perjantai 28. lokakuuta 2016

Kuoleman tiellä

Lumirantaa puskee pain naamaa. Lasken jyrkkaa, mutkaista makea, eika nakyvyys ole juuri mitaan. Vastaan tulee satunnaisia autoja, ja tien asfalttipinta on saanut pinnalleen jaahilekerroksen. Luotan maastopyoraani, pehmearenkaiseen. Molemmat kadet ovat silti jarrukahvoilla, mutta sormet alkavat marissa hanskoissa menettaa tuntoaan.

No, tamahan on vasta harjoittelua ja totuttautumista pyoraan. 15 kilometrin paasta saavutaan Kuoleman tielle, tai maailman vaarallisimmalle tielle, joksi tieosuutta Boliviassa La Pazista itaan myos kutsutaan.

Eivatka maaritteet ole mitaan huuhaata. Tien rakensivat paraguaylaiset vangit 30-luvulla jyrkalle vuorenrinteelle. Tielta vuosien mittaa noin 30 autoa vuodessa "katosi" ajettuaan rotkosta alas.

Kymmenisen vuotta sitten seudulle saatiin uusi tie, asfalttipintainen. Maisema sillakin tiella on huikea. Boliviassa, Andien reunalla vuoret ovat teravia ja jyrkkia.

Kun ajoneuvoliikenne vaistyi vanhalta tielta, sen valtasivat pyorailijat. Useat yhtiot La Pazissa jarjestavat maastopyoraretkea Kuoleman tielle. Pitihan tuohon tarttua.

Mutta en ihan ollut varautunut, etta tallainen lumimyrakka tanaan tanne saataisiin. Retken lahto on 4700 metrissa. Kaikki muut matkanjarjestajat ovat jo siirtyneet autoilla alemmas. Aloittavat ajon helpommista oloista. Lusmurit!

Yhtaan kuvaakaan en saa ylhaalta blogiin, silla puhelimeni on ihosta lukien kolmannen vaateparren taskussa. Sen paalla on viela jarjestajien tarjoama tuulitakki ja kaiken ylla sadetakki.

Noin tunnin matkaamisen - yhden takarenkaan puhkeamisen ja parin pysahdyksen - jalkeen saavumme mutkaan, josta legendaarinen tieosuus alkaa.

Matkaopas Lonely Planetin mukaan tie on kapeimmillaan 3,2 metria levea, ja pahimmillaan tien reunalta alkaa 600 metrin jyrkka pudotus suoraan alamakeen.

Onneksi mina en pudotusta nae, silla tien reunalta nakyy pelkkaa harmaata.

Kuvat ovat matkan loppuvaiheesta, kun sää selkeni. Dramaattisemmat maisemat olivat alkumatkasta.


Meita on kaksitoista pyorailijaa, opas, mekaanikko/kuvaaja seka perassa ajava huoltoauto. Opas on antanut merkin ja ampaissut alamakeen. Ohjeen mukaan ajamme vasenta reunaa, jyrkanteen puoleista. Sielta nakee mahdolliset vastaantulijat, silla tie on erittain mutkainen.

"Jos vastaan tulee auto ja joudutte pysahtymaan, nouskaa pyoran oikealle puolelle. Niin etta pyora jaa teidan ja jyrkanteen valiin," opas ohjeistaa.

Han kertoo esimerkin:

Ranskalaisnainen joutui pysahtymaan, mutta han jai pyoran vasemmalle puolelle. Auto tuli vastaan ja tonaisi pyoran sarviin. Nainen otti vaistonvaraisen askelen taaksepain. Pyora jai tielle, mutta nainen putosi kuolemaan. Sita kohtaa tiesta kutsumme ranskalaismutkaksi.

Tanakin vuonna Kuoleman tiella on jo kolme pyorailijaa saanut surmansa. Euroopassa tie olisi varmasti suljettu.



Yritan muistaa ohjeita, kun laskettelen tieta. Jarruja pitaa kayttaa koko ajan, silla tie on paljon jyrkempi milta nayttaa. Ja hiekkatie on muhkurainen ja kivinen. Silti valilla huomaan vauhdin kiihtyvan.

Sade vihmoo edelleen, mutta lumialue on jo jaanyt kauas taakse. Sateen myota monessa kohtaa vesiputous syoksyy tielle ylarinteesta. Pilvien lomitse paikoin nakyy kauemmaksikin. Maisema on huikea, mutta ei sita pysty katsomaan vauhdissa. Onneksi pysahdymme usein.

Valilla poseeramme ryhmassa, kun mekaanikko Fernanda ottaa kuvia. Ilma lampenee, kun laskemme alaspain. Vaatekertoja voi vahentaa, ja kamerankin saa valilla esiin.

Noin neljan tunnin ja 60 kilometrin matkanteon jalkaa saavumme Coroicon pieneen kylaan. Kun lahdimme 4700 metrin korkeudesta ja maali on 1200 metrissa, pudotusta paivan mittaa kertyi 3,5 kilometria.

Lyomme ylavitoset porukan kanssa ja otamme yhteiskuvat. Korvani ovat lukossa.

Siirrymme lahettyville uima-altaan aareen ja paasemme suihkuun. 25 asteen lammossa on kiva paistatella ja ihmetella, mita oikein tuli tehtya.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti