnus Londenille ja hänen mainiolle kirjalleen Matka maan ääriin. Kirja on merkittävin innoittajani tälle matkalle.

Siperiasta itään

17.9.2011, Irkutsk-Skovorodino

Iltapäivä Venäjän kaukoidassa alkaa verkkaisena. Kiskojen kolina on tasaista, puuduttavaa. On aikaa ihmetellä maisemia.

Molemmin puoli junaa avautuvat ruohotasangot. Pohjoisessa usvan läpi häämöttää kukkuloita. Näkyy hiljainen, harmaa kylä. Yksittäinen auto liikkuu kauempana.

Etelässä maisemaa hallitsee keltapunertava lehtimetsikkö, joka valtaa tilan ruohikolta. Takana on tälläkin puolella kukkuloita, jotka jäävät siniharmaiden pilvien ja lumisateen alle piiloon.

Tuntuu, että matka kohti itäistä Venäjää alkaa juuri nyt. Baikalin jälkeen lähes kaikki muut reppureissaajat kääntyivät etelään kohti Mongolian aroja.

40-tuntinen etappini on alkuvaiheessa. Vuoteeni on vähän tukalampi kuin aiemmin. Olen kolmannen luokan platskart-paikalla, käytävän suuntaisella yläpetillä.

Ongelmaa ei muuten olisi, mutta kun olen liian iso tälle patjalle. Jalkoja ei saa suoraksi. Etenkään jos aion pitää myös niskani suorassa, kuten olisi tarkoitus.

Kolme sukupolvea.

Päivisin voi hyvin etsiä istumapaikan jostain muualta, esimerkiksi punkkani alapetiltä, mikäli senkin asukki sattuu istumaan ja on siten nostanut vuoteensa ja kääntänyt esiin pöydän.

Tässä nyt istun ja ihmettelen.

Vartiotornit, piikkilankaa, kranaatinheittimiä.

Saha lautatapuleineen. Tullaan hieman isompaan kylään. Juna pysähtyy kahdeksi minuutiksi. Ei ehdi ulos jaloittelemaan.

Junassa alkaa olla kuuma, vaikkei ulkona olekaan. Tekisi mieli avata ikkuna, mutta ei näitä ikkunoita saa avattua. 24 astetta, kertoo junan digitaalimittari.

Kylä. Nainen kävelee käsi poskella. Riiputtaa päätään niin, että leuka käy rintaan. Onko hänellä kylmä?

Toinen nainen polkee samaan suuntaan polkupyörällä. Kumpikaan ei vilkaise kohti junaa.

Toisella puolella talossa lähellä rataa palaa valo. Talon edessä on kaksi isoa lautasantennia.

Koira kävelee raittia, roikottaa päätään. Sipulikupolikirkko on remontissa. Tällinkien ympäröimänä.

Pyry sakenee. Värittää valkoista jälkeä maahan.

Ingoda-joki tulee kurkistamaan rautatietä. Kiemurtelee pian taas kauemmas.

Avaan kirjani. Voisin lyödä vetoa, etta kukaan muu tässä junassa ei lue Solzenitsyniä. Ylipäänsä ani harva junan venäläismatkustaja lukee yhtikäs mitaan.

Tai jos lukee niin lehtiä, täyttää ristisanoja. Monet ovat avanneet läppärinsä ja katsovat elokuvaa. Joku yrittää ratkoa Rubikin kuution tapaista. Pieni lapsi järjestää viihdykettä perheelleen. Kun lapsi nukahtaa, vanhemmat vain hymyilevät.

Mutta ei voisi olla paljon hienompaa ympäristöä ja tunnelmaa lukea Ivan Denisovitshin päivää.

Kilometritolppa 5901. Uusi aamu.

Ratkaisujen aika. Vessa olisi aika siisti, kävin katsomassa. Mutta jos nyt käyn tyhjennyksellä, voi olla että hätä tulee junassa vielä toistamiseen. Toisaalta jos nyt odotan, saattaa vessa pian olla aika paskainen.

Päätän keskittyä yhden tyhjennyksen taktiikkaan ja siirrän vessakäyntiä.

Edellisellä Venäjä-reissullani 2004 tapaamani suomalaiset nuoret lääkärit olivat päätyneet toisenlaiseen ratkaisuun. Lääkärin tapaan ratkaista.

