Silta

Silta, joka ei kestä lähempää tarkastelua.

Bussi pysahtyy, ja kuljettaja sammuttaa moottorin. Istumme jonkin aikaa paikoillamme, kunnes kuljettaja antaa ohjeita. Nousemme bussista, otamme tavarat mukaan ja jatkamme jalkapatikalla.

Edessa on silta, ja lahempana paljastuu syy kavelytuokiolle. Sillan tukirakenteet ovat painuneet pahasti,. Sillan betonireuna on parikymmenta senttia alempana kuin vieresta jatkuva asfalttitie. Asfaltissa on julmia halkeamia.

Sillan takaa ylarinteesta vesi syoksyy vauhdilla, valuttaa mutaa kohti siltaa. Taivaastakin vetta tulee, ei sentaan syoksemalla mutta aika lailla ripottaa.

Viela kolme paivaa aiemmin bussi oli ajanut saman sillan yli. Silloinkin muistan pienta epatasaisuutta olleen tiessa, mutta onneksi takapenkilta ei kovin paljon nahnyt.

Viime yona ukkosen etainen kumina muuttui yon tullessa sateeksi. Eika sade ollut ihan mita tahansa. Kun yritin nukahtaa, saatoin kuunnella, kuinka sade rummutti ylla olevaa peltikattoa.

Tahan siis on tultu. Silta kestaa sentaan kavelijan, mutta yksikaan bussi ei tasta enaa aja yli. Siita pitavat huolen vastarannan kaivinkoneet. Kuorma-autot ovat kipanneet sinne lavakaupalla soraa. Silti liejua on joka paikassa.

Ja pienia kivia. Niihin yritan tahdata, kun pikkukengissa kavelen eteenpain kohti vastassa olevaa bussia, joka on jossakin kulman takana. Toivottavasti.

Selassani on painavahko rinkka, oikealla olalla roikkuu pieni kangaskassi. Rinkan rinnan yli menevaan vyohon olen sitonut vaellussaappaat, joiden paikka nyt olisi jalassa.

Mutta olen jo porukan viimeisena, ei auta enaa vaihtaa.

Kaiken lisaksi kadessani on sateenvarjo, joten tasapaino ei ole ihan mallillaan. Sen saan huomata viimeistaan siina vaiheessa, kun loikkani onkin jaada vajaaksi, ja minun pitaa ottaa vasemmalla jalalla tukea maasta... siis liejusta.

Nyt lahti kenka irti ja sukka on nilkkaa myoten saviliejussa. Onneksi tasapaino pitaa sen verran, etta pystyssa pysyn.

Kaivinkone kauhaisee maata niin, etta vesimassat saavat uuden uoman. Tuostako pitaa hypata? Nyt ei voi ainakaan missata ja jaada vesimassojen vietavaksi.

Bussi loytyy, saan kuivat saappaat ja sukat jalkaan. Ikkunat ovat hiessa, ulos ei nae. Moottori hyrahtaa.

Ruokapaikka tien varrella, sillan paremmalla puolella

Tierradentro

Tierradentro eteläisessä Kolumbiassa on yksi niitä paikkoja, jotka ansaitsivat enemmän.

Alueella on muinaisia hautoja noin 3000 vuoden takaa, eikä niiden alkuperästä ole täsmällistä tietoa. Hautaholveja on kymmeniä, ja niihin pääsee laskeutumaan hankalia portaita. Länsimaissa niihin olisi pääsy kielletty, sillä portaat ovat ilmeisen turvattomia.

Haudat löydettiin viime vuosisadan puolivälin tienoilla, ja niitä lienee yhä paljon piilossa.

Luolissa on upeita piirroksia. Kasvokuvia, symboleja, viivoja, ruudukkoja. Mustalla ja punaisella on luotu aikanaan hyvin modernia jälkeä.

