Ensimmaisessa luokassa

Jos haluaa nahda vahemman kaupunkimaista Kapkaupunkia, kannattaa suunnata kohti itaa vaikkapa Durbanvilleen.

Ja sinnehan paasee katevasti paikallisjunalla. Kapkaupungin rautatieasemalla on juhlallisesti myyntitiski, jossa lukee: Metroliput.

Matka Brakendellin asemalle kestaa 40 minuuttia. Hamaannyn tiskilla, kun virkailija kysyy, ostanko ensimmaisen luokan lipun.

"Toisen luokan lippu", sanon tietenkin.

6,5 randia eli vahan yli puoli euroa.

Toisen luokan vaunu on kuin normaali metrovaunu vahan missa tahansa. Keltaiset, muoviset penkit reunustavat vaunun kumpaakin puolta. Ihmiset tuijottavat jalkoihinsa tai kuka minnekin.

Kun palaan muutamaa tuntia myohemmin samalle asemalle useita Perlot-, Pinotage- ja Shiraz-kokemuksia rikkaampana, paatan oikein satsata.

Ostan ensimmaisen luokan junalipun. Se maksaa 12 randia eli kutakuinkin yhden euron.

Junan penkit ovat pehmustettuja. Joissakin kohdin paallyskangas on mennyt rikki paljastaen sisalta superloonit. Eika penkkeja ihan joka paiva taideta pesta.

Tyhjia penkkeja riittaa, ei tarvitse alkaa ventovieraiden kanssa keskustella.

Toisessa paassa vaunua on haliseva ryhma, ja asian honaa myos paikallinen kulkija.

Nukkavieruun pukuun ja lippalakkiin pukeutunut musta mies nayttaa silta, etta pari edellista yota on tullut vietettya muualla kuin sangyssa.

Mutta tahan paivaan han on ladannut paljon. Han kavelee kohti halisijasakkia ja kertoo kuuluvalla aanella asiansa:

"Tama on ensimmaisen luokan vaunu!"

Halina hiljenee. Mies palaa paikalleen. Nojaa vaunun kaytavalla olevaan tolppaan ilmeettomana.

Hiljaisuudessa on valkoviinista humaltuneen reissumiehenkin mukavampi katsoa ulos ikkunasta, miten iltaansa laskeva aurinko, jalleen kerran, tuo Poytavuoren esiin Kapkaupungin siluetista.