He söivät immodiumpillerit aamuin ja illoin. Riitti pitämään hädän loitolla ainakin neljä päivää.

Paskaa säilöivät omassa kropassa.

Asema jossakin Ulan Uden ja Skovorodinon välissä.

Taas kylä. Katot ovat lumesta valkoisina. Lunta on myös maan pinnalla. Näky on komea, sillä lehdet ovat värikkäinä ympärillä. Puissa yhä roikkuvat.

Talvi on vasta kokeilemassa, ei vielä tee tuloaan. Seuraavana päivänä luvassa on lämpimämpää.

Vastapäätäni istuu kirgiisin näköinen mies, joka maiskuttaa äänekkäästi aamupalaansa. Järsii tyytyväisenä rasvaa tihkuvia kanankoipia.

Kilometritolppa 5951.

Ikkunan takana kaksi kumaraista mummoa kantaa painavia kasseja. Millaistakohan heidän elämänsä on? Mista he unelmoivat? Elävätkö he niin kuin Ivan Denisovitsh vankileirillään, päivän kerrallaan. Murehtien, mita tänään syödään.

Vai haaveilevatko rivitalonpätkästä ja aurinkolomasta Punaisella merellä?

Kilometritolppa 6104.

Ympärillä on katkenneita, alastomia koivunrunkoja. Onko täällä käynyt myrsky vai metsäpalo?

Välillä näkyy tiuhasti puita, joiden lehdet hukkuvat oranssin sävyihin. Aurinko punnertaa pilvien lomasta.

Koivurunkojen alla on metristä pusikkoa, jossa on oma värikirjonsa.

Onpa täällä kaunista!

Maisema katoaa. Jälleen yksi kemikaalivaunujuna puskee vastaan. Junaa kestää vaunukaupalla, varmaan sata vaunua.

Aamu. Aamupäivä. Iltapäivä.

Kilometritolppa 7316 jättää minut junasta ja Siperian radalta.

Skovorodino.

Alkaa uusi matka. Matka kohti pohjoista.

Skovorodino.

Rautateiden arkea.

Baikal

14.9.2011

Yö Olkhonin saarella on levoton. Täysikuu on jossakin pilvien takana, liekö siinä unen estäjä? Tuuli ulisee Nikitan majatalon peltikatoissa. Seinän takaa kuuluu jälleen: Kraah... fiut.

Nikitan majatalossa on monenlaisia rakennuksia.

Eilen taloon tuli 24 kiinalaista. Ja totta kai ne täälläkin sylkevät. Ainakin omissa huoneissaan ja roiskeista päätellen myos vessassa.

Entä eteistilassa jossa on pesuallas. Ja altaan vieressä ämpäri, josta sangolla ammennetaan vettä pesusoikon yllä olevaan säiliöön. Ja sieltä valuvalla vedellä pestään hampaat ja naama. Ei kai nuo kiinalaiset luule tuota sylkykupiksi? Vanhoja miehiä. Mitä ne länsimaalaisten tavoista tietävät?

Teksti pesualtaan vieressä yllättää: käytä vettä säästäen, silla se on kallista.

Olemme nimittäin Olkhonilla, Baikalin saarella. Ja Baikalissa on lähes viidesosa kaikesta maailman makeasta vedestä. Kaikki Suomen järvet mahtuisivat Baikaliin sataan kertaan.

Sauna.

Baikal on 636 kilometria pitkä, parhaimmillaan (itse asiassa hyvin lähellä Olkhonin saarta) 1637 metria syvä.

Olkhon on järven puolivalissä, suurin saari. Paikka on yksi merkittävimmistä shamanismin keskuksista.

Ennen kaikkea Olkhon on kaunis. Saarella on pituutta 70 kilometria, ja siihen matkaan osuu monenmoista jyrkännetta ja kumparetta.

Samoja jyrkänteitä ja vuoria saarella ollessa voi ihailla mantereen puolella. Kuten tuota kalliomuodostelmaa, joka avautuu ihan Karl Marxin kasvoina. Silmät, parta, pään tuttu asento sellaisena kuin olemme miehen oppineet tuntemaan.

Tai tuo jyrkanne.

"Näetko naisen makaavan, levittävän jalkojaan? Nuo kaksi pientä kalliokukkulaa ovat polvet, niistä alaspäin lähtevät jalat", burjaattiopas kertoo silmät innosta sirrillään.

Totta vie. Ja sopivasti pieni puskakin juuri paikallaan... Tämän djevuskan sääret ovat venäläisen pitkät, 200-metriset. Jyrkänne kohti merta, kuten paikalliset Baikalia kutsuvat, on huikean kaunis ja vähän pelottavakin.

Djevuska.

Olkhonin keskus on saaren puolessavälissä oleva Kuzhirin kyla. Siellä puolestaan Nikitan guesthouse vetää lähes kaikki turistit puoleensa.

Kuzhirin kylä.

Kirkko.

Kylän kohokohta on pieni supermarket, josta saa jäätelöä. Eikä mitä tahansa jäätelöä vaan jäätelöä jonka hopeisissa papereissa lukee punaisin kirjaimin CCCP.

Nikita on kuusikymppinen, hyväkuntoisen oloinen mies. Entinen Neuvostoliiton pöytätennismestari.

Hän on luonut majatalostaan eräänlaisen Baikalin charterlandian. Majatalon keskus on ruokasali, jossa saa kolme lämmintä ateriaa päivässä, ja ateriat kuuluvat aina majoituksen hintaan. Päärakennuksen ympärillä on kaksikerroksisia puisia rakennuksia toistakymmentä.
Työntekijöitä on varmaan parikymmentä.

Irkutskissa kaikki tapaamani reissaajat olivat joko tulleet Olkhonilta tai sinne menossa. Suurin osa Nikitalle. Kun kävin Irkutskissa 2004, suurin osa kävi lähempänä Listvjankassa, vain harva puhui Olkhonista. Nyt kukaan ei ole maininnutkaan Listvjankaa.

Nikitan majataloon ei kokoonnu pelkästään reppureissaajia.

Tutussa kiinalaisryhmässä on 24 henkilöä, osa on innostuneita valokuvaamisesta.

Kovaäänisen puhinan ja kiljunnan kautta he heti saavuttuaan pystyttävät majatalon pihalle jalustat ja zoomaavat jonnekin. Monella roikkuu kummallakin olkapäällä vielä toiset ja kolmannet kamerat.
Mahtavatkohan he osata käyttää kameroitaan?

Kuusikymppisellä baijerilaispariskunnalla on aikaa reissata, kun lapset on muuttaneet pois kotoa. Amerikkalaisesta neljän elakeläisen ryhmästä huomasi heti ainakin sen, että he ovat amerikkalaisia. Italialaiset kerääntyivät tavernan pianon lähelle ja alkoivat esittää richardclyderman-musiikkia.

Kiintoisa verrata myös reppureissaajia seitsemän vuoden takaisiin. Reissaajat tekevat aina vaan pitempiä matkoja. Kuten Tuvassa tapaamani kolmekymppinen kanadalaisnainen, joka jätti työnsä ja reissaa pitkin Aasiaa ainakin vuoden, ehkä toisenkin.

Monet nimenomaan ovat jättäneet työnsä.

Tai no... kiireinen kiinalaisryhmä on matkassa viikon. Eräs nuori nainen ryhmästä puhuu erinomaista englantia. Hänellä ei ollut mitään hajua, mitä he tekevat seuraavana päivänä. Ryhmän johtaja aikanaan kertoo.

Tai kaliningradilanen pariskunta. He olivat saapuneet Baikalille neljäksi paivaksi.

Kuuden aikavyöhykkeen päähän.

Idässä ei taideta downshiftata.

Mummojen valtakunta

7. 9. 2011

Irkutsk.

Poikavuosinani tv-sarjan tsaarin kuriiri seikkaili kaupungissa. Tai ainakin sarjasta kaupungin nimi jäi mieleen.

Sarja oli jännittavä ja eksoottinen. Ei ole tainnut tulla sittemmin uusintana. Voisi olla aika pettymys tänä päivänä.

Irkutsk kaupunkina on minulle uusinta. Seitsemän vuotta sitten kävin täällä. Varsin erilaiselta kaupunki näyttää.

Vihreä, eurooppalainen.

