Maapallo hallussa

Tanakka haara-asento. Ei ole riskiä, että jalka jäisi viivan päälle. Hollantilaiset mittasivat ja merkitsivät 1920-luvulla viivan täsmällisen paikan. Sanoisin että millilleen.

Seison katse kohti itää. Vasen jalka on tukevasti pohjoisella pallonpuoliskolla, oikea eteläisellä.

Nyt on maapallo hallussa.

Päiväntasaajan merkkinä on monumentti Tugu Khatulistiwa.

Toki myöhästyin kuusi päivää siitä hetkestä, jolloin aurinko on täsmälleen zenitissä, taivaankannen keskellä. Ne hetket ovat syys- ja kevätpäivän tasauksina.

Kuva tietenkin tallentaa hetken. Pyydän paikalla olevaa turistiaista kuvaamaan. En ole neljän Indonesian päivän aikana tavannut vielä yhtään eurooppalaiseksi tunnistamaani, mutta kuvaajani yllättää.

Jakartalainen nainen kertoo opiskelleensa Suomessa, Tampereella. Turunkin muistaa. Avantouinnin, ihmisten ystävällisyyden.

Hän vietti Suomessa viisi kuukautta vuonna 2015. Millaisia muistoja tämän hetken vaihtareilla mahtaa Suomesta jäädä?

Perinteinen tapa ylittää joki.

Pontianakin keskustan ainoa silti Kapuas-joen yli.

Pontianak, päiväntasaajan kaupunki, sijaitsee Borneon saaren länsirannikolla. Kaupungin eteläpuolelta, osin haaroina kaupungin keskeltäkin laskee mahtava Kapuas-joki, jonka alkulähteet ovat saaren keskiosien vuorilla, yli tuhannen kilometrin päässä.

Pontianakissa on Wikipedian mukaan 650000 asukasta, ja kaupungin keskusta on hikinen. Kävely on hankalaa, sillä jalkakäytävät ovat autojen ja mopojen parkkipaikkoina tai kaupustelijoitten myyntipisteinä. Vähän väliä pitää koukata ajoradalle liikenteen sekaan.

Maisema muuttuu heti, kun poikkeaa keskustan valtakaduilta kohti jokivarren kapeita kujia, jotka pääosin on rakennettu paalujen varaan jokiveden liplatellessa alla.

Täällä on ihmisten arki. Pinnalla keikkuvat monen sortin roskat tai ruskeana tuoksahtava jokivesi eivät estä asukkaita sukeltelemasta veteen, peseytymässä siellä.

Yläviistosta sillan päältä autosta katsottuna alue näyttää slummilta, mutta lähempää näkee myös kivoja juttuja. Esimerkiksi monin paikoin värikkäät maalaukset koristavat talojen seiniä. Alueella on mukavia oleskelutiloja. Ja ennen kaikkea, täällä asuu iloisia ihmisiä.

Illan hämärtyessä jokiranta täyttyy leijan lennättäjistä. Siihen ei ole lähdetty pelkästä päähänpistosta vaan monella on veivattavat kaapelikelat, joilla he liikuttelevat leijoja, jotka ovat arviolta jopa sadan metrin korkeudessa taivaalla. Monet lennättäjät ovat aikuisia miehiä.

Toiset heittävät kalaverkkoja, esittävät satunnaiselle matkaajalle saalistaan.

Leijapoika.

Pontianak on hyvin monikulttuurinen, vaikka muslimien ehdoilla moni asia täällä tapahtuu. Ravintolat mainitsevat olevansa halal-ystävällisiä, olutbaaria en ole vielä Indonesiasta löytänyt. Alueella on myös runsaasti kiinalaisia.

Siksi yllättävintä nähdä keskustan tuntumassa valtava, moderni kirkko, St. Joseph Cathedral. Suomeksi ehkäpä Pyhän Joosefin katedraali.

Puinen Masjid Jami -moskeija on vuodelta 1771.

Katedraali on nykymuodossaan 2010-luvulta ja melkein voisi olla vaikkapa oopperatalo.

Singkawang

Ei sen näin pitänyt mennä.

Ihmettelin ravintolan tiskillä ruokalistaa, josta en ymmärtänyt mitään. Vieressäni oli paikallinen nainen, joka osasi vähän englantia. Tämä tarkoittaa riisiä, tämä nuudelia, tuossa on hedelmämehua, hän esitteli listaa.

Okei, nuudelikeitto maistuisi. Ja tämäkö on kananmuna?

Tilasin ja yritin maksaa. Ei tarvitse, maksoin jo, minua opastanut nainen sanoi hymyillen.

Mitä siihen voisi vastata, paitsi tietenkin terima kasi. Siinä onkin kaikki mitä indonesiaksi nyt irtoaa. Kiitos.

Ei liene sopivaa sanoa, että olen sinua paljon rikkaampi, epistä että köyhä paikallinen maksaa vierailevan porhon ruokailun. Vaikka tietenkin se on täysin epistä.

Paikallisten suosimassa kiinalaisravintolassa annokseni maksoi noin 2 euroa. Indonesian hintatasoon soveltaen länsituristeille se on pähkinöitä mutta paikalliselle varmaan vastaava kuin mulle olisi lounaan tarjoaminen ventovieraalle Turussa.

Nyt olen toista päivää Kalimantanissa, Indonesian puolella suurta Borneon saarta. Olen vähän Turkua isommassa Singkawangissa. Oletan, että kukaan tuttavapiiristäni ei ole täällä käynyt. Uteliaan vieraanvaraisesta kohtelusta päätellen täällä ei kovin usein näe länsimaalaisia ihmisiä, itse en ole tavannut vielä ainuttakaan.

Tällaisessa kaupungissa on kiva vaan kuljeskella katuja, pysähdellä, ihmetellä, ottaa kuvia. Paikalliset ovat kuin eivät huomaisikaan, mutta kun heitä kohti katsoo, takaisin tervehditään iloisesti.

Eilen illalla tilasin grab-palvelusta taksin ja odottelin sitä ravintolan ulkopuolella, puolet ravintolan henkilöstöä tuli varmistamaan, että onnistun.

Taksikyytiä odottamassa.

Majapaikkani on siisti, iso huone. Suihkusta toki tulee vain kylmää vettä, mutta yli 30 asteen helteessä se ei juuri haittaa. Vessakin on länsimallinen pytty, mutta paperia piti erikseen pyytää. Käytössä olisi iso saavi ja vesihana, mistä tunnistaa paikallisten hygieniatavat.

Samassa pihapiirissä asuu "hotellin" omistajan isä. Omistaja itse puhuu suht hyvin englantia ja hänen lapsensakin ovat piipahtaneet paikalle. 

Majapaikan pihalta.

Singkawang on Indonesian kiinalaisin kaupunki. Asukkaista 40 prosenttia on kiinalaistaustaisia. Kiinalaiset riensivät Kalimantanin länsirannalle aluksi kullankaivajiksi ja tekemään bisnestä ja rakensivat tämän kaupungin.

Keskustassa on yhä 1800-luvun rakennuksia kiinalaisten ja myöhemmin hollantilaisten siirtomaaherrojen jäljiltä. Pyhiä rakennuksia on niin muslimien, buddhalaisten kuin kristittyjen tarpeisiin ja satunnaisten matkaajien ihasteltavaksi.

Fransiskus Assisilaisen kirkko.

Vihara Tri Dharma Bumi Raya, kaupungin tärkein kiinalainen temppeli, oikealla 1950-luvun kiinalaisten tekemä rakennus, nyt ravintola.

 

Masjid Raya -moskeija. Liekö etualan rakennelmat moskeijan laajennusta?

Fransiskus Assisilaisen kirkko 1900-luvun alusta on tyylikäs. Kirkon maalauksista valtaosa käsittelee Kristuksen ristiinnaulitsemista.

Massiivisin on kuitenkin muslimien Masjid Raya. Minareetit nousevat korkealle ja hallitsevat keskustan katunäkymää.

Kiinalaisten temppelejä täällä silti on eniten.

Kiinalaistemppeli viereisen ravintolan yläkerrasta kuvattuna.

...eli näistä ikkunoista.

Käärmeelle kävi huonosti.

Aamupalalla.

Hedelmätiskillä.

Pääkallometsällä

On tullut pohdittua, että jos olisin syntynyt vähän aikaisempaan maailmaan ja Borneon saarelle, olisiko savustettu kalloni päätynyt jonkun onnenonkijan kotiin ja suorastaan vitriinille. Tai ehkä koripunoksista roikkumaan longhousen juhlatilan katosta. Yhtä kaikki, parhaille paikoille nyt ainakin.

Tällaista nimittäin harrastettiin Borneolla vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Barbaarista, voisi joku pohtia.

Kallokokoelma oli tärkeä esimerkiksi kun mies hankki vaimoa ja halusi esitellä pätevyyttään tämän perheelle.

Kallonhoito-ohjeet ansiokkaasti myös museossa: kallot ensin puhdistetaan, sen jälkeen savustetaan päiviä, minkä jälkeen ne voidaan asettaa esiin.

Nyt meno on ainakin Kuchingissa huomattavan rauhaisaa, sanoisin jopa että ystävällistä.

Kuching sijaitsee Borneon saaren koilliskulmassa. Kuching on puolestaan Sarawakin pääkaupunki ja kuuluu Malesiaan.

Sarawak on ihan oma lukunsa. Se lasketaan Malesian osavaltioksi mutta alueen historia on erikoinen.

Pääkallometsästäjien touhutessa saarella sen pohjoista rannikkoa hallitsi razha Muda Hashim. Hänen veljenpoikansa piti valtaa Sarawakin länsiosassa, mutta alue oli levotonta, ja kapinoitsijoina olivat muun muassa malaijit ja bidayuhit.

Tällaiseen ympäristöön purjehti vuonna 1839 englantilainen seikkailija James Brooke. Razha oli ilmeisesti katsellut aikansa veljenpoikansa touhuja ja antoi englantilaismiehelle tehtäväksi kukistaa kapinalliset.

Brooke jotenkin onnistui tehtävässään, ja razha kiitollisena avusta luovutti Sarawakin englantilaiselle.

Siitä lähtien Brooken perhe hallitsi sadan vuoden ajan Sarawakia, jonka pinta-ala on yli kolmannes Suomen alasta. Perhe oli hyvin pidetty, etenkin James Brooken seuraajan Charles Brooken vaimo Margherita nousi kansan suosikiksi.

Charles Brooken muistomerkki, takana oikeustalo.

Margherita, joka sai arvonimekseen Ranee, opetteli malaijin kielen ja halusi seurustella paikallisten kanssa. Hän myös opetti naisia lukemaan ja monitaitoisena sävelsi maan kansallislaulun.

Nyt Margheritan nimi näkyy monessa paikassa kaupungille mm. hotellien nimissä. Hänen mukaansa on myös nimetty Brookien aikainen linnoitus Fort Margherita.

Brrokien aikana, ilmeisesti jo alkuvuosikymmeninä pääkallometsästys saatiin loppumaan.

Brooken suvun valta päättyi vasta Japanin valloitettua alueen toisen maailmansodan melskeissä 1941. Kun japanilaiset saatiin viisi vuotta myöhemmin häädettyä, Sarawak päätyi Britannian valtaan. 1963 britit luopuivat siirtomaistaan ja Sarawakista tuli osa Malesiaa.

Kuchingissa on upeaa katutaidetta.

Kuching on tänään hyvin eloisa kaupunki, jossa Brooken aika on kunniassa. Useat 1800-luvun rakennukset on säilytetty hyväkuntoisina. Brooket houkuttelivat maahansa paljon kiinalaisia, ja edelleen keskustassa on isohko alue kiinalaiskortteleja.

Vähän hölmistyneelle turkulaisturistille tulee heti hyvä mieli, sillä kaupungin lävitse virtaa uljas joki, jonka rannat keskustassa kylpevät suurten lehtipuiden varjossa ja ovat miellyttäviä paseerauspaikkoja.

Kuchingin erikoinen silta.

Intialainen moskeija.

Sarawak-joen yli valmistui 2017 kävelysilta, jollaista samanlaista ei liene missään. Sillalta on oiva kuvata vaikkapa alta lipuvia veneitä tai rannoille rakennettuja arvokkaita ja osin vähän mauttomiakin rakennuksia.

Kiinakortteleita.

Kuchingin kaupungin lisäksi ehdin myös tehdä päivän vaellusreissun läheisessä Bakon kansallispuistossa, josta piti poistuavänhän kiireesti, sillä laskuvesi uhkasi katkaista veneliikenteen tunneiksi.

