Yön silmät

Yösafarilla kun sojottaa tehokkaalla lampulla, jostakin heijastavat silmät. Antiloopin silmät. Piikkisian silmät, biisonin silmät.

Norsun silmät eivät heijasta mutta sellaisen voi nähdä muutenkin.

Kuvassa isokudu.

Päiväsafarilla eläimen näkee kun opas ajaa auton eläimen viereen ja osoittaa sitä. Kuten puun oksalla makoilevaa kylläistä leopardia. Ylemmälle oksalle leopardi on jättänyt saaliinsa. Eihän kokonaista impalaa jaksa kerralla syödä.

Krugerin puistossa toteutui metsästäjän unelma: big five. Päivässä bongattiin leopardin lisäksi niin leijona, puhveli, norsu kuin sarvikuonokin. Viimeksi mainitun näkemiseen tosin kiikari oli tarpeeseen.

Ja todettakoon että minä sentään metsästin vain silmilläni.

Kuin kivinen puisto.

Blyden kanjoni.

Krugerin puistossa voi jopa pelata golfia (jos kenttä ei ole varattuna).

Maailman korkeimmalla sijaitsevassa maassa

Aggregaatti nostaa tasaisen huminan. Ilmaan nousee kevyt hiilenpolton katku.

Tien vasemmalla puolella on pellista kyhatty rakennus, jossa tiskilla on tarjolla omenoita, africolaa ja makeisia. Ylla on kyltti, jossa lukee: Welcome to Sani Top fruits shop.

Toisella puolen tieta on asuntovaunu. Sen takana on pari tiilitaloa, joissa on ruokokatot.

Afrikkalainen kyla.

Edessa avautuu upouusi asfaltti. Molemmin puolin tieta on betoniset kourut ojia merkkamassa.

Afrikassa usein aika kuluu odotellessa.

Olen istunut paikallani jo pari tuntia. Leena Lehtolaisen uusin Maria Kallio -tarina on ratkeamassa.

Takana on yo Lesothossa. Maassa, joka sijaitsee kaikkein korkeimmalla maailman maista, jos kriteerina kaytetaan maan alinta kohtaa. Lesothon alavin kohta on noin puolessatoista kilometrissa ja toisella puolen maata. Nyt ollaan 2874 metrissa.

Lesothossa elämä sujuu verkkaisesti.

Takanani on Sani Lodge Chalet, jonka baari mainostaa itseaan tehokkaasti: Afrikan korkeimmalla sijaitseva pubi. Kelpaa siina istua, horpata ja katsella alaspain kiemuraisena laskevaa tieta. Tieta, jota eilen kiemurtelin nelivetoauton kyydissa ylospain.

Yksi kauneimmista teista, missa olen kaynyt.

Kiemurteleva tie nousee Etelä-Afrikan puolelta Lesothoon.

Taman paivan paikkani, nojata betoniseen muuriin ei ole varsinaisesti paivan tavoitteena. Paivan tavoitteena on paasta eteenpain Lesothoa (aannetaan Lesuthu).

Kahden tunnin aikana ohi on ajanut kaksi autoa, turisteja molemmissa. Kayvat kaantymassa muutaman kilometrin paassa ennen kuin palaavat takaisin Etela-Afrikan puolella. Voivat kehua kayneensa jalleen yhdessa uudessa maassa.

Mina kehun kayneeni nyt 70 maassa, mutta pelkkia kaantymisia tahan tilastoon ei lasketa.

Viereisen kioskin isanta kertoo, etta aamulla nousi vuoren rinnetta yksi puskataksi. Punainen.

"Se palaa jossakin vaiheessa takaisin alas, kaantyy siella ja jatkaa eteenpain. Soitanko sinne, etta kiirehtivat?"

Pian sama mies palaa ja kertoo karun totuuden: ei ole rahaa puheluun. Voinko mina soittaa?

Jatkan odottelua.

Seuraavassa autossa on pariskunta, jolla on pieni vauva. Aikovat ajaa parikymmenta kilometria. Ei auta liftata ei kenenkaan -maalle.

"Sielta tulee pian Toyota, jossa on kolme miesta, ja kaikki kannissa kuin kaet. Alkaa liftatko siihen," neuvovat.

Emme liftaa, kun auto pian saapuu.

Mutta nyt tarppaa.

Kolmen turistin seurue on matkalla yoreissulle. Aikovat ratsastaa poneilla ja kayda oikeissa lesotholaiskylissa.

Kyydissa paasemme melkein Mokhotlongiin asti. Maaranpaahamme.

Näkymä Lesothon kuninkaiden vuorelta.

Ja missa maisemissa! Lesotho on kaytannossa ylatasankoa, jossa eroosio on kuluttanut pehmeat hiekat ja jattanyt kalloiset kukkulat. Maisema on taynna poytavuoria ja niiden valissa olevia laaksoja. Silmille herkkua.

Pysahdymme seuraamaan lampaiden keritsemista. Seuraavaksi poikkeamme maaeudun kylassa, jossa meille tarjotaa paikallista olutta (maistuu omenasiiderilta) ja lampimantuoretta leipaa.

Keritsijä saa palkkaa kaksi randia (15 senttiä) lammasta kohden.

Oppaanamme on nuori nainen, joka puhuu parempaa englantia kuin mina mutta joka ei ikina paase suihkuun, ei ikina nae telkkaria eika ikina paase ulkomaille.

Kyla ei ole sahkoverkossa, mutta aurinkopaneeli tuo sen verran virtaa, etta radio kuuluu.

Naisella on unelma: han on jo kaynyt lukioa, ja seuraavaksi han haluaa yliopistoon. Ehka han viela paasee suihkuun ja ulkomaille.

"Haluan toimittajaksi. Ehka mina viela joskus olen telkkarissa," han sanoo punastellen.

Lesothon korkein huippu on 3480 metrissa. Paikka on Afrikan korkein Kilimanjarosta etelaan.

Afriski on laskettelurinne. Juuri nyt vierein Oxbow Lodge on hiljainen. Olemme paikan ainoat asukkaat, mutta talvella on toisin. Kaikki 40 mokkia ovat taynna, ja hinnat ovat kolminkertaiset tamanhetkiseen.

Eika viela ensimmaistakaan turistia missaan. Paitsi ranskalaismies, jonka teltta hohti kuunvalossa pratkansa vieressa yksinaisena Sani Passin talla puolen.

Yksinäinen telttailija.

Kuvia Etelä-Afrikasta

Muutama palanen Etelä-Afrikkaa.

Hylkeitä Kapkaupungissa.

Pingviinejä Simons Townissa.

Kummallisuuksia Graaff-Reinetissä.

Kavereita Graaff-Reinetin Townshipissa.

Intian Valtameren rantaa Coffee Bayssa.

Merenrantakävelyllä, Coffee Bay.

Buuri Beau ja xhosa Neco

Beaun (äännetään Bou) kättelyote on tanakka ja katse tiukka. Beau siristää oikeaa silmäänsä kuin tähdätessään kiväärillä. Hän näyttää mieheltä, joka takavuosikymmeninä on siristänyt silmiään mustien suuntaan.

Beau, 75, on buuri, ja hän asuu Graaff-Reinetissa. Kaupunki on neljänneksi vanhin Etelä-Afrikassa. Valkoiset uudisraivaajat saapuivat paikalle 1700-luvun loppupuolella.

Heitan rinkkani olalta ja katselen ymparilleni. Beaun ja Imeldan olohuone on kuin antiikkikaupasta. Vanhojen lipastojen ylla on ruusuilla koristeltuja vaaseja. Sohvakalusto on pehmea ja vie istujan kauas sohvapoydasta. Huone henkii arvokkuutta.

Makuuhuoneessa on kaksi Raamattua ja muovikuoriin taitettu opasvihkonen, joka kertoo kaupungin ravintoloiden ruokalistat, opastaa, miten varautua valttymaan vakivaltatilanteilta (pitaa kayttaa hissia eika portaita, silla portaikossa voi vaania vaara) seka antaa elamanohjeita (hedelmat pitaa aina syoda tyhjaan vatsaan, jolloin niiden terveysvaikutukset tulevat parhaiten kayttoon.

Beaun Bed @ Breakfastissa on muitakin vieraita. Aamupalalla tapaamme johannesburgilaisen valkoisen pariskunnan, joka yopyy taalla matkallaan etelarannikolle, jossa heidan tyttarensa asuu.

Seitsemankymppinen pariskunta nayttaa sterotyyppiselta buuripariskunnalta. Mies harmittelee, kun englantilaiset aikoinaan lopettivat orjuuden maassa. Mustat eivat tienneet, miten kuuluu elaa vapaudessa, ja niinpa ne alkoivat tehda rikoksia. Nainen nyokyttelee miehen viisaille puheille.

"Taman maan kaupungit surkastuvat, kun mustat johtavat niita. Valkoisten elintila kapenee koko ajan."

- - -

Neco on valokuvaaja. Han on erikoistunut haakuviin, ja tanaan han on menossa kuvaamaan krikettiottelua.

Sita ennen han opastaa meidat xhosien luokse bussiaseman takana alkavaan "townshipiin". Townshipin voisi suomentaa slummiksi, mutta siita saisi liian negatiivisen kuvan. Township on koyhien mustien asuttama alue, mutta ei siella peltirotiskoja ole, vaan ihmiset asuvat kivitaloissaan.

Kuten tassakin talossa. Joukko miehia istuu pihalla puun suomassa varjossa. Keskella pihaa porisee pata. Yksi miehista puhuu ja muut kuuntelevat. Xhosankielinen puhe kuulostaa matilliselta, eika kuulu amandla-huutoja. Poliittisesta puheesta ei ole kyse.

Mies innostuu puhumaan pitkasti. Valilla joku sanoo amaaga.

Neco opastaa, etta talossa juhlitaan kiitospaivaa. Kolme veljesta on saapunut Kapkaupungista asti vanhaan lapsuudenkotiinsa, joka on yha suvun hallussa. Veljekset ovat viisissakymmenissa, eivatka heidan vanhempansa enaa ole elossa. Talo on kuitenki yha suvulla.

Paikalla on kolmisenkymmenta ihmista.

Veljekset puhuvat vuorollaan. Ensimmaisen puhujan hartauteen muut eivat ylla, mutta heidankin sanoilleen huudetaan amaaga.

Naiset istuvat tuvan puolella, kun miehet jo aloittavat pihalla ruokailun. Lihakimpaleet ovat kypsyneet, ja kukin ottaa palan. Me jatkamme Necon kanssa eteenpain.

Kivumme ylamakeen. Kaksi korttelia ylempana alkaa katu, jonka paassa asui alueen ylpeys. Robert Sobukwo oli 50- ja 60-lukujen vaihteen PAC:n johtajana muun muassa suunittelemassa mielenosoituksia pakollisia passilakeja vastaan. Mustien ja varillisten piti kirjautua virastossa etsiakseen toita. Heidan piti aina kantaa dokumenttia, joita myos tarkastettiin yhtenaan.

Siita laista mustat halusivat paasta eroon.

Sobukwen strategia oli sellainen, etta mikali kaikki mustat menisivat kaupungille ilman papereitaan, heidat kaikki pitaisi pidattaa. Niinpa jaljelle ei jaisi tyontekijoita, ja valkoisen vallan olisi joustettava.

Eraana kertana kaikki ei sujunut odotetusti. Vuonna 1960 Sharpvillessa poliisi alkoi yllattaen tulittaa aseettomia mielenosoittajia. Veriloylyssa kuoli kymmenia, ja apartheid nousi maailman tietoisuuteen.

Sobukwelle seuraus oli saarto eristyksiin Robbenin vankilasaarelle.

Neco huomaa kadun varrella tutun miehen. Nousemme hanen autoonsa ja ajamme kaupungin toiselle puolelle laajalle hautausmaalle. Menossa on samanaikaisesti kaksi vaenkokousta, joissa lauletaan ja tanssitaan. Afrikkalaiset hautajaiset eivat ole leimallisesti surullisia.

Neco ihmettelee hetken. Ovat taas siirtaneet sita.

Mutta loytyyhan se, Sobukwen hauta.

Sobukwe kuoli vuonna 1978. Paastyaan seitseman vuoden jalkeen pois Robbenilta han eli lopun ikansa kotiarestissa. Sittemmin hanen maineensa on kasvanut. Hanen kunniakseen on nimetty Kapkaupungissa lentokentalle johtava tie. Hautausmaallakin hanen viimeinen leposijansa on nayttava,

Parimetrisessa kivessa on Afrika aariviivat. Keskella mannerta lukee My beloved husband Mangaliso Robert Sobukwe.

Jotenkin luulen, etta Beau ei ole talla hautausmaalla kaynyt.

Koiranmuonaa ja xhosa-koulua

Jos ette ole kayneet Knysnassa... ehka voitte viela harkita.

Paitsi tietenkin te joulun ystavat. Kauppojen nayteikkunoissa joulunpunaiset nauhat ovat jo eturiveilla, ja katujen varsilla katulamppujen hehku muodostaa kulkusten aariviivat.

Ja te, jotka olette Xhosan harrastajia. Muutenkin mainiolla slummikierroksella oppaamme Nicholas maiskautti xhosankieliset sanat korostuneen oikeaoppisesti. Esimerkiksi itse sana xhosa alkaa k-aanteella, ja samanaikaisesti kuin loppu hosa jatkuu kielella pitaa naksauttaa aani vahan kuin olutpullon korkki naksahtaisi auki.

Omat kielilihakseni eivat moiseen liikkeeseen taivu, vaikka olutpullon korkin avaamisen aanen pitaisi olla tuttua.

Slummikierroksen toinen mainio henkilo oli Penny. Han oli varannut auton etupenkille ison amparin, josta han kauhoi astiaansa koiranmuonaa aina kun joku tuttu koira juoksi ohi. Ja Penny tunsi kaikki koirat nimelta.

"Katsokaa tuonkin raukan selkaa. Siina oli pitka veitsenviilto, kun pelastimme koiran", han esittelee.

Tyytyvainen koira heiluttaa hantaansa ja alkaa kiivaasti raksuttaa muonaa ennen kuin kilpailijat ehtivat apajille.

Kun pysahdyimme tutustumaan paikalliseen parturiin, suutariin, lastentarhaan tai kirjastoon, joukko kirppuisia koiria hyppi karsimattomana vasten ovea, mutta autoon ne eivat uskaltaneet astua. Koulutus on ollut tehokasta.

Mainiota tyota ovat Penny, Nicholas ja Ella tehneet myos lasten hyvaksi. Kirjastossa tarjolla on maun mukaan Britney Spearsia, Leninia ja aids-valistusoppaita.

Knysna sijaitsee Garden Routella Etela-Afrikan etelarannikolla. Jos haluatte taalta lomaosakkeen, niita myy ainakin kymmenen toimistoa.

Rannan laguunin pieneen saareen on rakennettu satoja lomaosakkeita ja niiden ymparille on kyhatty pienoiskaupunkia. Venepaikkoja on riittavasti.

Kulkijan silmiin saarialue on kuitenkin aikamoista joutomaata, kun taas viereiselle kukkulalle haadetyt mustat koyhat ovat saaneet mukaansa mita mainioimmat maisemat.

Jos haluatte matkustaa karumpaan ja kuumempaan Karoon, ainakin Graaff-Reinetiin paasee bussilla. Moneen muuhun paikkaan nailla seuduin matkustettaessa oma auto on aika valttamaton. Lievasti liioitellen kaikilla valkoisilla etela-afrikkalaisilla on oma auto.

Bussi Graaff-Reinetiin on perilla huomenna aikataulun mukaan klo 21.40, joten tavoistani poiketen varasin etukateen majapaikan. Nettivaraus Obesa Lodgeen hoitui helposti.

Illalla kun kavelin kauppaan, ihmettelin kuka minulle soittaa etela-afrkkalaisesta numerosta. Buurirouva koitti puhelimessa selittaa, etta tulen liian myohaan. Hotellin ovet lukitaan klo yhdeksalta.

Onneksi toinen yritys tarppasi. Enaa pitaisi tietaa, milla hetkella bussi on lahestymassa Graaff-Reinetia, jotta voin laittaa Imeldalle viestia.

Han lupasi tulla noutamaan asemalta, mika saattaa olla ihan jees. Iltakymmenelta kaupungit tassa kohtaa maapalloa tuntuvat olevan tyhjia ja pimeita. Ja ehka jopa ihan pikkuisen turvattomiakin. Autottomalle.

Valasranta

Elaimen tunnisti meresta nousevasta kevyesta suihkusta.

Meri hoyrysi vaahtopaina. Aallot ryopsahtelivat ja pirstaloituivat rannan karheaan kivikkoon. Vaikea oli loytaa etsimaansa.

Valaita.

Suihkunoron jalkeen meren pinnasta saattoikin havaita kiiltavaa, heijastavaa pintaa. Valaan selka nousi kurkkaamaan.

"Lokakuun ensimmaiset kolme viikkoa ovat parhaat", tiesi harmaahapsinen rouva vieressani.

Han kertoi kayvansa Hermanuksessa joka vuosi samaan aikaan.

Moni muukin taalla on. Pitkaputkiset kamerat ja kiikarit suunnattuina sinne missa voisi tapahtua.

Mustavalaat synnyttavat Etelamantereen lahella. Muiden mantereitten etelareunoille ne saapuvat, kun tekee mieli matkustaa.

Opaskirjan mukaan Hermanus on paras paikka maailmassa bongata valaita maalta katsellen. Hermanus on pieni kaupunki Etela-Afrikan etelarannikolla. Tanne paasee matkaamalla Kapkaupungista parisen tuntia itaan.

Parin paivan kokemuksen jalkeen Hermanus on upea paikka kavella rantatoyraan kivikkoista polkua, jota riittaa kymmenisen kilometria. Koko ajan voi kurkkailla, josko mustavalaita nakyisin lisaa. 15-metrisia, Kymmenen norsun kokoisia, kertoo rannan opastaulu.

Erityisen hienoa nailla rannoilla on ihailla tyrskyja. Istahtaa puiselle penkille, antaa auringon hivella ja ihmetella alla kuohuvaa merta. Etelan hyiset merivirrat tuovat vetta Antarktiksen jaatikoilta. Taalla laineet pirstaloituvat rannan jylhaan kivikkoon.

Ja nakyyhan valaitakin puolisen tusinaa, osa aika lahellakin rantaa. Mutta yksikaan ei hyppaa saati tee kuperkeikkaa nostaen pyrstoaan kohti taivasta.

Niita nakee majapaikan seinien valokuvissa.

Reissu on taas kaynnissa. Kapkaupungissa nahtavyyksien parissa meni muutama paiva. Seuraavaksi matka jatkuu mantereen etelarannikkoa kohti itaa.

Etelän ennätys ja Pakke Kymäläinen

Ainakin yksi ennätys reissun saldona: eteläisin vierailemani kaupunki on nyt Montevideo tuloksella 35 astetta eteläistä leveyttä. Kapkaupunki ja Hyväntoivonniemikin jäävät niukasti pohjoisemmaksi.

Ällistyin kun läntisyys-tilasto pysyi täysin ennallaan.

Läntisin paikka jossa kävin on Perun Trujillo, vähän yli 79 astetta läntistä pituutta.

Olisin maailman tai tässä tapauksessa Amerikan kartta silmissäni arvioinut, että läntinen Peru on selvästi lännempänä kuin Florida. Mutta eipä ole: tilastoykkösenäni säilyy Orlando tuloksella melkein 81 astetta läntistä pituutta.

Reissu sai päätöksensä nimenomaan etelän ennätyskaupungissa Montevideossa. Kaupungissa on miellyttävä haahuilla, ja niinpä kulutinkin kaksi päivääni siellä kuin Paul Austerin romaanihenkilöt New Yorkissa.

Montevideon keskustori on korskea. Siitä etelään kävellessä meri tulee vastaan runsaan kilometrin päässä. Sinä aikana viehättävä vanhakaupunki ehtii muuttua akikaurismäkimäiseksi satama-alueeksi.

Aallonmurtajaksi rakennetun betoniseinän viereen ladotuilla kivikasoilla istuu joutilaita miehiä kurotellen onkivavoillaan kohti merta. Kivien koloon on tumpattu polkupyöränraato. Betonipolun päällä mouruaa yksinäinen kulkukissa. Taaempana isot nosturit purkavat saksalaista rahtialusta.

Näiltä kulmilta käynnistynee Kaurismäen seuraavan trilogian avausjakso.

Uruguayn pääkaupungissa ei ole mitään pakollisia nähtävyyksiä, ja siksi se onkin mukava kuljeskeltavaksi. Ainoa museo, joka houkutti, on vanhaan vankilaan rakennettu nykytaiteen museo. Portilla kaksi haalaripukuista työmiestä kanniskeli viisimetristä mainosjulistetta tarkoituksena joko kiinnittää se portin viereiseen aitaan tai toisaalta viedä se varastoon joutilaana.

Vanginvartijan kopissa istui mies viittoillen minulle portin tekstiä: teemme remonttia, ja museo on kiinni tämän ja ensi viikon.

Se siitä museosta.

Jalkapalloturistin aistini sen sijaan pettivät pahasti. Totta kai Montevideossa olisi yksi maailmanluokan turistikohde.

Estadio Centenario on nimittäin kaikkien aikojen ensimmäisen MM-finaalin pelipaikka. 1930 Uruguay voitti loppuottelussa Argentiinan 4-2. Nykyään stadion on Penarolin kotikenttä.

Vaikka ottelua ei osunutkaan niille päiville, jotka kaupungissa olin, stadionin museo olisi pitänyt nähdä.

Tämän minulle selvensi samassa hostellissa yöpynyt romanialaismies, joka oli ilmeisen vieraskorea: hänestä Suomi olisi taannoisessa maaottelussa ansainnut tasapelin.

Kun tuli puhe suomalaisjalkapalloilijoista, kaveri heitti nimen, jota ihan heti en olisi odottanut: Kimalainen. Mietin tovin ennen kuin välähti: Kymäläinen.

Tapasin siis uruguaylaisessa hostellissa romanialaismiehen, joka muisti Pauno "Pakke" Kymäläisen, TPS:n luunkovan topparin 80-luvulta.

Ja tietenkin romanialaisturisti muisti Lahden Kuusysin, joka kaatui Steaua Bukarestin tieltä romanialaisten voittaessa Euroopan cupin 1986.

Tätä siis kirjoittelen kotona. 60 päivän reissu on tehtynä. Edessä päivät huputetussa talossa.

Miten olinkaan voinut unohtaa marraskuisen pimeyden.