Yksi asia kuitenkin vanhasta Irkutskista muistuu mieleen. Mummot päivystävät yhä vihannestorilla. Saattavat vieläpä olla samat mummot.

Vihannes- ja hedelmätorit Venäjällä ovat mummojen valtakuntaa.

Irkutskin kävelykadulla.

Irkutskin läpi virtaa Angara-joki.

Irkutsk vietti kaupungin 350-vuotisjuhlaa.

Kilometritolppa 4336.

Venajällä tykätään kilometritolpista. Bussien ikkunoistakin aina voi matkan kulkua seurata lukeman suurenemisena tai pienenemisenä.

Välillä on vaikea sanoa, mistä lukema alkaa tai mihin se päättyy.

Nyt on helppo sanoa. Moskovasta.

Kun aamulla jatkoin matkaani itään, pelkäsin pahinta. Viereeni ilmestyi kaksilapsinen perhe, arviolta 1- ja 2-vuotiaat.
Edessä 18 tuntia matkaa. Mitähän tästäkin tulee?

Kilometritolppaan 4336 mennessa olen jo huomannut, etta matkani on jälleen mainio. Perhe on tadzhikistanilainen, oikein ystävällisiä ihmisiä. Ja lapsetkin, no...

Perhe on matkalla jonnekin Baikaljärven itäpuolelle. Isännän, Sherzodin työn perään.

Kaukana ovat hekin kotoa. Keskustelemme venäjäksi, minäkin sujuvasti sanakirjaa pläräten.

"Paljonko Suomessa saa palkkaa", Sherzod kysyy. Innostuu kun vastaan.

"Paljonko Suomessa maksaa Opel?".

Sherzodin innostus lopahtaa.

Puhumme säästä. Dushanbesta. Afganistanista. Lapsista.
Äiti Narsiba imettää nuorimmaista. Vaalea venäläistyttö käy kurkkaamassa, olisiko ikäistään leikkikaveria.

- - -

Parin päivän junamatkani oli alkanut jo päivää aikaisemmin. Abakanista juna lähti iltakahdeksalta. Perillä Krasnojarskissa oltiin aamukuudelta. Konduktööri huudatti kirkkaita valoja jo puoli viideltä.
Aamutoimiin.

Krasnojarskissa aikaa oli kahdeksan tuntia, joten jätin rinkan säilytykseen. Sen jäljiltä nimeni sekä passini numerot ovat jälleen yhdessa uudessa paperissa. Käsin kirjoitettuina.

Venäläiset tykkäävät tehdä tilastoja, joita takuulla yksikään ihminen ei ikinä tule lukemaan.

Krasnojarskin aamu oli kalsea ja kylmä, nippa nappa plussan puolella. Päivisin aurinko lämmittää sen verran, etta jos pukee hupparin, on parempi valita kadun varjoisampi puoli.

Krasnojarskissa näkyi paljon sinivalkoisia kaulaliinoja, vaikka ei ehkä yhtä paljon kuin samana päivänä Helsingissä stadikan kulmilla.

Keskustassa poliisi retuutti nuorta miestä, toinen poliisi käveli perässä kädessään sinivalkoinen kaulahuivi. Illalla pelattaisiin Siperian jalkapalloherruudesta klassikoderby Krasnojarsk Jenisei - Sibir Novosibirsk (joka päättyi 1-1, Venäjän divaria).

4436.

Siperian ilta alkaa jo hämärtyä. Aurinko on laskenut, kuu alkaa ottaa valonkantajan roolia.

Vaunuosastoon saapuu jälleen vanha tuttava, venäläinen pikkutyttö. Puhaltaa saippuakuplia ja esittää taitojaan hymyileville tadzhikeille.

Venäläistytön äiti noutaa pian tyttärensä eikä ole huomaavinaankaan tadzhikkeja.

Laaksossa näkyvät kuusten latvat sumuharson keskeltä.

Siperian syksy.

Abakanin nuorisoa. Viktorin ja Katen (kuvassa vasemmalla) luona couchsurffasin. Erittäin mukavaa ja avuliasta porukkaa.

Abakanin asema.

Tällaisia patsaita löytyy kaikista Venäjän kaupungeista. Tämä Abakanissa.

Stalinin patsaita ei sen sijaan löydy juuri mistään. Minusinskissa kuitenkin oli tällainen.