Tänne tulemisen viime vuosiin asti ovat estäneet sissijoukot tai enemmänkin pelko niiden täällä olosta. Viime vuosina tilanne on ollut rauhallinen, ja paikalliset ovat mitä ystävällisintä porukkaa.

Toinen hidaste pätee edelleen. Tie tänne on kammottavassa kunnossa. Runsaan sadan kilometrin matka Popayanista kesti viisi ja puoli tuntia.

Iso osa reittiä on hyvää asfalttia mutta ihan liian pitkät pätkät tie oli mutavelliä. Samanlaiseen liejuun olen törmännyt lapsuuteni peltotöissä, kun maata on kuormattu kärrykaupalla sateessa savipellolla paikasta toiseen. Tämä tie oli paikoin vielä pahempi kuin traktoriurasta muodostunut vellipelto.

Ja tätä tietä jyystettiin täydellä bussilla.

Eikä savilieju yksin, vaan tien vieressä avautuvat rotkot vuoristoseudulla.

Mutta palkinto on sitä suurempi. Tierradentro ei ole pelkkiä muinaishautoja. Vaellusreitit kulkevat 1500-2000 metrin korkeudessa. Maisemat sitä myöten ovat hulppeat.

Kokkisota

Popayanin tori lienee kaunis.

Popayanin ruokamarkkinat ovat kestäneet jo päiviä.

Mutta mikäpä siinä. Voihan maistella Santarrosanon delicioso chorizoa tai exoticas frutosia. Makkaraa ja hedelmiä. Oma osasto on belgialaisesta gastronomiasta kiinnostuneille.

Päälavalla käydään kokkikilpailuja ja sivummalla soi epävireinen huilu. Joukossa näkyy myös konepistoolilla varustautuneita poliiseja. Ainekset ovat kunnon kokkisotaan.

Kaikki tuo täyttää kaupungin torin ja vähän enemmänkin. Sama kuin turisti tulee innoissaan Turkuun törmätäkseen lakritsi- tai sinappimarkkinoihin, jotka peittävät keskustan rantakadut. Eipä silloin tajua kävijä missanneensa Suomen kauneimman kaupunkimaiseman.

Eteläisessä Kolumbiassa sijaitseva Popayan nimittäin on kaunis. Kaupunki on säilyttänyt kolonialistisen ajan ilmeensä. Iso keskusta muodostuu valkoisista, matalista taloista. Seassa on vanhoja kirkkoja ja upeita palatseja, joiden pihat ovat kauppakeskuksia tai muuten kansan käytössä.

Valitettavasti seassa on myös autoja enemmän kuin kaduille mahtuu. Ja vielä enemmän mopoja ja skoottereita, jotka puikkelehtivat mistä sattuu. Kävellessä saa olla tarkkana.

Vuonna 1983 maanjäristys tuhosi kaupungin pahasti. Viime päivinä maailmalta on kuulunut useita järistysuutisia. Viime yönä järisi isosti Pohjois-Perussa, mutta hiljaisuus uutisoinnissa lienee hyvä uutinen. Toivotaan, että järistykset pysyvät loitolla, sillä lähes koko matkani kuljen riskialueella.

Auringonlaskun aikaan Popayanissa voi kavuta läheiselle kukkulalle, muinaiselle hautapaikalle. Sitä vartioi kaupungin perustaja Sebastian de Belalcazar, 1500-luvun alun espanjalainen onnenonkija.

Maiseman kauneus jättää maanjäristysmurheet taakseen.

Laukaus

Hätkähdin, kun läheltä kuului laukaus. Ammuttiinko oikeasti? Nousin vuoteeltani ikkunaan. Poliisi käveli juuri ikkunan alla kädessään pistooli. Hänen edessään nuori motoristi riisui kypäräänsä.

Taitaa poika olla vaikeuksissa.

Poliisi alkoi tutkia motoristia. Vyölaukussa taisi olla jotakin, mitä siellä ei olisi pitänyt olla. Tuskin poliisi muuten olisi potkaissut poikaa polvella palleaan.

Paikalle tuli valot vilkkuen lisää poliiseja. Naapuriravintolan väkeä ilmaantui uteliaana kadulle. Poliisit työnsivät pojan ovisyvennykseen ja työnsivät hänet kumoon. Yksi poliiseista alkoi riisua prätkää. Pojan ilme alkoi olla tuskainen, mutta poliiseja tilanne jotenkin huvitti.

Pian poliisi väänsi pojan kädet selän taakse ja ujutti käsiraudat.

Joukko lähti pois ikkunan alta. Tuuletin jatkoi huoneessani hyrinää. Seuraavassa autossa ämyrit huusivat pikkulauantaita.

Onneksi huoneeni on toisessa kerroksessa.

Terveisiä Calista, jonka huumeongelmat eivät ole vielä ratkenneet.

Näkymä huoneessani paikalle, jossa poliisi juuri pidätti todennäköisesti huumekuriirin.

Murhia ja salsaa

Caliin on helppo ihastua ensi silmäyksellä, eikä ihastus ole haalennut kolmessa päivässäkään.

San Antonion värikkäiden kujien varrella voi nauttia espressosta yhdessä monista viehättävistä kahviloista tai voi tehdä sitä, mistä paikalliset ovat ylpeitä: tanssia salsaa.

Calilaisten mielestä kaupunki on maailman salsapääkaupunki.

Leppoisasti voi istahtaa puistoon ja ihastella alapuolella kaupungin syttyvän iltavalaistukseen kuin Pariisin Montmartrella konsanaan.

Mutta toinenkin puoli kolumbialaiskaupungilla on. Se paljastuu jo puistoa alas kävellessä.

Ostan kioskista pullon vettä. Kioski on avoinna kadulle, mutta myyjän ja asiakkaan erottavat kalterit.

Kauppa Calissa.

Cali oli viime vuonna maailman murhatilastossa sijalla kymmenen. Kärkipaikkaa piti Venezuelan Caracas.

Cali tunnetaan maineestaan huumekartellin pääpaikkana. Calin kartelli kilpaili 80- ja 90-luvulla Medellinin kartellin kanssa huumeherruudesta. Medellinin kartellin johohahmoina olivat Rodriguez Orejuelan veljekset.

Calin kartellia verrattiin jopa KGB:hen, sen verran moneen paikkaan kartelli oli soluttautunut. Maailman kokaiinimarkkinoita se hallitsi parhaimmillaan 90-prosenttisesti.

Nyt veljekset ovat vankilassa ja meno Calissa siistiytynyt. Kaupungissa on kuitenkin alueita, joista on syytä pysyä kaukana.

Poliiseja tai vartijoita on lähes joka kadunkulmassa.

Pahinta, mitä minulle täällä on sattunut, on silmälasien sangan katkeaminen. No, kuudella eurolla sain uuden lookin.

Enkä salsaa ole tanssinut. Vielä.

Calissa kuten monessa muussakin kaupungissa Kolumbiassa kadut ovat erityisen jyrkkiä.

Hiiret Marsista

Mies loytaa tehokkaan rytmin takoessaan rumpuja. Rytmikierto toistuu ja toistuu. Ymparilla kaksi muuta napraa poydallaan jotakin, tietokoneen ruutu antaa heille osviittaa. Takaseinalla rakeinen, valkkyva videokuva repii omaa rytmiaan. Aani salissa on monotonisen psykedeelinen.

Vaki salissa velloo. Nayttavat, etta tanssia voi paikallaankin istuen.

Minullakin kasi rummuttaa tahtia, kun ihmettelin esitysta Bogotan Colon-teatterin aitiossa. Teatteri nayttaa silta, etta yleensa lavalla esiintyvat balleriinat tai ooppperadiivat. Talla kertaa vuorossa on konemusiikki-ilta.