Tässä kuvat ennen ja nyt. Ennen tarkoittaa aamulla kello yhdeksän jälkeen, nyt runsasta kolmea tuntia myöhemmin. Tunnistamisen helpottamiseksi: vasemmassa reunassa on kummassakin kuvassa samat portaat.

Michelin-neitsyys

60 euroa kolmelta hengeltä. Alkuruoka kuin kevätkääryleitä ja oheen jauhettua kalaa. Pääruoaksi herkullista kanacurrya ja kylkeen vihanneksia ja yli kymmenellä yrtillä maustettua riiisiä sekä papuja. Jälkiruokana makeassa kookosmaidossa marinoituja kuivattuja hedelmiä.

Ja tietenkin olutta. Muutama iso pullo.

Tällainen oli hetkeni, kun minulta vietiin Michelin-neitsyys.. Malesian Penangissa.

Michelin-ravintola Auntie Gaik Lean Old School Eaterylle täydet pisteet.

Penangin George Townin katujen kulkijalle Malesiassa vahvasti jäävät muistoihin seinägraffitit ja monenmoinen katutaide. Viime vuosina omat vahvat kynänjälkensä ovat jättäneet liettualainen Ernest Zacharevic ja venäläinen Julia Volchkova, joiden töitä osuu kulkijan silmiin eri puolella kaupunkia.

George Townin katkuvassa erityistä huomiota herättävät metallista rakennetut sarjakuvamaisen teokset, jotka osaltaan kertovat saaren ja alueen tarinaa.

Penangin keskusta on Unescon maailmanperintökohde ja sen myötä vahvasti suojeltu. Saari oli käytännössä pelkkää sademetsää pitkälle 1700-lukua, kunnes 1786 brittiläinen Francis Light lapsi puolustaa Kedahin sulttaania uhkaavia Siamin ja Burman sotajoukkoja vastaan, kunhan saisi oikeuden Penangin saareen. Sehän sopi mainiosti sulttaanille, sillä saari oli silkkaa joutomaata, mitä nyt oli muutama hassu kalastajakylä.

Light lupasi saaren olevan vapaavaltio, jonne sai tulla. Päätöksen myötä saarelle saapui pian runsaasti kiinalaisia, kuka mistäkin syystä, mutta monella oli mielessä toiveet ja näkymät kaupankäynnistä ja paremmasta elämästä.

George Townin vanhaakaupunkia.

Blue Mansion oli kaupu gin ensimmäisiä restauroituja rakennuksia.

Queen Victoria memorial clock tower.

George townin kaupungintalo.

Tämän päivän Penang on hyvin kiinalainen, mutta oman värinsä ja tuoksunsa kaupunkiin tuovat intialaiset, lähinnä tamilit, sekä Malesian valta-asukkaat, malaijit.

Penang on Malesian mittakaavassa kuitenkin kiinalainen saari. Malesiassa muuten malaijien islamismi on n̈ostamassa päätään ja luomassa lisää rajoituksia ja vanhoillisuutta, mutta Penangissa esimerkiksi on runsaasti baareja.

Kiinan merkit näkyvät monessa, kuten klaanien eli sukujen rakentamissa temppeleistä tai köyhempien klaanien asuttamissa, meren päälle paalujen varaan rakentamissa "hökkelikylissä".

Paalujen päälle rakennettu Chew Jetty.

Taidetta myös Chew Jettyssä.

Ja nyt voin myös kertoa käyneeni samassa hotellissa Charles Chaplinin kanssa. Hän toki ehti ennen minua, enkä minä toisaalta tohtinut yöpyä Eastern & Oriental Hotelissa. Sitä ei ihan olisi voinut tehdä 60 eurolla.

Minä ja muut hotellivieraat.

Penangille erityistä eivät kuitenkaan ole Michelin-tähdet vaan ruokatorit. Vähän Turun kauppahallin malliin ruokailualueen ympärillä on useita ravintoloita joista valita. L

Maittavan lounaan saa näistä Paikoista 2-3 eurolla.

Penangissa asuva ystäväni Karin ja minä paikallisella ruokatorilla.

Rantaelämää.

Loppuun vielä kuvaa Ipohista, Kuala Lumpurin ja Penangin puolivälistä. Moskeijakäynti edellyttää sopivaa pukeutumista.