Paikallisen Mitun jalkeen vuoroon tulee illan paaesiintyja, saksalainen ambient-trio Mouse on Mars, Dússeldorfilaismiehet saavat yleison villiintymaan, eika moni enaa tuolillaan pysy.

Simon Bolivaria kay saaliksi. Onko Kolumbian ja melkein koko Etela-Amerikan takavuosien vapaustaistelijasankari joutunut epasuosioon? Onko hanelle kaynyt niinkuin jalkapallotahti Bastian Schweinsteigerilla, kun uudet vallanpitajat ovat astuneet esiin?

Miesparka on peitetty muoviin ja on kuin odottaisi siirtoa pois seuraavan siirtoikkunan auetessa. Nakyma Simon Bolivar -aukiolla on hieman absurdi.

Siivoojat lakaisevat patsaan jalustan ymparilla ja torin yhdessa kulmassa sadat pulut lennahtavat pelastyttamaan lapsia, kun jonkun aiti viskoo niita kohti pullanpaloja. Ja kaiken keskella nayttaa kuin muumio olisi vallannut torin paraatipaikan.

Bogotassa on hengastyttavaa muuallakin kuin ambient-keikalla. Kaupunki on 2600 metrin korkeudessa, ja laaksoon levittaytyvassa kaupungissa on asukkaita ainakin kahdeksan miljoonaa.

Kaupunkia on hauska katsella Monserrat-kukkulan paalta 3100 metrin korkeudesta. Vuorella kulkee kavelypolku, mutta se on aidattuna, Kavelyreitin aloittavan polun viereisesta kyltista ymmarran yhden sanan: danger.

Kun kuljeksin vuoren huipulla, on ehka helpotus, etta sinne mennakseen piti tyytya koysirataan. Hengastyminen vaanii nopeasti.

Mutta maisema on hulppea. Kaytannossa koko kaupunki jaa jalkojen juureen, kaupungissa, josta vihreytta ei paljon ylos asti erota. Lentokoneet kaartuvat laheiselta kentalta kaupungin ylle. Erikoiset pilvenpiirtajat tuovat elintilaa paikkoihin, joita ennen ei ollut.

Bogotan kadut ovat värikkäitä. Seinillä on hienoja graffiteja.

Majapaikkani Bogotassa.

Lähtö

Lattia on täynnä pieniä pussukoita. Rinkka on vieressä tyhjänä, mutta se jo osaa aavistaa, mitä on tulossa. On ikäänkuin pakkaamista vaille valmiina.

Pölynimuri sammahti kesken kierroksensa. Lienee pölypussi täyttynyt, mutta siihen voi palata sit joskus. Viikkojen, kuukausien päästä.

Lähtö kauas ei ikinä ole kovin helppo, mutta pientä helpotusta tuo se, että vuokralaista kotiini ei ole tulossa. Kukaan ei lue jääkaapin perälle unohtuneiden makkarapakettien viimeisiä myyntipäiviä tai tutkaile nojatuolien tyynykulmiin jämähtäneitä villakoirarivejä.

Vielä pitää tehdä valintoja. Mitkä pokkarit pääsevät mukaan? Otanko makuupussin? Ja sitten on se yksi stressin aihe: mitä jos nukun pommiin. Bussi lähtee aamuyöllä siihen aikaan, jolloin yleensä nukun. Paitsi että en ehkä jos olen baarissa, hmm.

Tänään on päivälleen kymmenen vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kirjoitin matkalla blogia. Silloin olin Islamabadissa, ja edessäni odottivat elämäni kiintoisimmat kolme kuukautta läpi Himalajan vuoriston, Taklamakanin autiomaan ja tiibetiläiskylien.

Tälläkin kertaa saatan päätyä vuorille ja autiomaihin. Tuntien päästä nousen lentokoneeseen, joka vie minut niiden luo.

Ja lähiviikkoina tämäkin tilasto päivittyy: