Kirkuk 50 kilometria. Bagdad vahan yli 200 kilometria.
- Tama auto toivottavasti ei mene Kirkukiin, yritan kysya.
Vieressa kuljettaja ja takapenkilla kaksi naismatkustajaa pyorittavat paataan ja nostelevat kasiaan. Joku vahan hymyilee. Yhteista kielta meilla ei ole.
Kirkuk ei ole niita kaupunkeja, jotka ottavat lansimaisen turistin avosylin vastaan. Kirkuk esiintyy usein Suomenkin medioissa eika ikina positiivisessa savyssa. Luotan toivoni siihen, etta kurdeille kaupunki on yhta kauhistuttava.
Kirkuk 40 km.
Taksikuski on valtavan lihava, ja hanella on pienet, pulleat sormet. Han painelee sormenpaitaan kohtı rattia niin etta nivelet naksuvat arsyttavasti. Tuntuu iljettavalta katsoa, kun viimeinen sorminivel taipuu 90 astetta vaaraan suuntaan.
Kirkuk 30 km.
Kuljettaja avaa hammaslankapaketin ja vaantaa sielta aimo annoksen lankaa vyyhdelle. Sen jalkeen han alkaa kihnuttaa lankarullalla hampaitaan. Miehen taskussa piippaa Nokian kannykka.
Kırkuk 20 km.
Asfaltti kiiltaa mustana ja tasaisena. Hyva on painella baanaa. Kuljettaja ottaa toisen kannykan hansikaslokerostaan ja alkaa raplata sita. Ei kai han ala pelata kannykkapeleja?
Kirkuk 10 km.
Hiekkaa kaikkialla. Myllerrettya hiekkaa. Jossakin on pienia talorykelmia, hiekanvarisia. Lahella hiekasta nousee piippu, joka tupruttaa liekkeja. Savuvanoja nakyy kauempana. Kadessaan rynnakkokivaaria pitavat kyparapaiset sotilaat ovat suojanneet kasvonsa liinalla. Kuljettaja kaivaa nenaansa.
Welcome to Kirkuk!
Kyltti puhuu ystavallisesti. Mika ansa sillakın lienee mielessaan? Vielakaan ei nay varsinaista kaupunkia.
Edessa on iso liikenneympya, jonka keskella on patsas. Kaupungin tunnus? Tie eteenpain johtaa Kirkukin keskustaan. Automme kaartaa ramppia ylos, jatkaa sillan yli vasemmalle kohti Suleimaniaa.
- - - - -
Akran eı nyt jaksa hymyilla
Han osoittaa valokuvaa, osoittaa siina olevaa pikkupoikaa sormellaan.
- Tuossa olen mina.
Kuvaa katsovan huomio ei kiinnity Akraniin. Avolavamallisen Dodgen lavalla lojuu ihmisia. Kaikki kuolleita. Yksi ruumis on auton takana maassa.
- Minun perheeni. Kaikki kuolivat.
Akran kumartaa kevyesti, asettaa kammenensa vastakkain. Rauha heidan sielulleen.
Olen Halabjassa. Maaliskuun 16. paıva 1988, isani syntymapaivana, Saddam alkoi pommittaa Halabjan kaupunkia, jonka İran oli vallannut İrakin ja Iranin valisessa sodassa. İrakin peshmerga-sotilaat olivat liittyneet İranın joukkojen puolelle, ja Saddam ottı nokkıınsa.
İltapaivalla Saddam teki jotakin odottamatonta. Han maarasi koneensa viela yhdelle lennolle. Talla kertaa pommiarsenaalina oli tappavaa myrkkya. Kemikaalipommit tappoivat 5000 halabjalaista.
Halabjan kaupunki on rakentanut kaupungin laidalle muistomerkin, jossa tapahtuma on vahvasi esilla. Valokuvia on valtavasti. Kaikkien surmansa saaneiden nimet ovat keskella pyorean salin seinilla.
Akran on museossa tyontekijana. Kuva, jota han minulle osoittaa, on otettu pommitusten jalkeisena paivana.
Milta mahtaa tuntua miehesta, joka joutuu joka paiva kokemaan elamansa kauhun hetket? Tuota pohtiessani ja kuvia katsellessani huomaan silmieni kostuvan.
Kuvat ovat julmia, eika niita suurinta osaa varmastikaan ole naytetty Suomen lehdissa. Kuvista nakee, etta kuolema on tullut lahes silmanrapayksessa kesken arkisten puuhien. Ruumiskuvat ovat outoja, sılla missaan ei nay verta tai haavoja. On vain ihmisia ja elaimıa. Suut auki ja jalat pystyssa.
Paikassa on monenlaista muutakin arkistomateriaalia, muun muassa Saddamin ja hanen poikansa kuolinkuvat.
Museon edustalla on avolava-Dodge. Se, joka kerran kuului Akranin perheelle.
- Tama auto toivottavasti ei mene Kirkukiin, yritan kysya.
Vieressa kuljettaja ja takapenkilla kaksi naismatkustajaa pyorittavat paataan ja nostelevat kasiaan. Joku vahan hymyilee. Yhteista kielta meilla ei ole.
Kirkuk ei ole niita kaupunkeja, jotka ottavat lansimaisen turistin avosylin vastaan. Kirkuk esiintyy usein Suomenkin medioissa eika ikina positiivisessa savyssa. Luotan toivoni siihen, etta kurdeille kaupunki on yhta kauhistuttava.
Kirkuk 40 km.
Taksikuski on valtavan lihava, ja hanella on pienet, pulleat sormet. Han painelee sormenpaitaan kohtı rattia niin etta nivelet naksuvat arsyttavasti. Tuntuu iljettavalta katsoa, kun viimeinen sorminivel taipuu 90 astetta vaaraan suuntaan.
Kirkuk 30 km.
Kuljettaja avaa hammaslankapaketin ja vaantaa sielta aimo annoksen lankaa vyyhdelle. Sen jalkeen han alkaa kihnuttaa lankarullalla hampaitaan. Miehen taskussa piippaa Nokian kannykka.
Kırkuk 20 km.
Asfaltti kiiltaa mustana ja tasaisena. Hyva on painella baanaa. Kuljettaja ottaa toisen kannykan hansikaslokerostaan ja alkaa raplata sita. Ei kai han ala pelata kannykkapeleja?
Kirkuk 10 km.
Hiekkaa kaikkialla. Myllerrettya hiekkaa. Jossakin on pienia talorykelmia, hiekanvarisia. Lahella hiekasta nousee piippu, joka tupruttaa liekkeja. Savuvanoja nakyy kauempana. Kadessaan rynnakkokivaaria pitavat kyparapaiset sotilaat ovat suojanneet kasvonsa liinalla. Kuljettaja kaivaa nenaansa.
Welcome to Kirkuk!
Kyltti puhuu ystavallisesti. Mika ansa sillakın lienee mielessaan? Vielakaan ei nay varsinaista kaupunkia.
Edessa on iso liikenneympya, jonka keskella on patsas. Kaupungin tunnus? Tie eteenpain johtaa Kirkukin keskustaan. Automme kaartaa ramppia ylos, jatkaa sillan yli vasemmalle kohti Suleimaniaa.
- - - - -
Akran eı nyt jaksa hymyilla
Han osoittaa valokuvaa, osoittaa siina olevaa pikkupoikaa sormellaan.
- Tuossa olen mina.
Kuvaa katsovan huomio ei kiinnity Akraniin. Avolavamallisen Dodgen lavalla lojuu ihmisia. Kaikki kuolleita. Yksi ruumis on auton takana maassa.
- Minun perheeni. Kaikki kuolivat.
Akran kumartaa kevyesti, asettaa kammenensa vastakkain. Rauha heidan sielulleen.
Olen Halabjassa. Maaliskuun 16. paıva 1988, isani syntymapaivana, Saddam alkoi pommittaa Halabjan kaupunkia, jonka İran oli vallannut İrakin ja Iranin valisessa sodassa. İrakin peshmerga-sotilaat olivat liittyneet İranın joukkojen puolelle, ja Saddam ottı nokkıınsa.
İltapaivalla Saddam teki jotakin odottamatonta. Han maarasi koneensa viela yhdelle lennolle. Talla kertaa pommiarsenaalina oli tappavaa myrkkya. Kemikaalipommit tappoivat 5000 halabjalaista.
Halabjan kaupunki on rakentanut kaupungin laidalle muistomerkin, jossa tapahtuma on vahvasi esilla. Valokuvia on valtavasti. Kaikkien surmansa saaneiden nimet ovat keskella pyorean salin seinilla.
Akran on museossa tyontekijana. Kuva, jota han minulle osoittaa, on otettu pommitusten jalkeisena paivana.
Milta mahtaa tuntua miehesta, joka joutuu joka paiva kokemaan elamansa kauhun hetket? Tuota pohtiessani ja kuvia katsellessani huomaan silmieni kostuvan.
Kuvat ovat julmia, eika niita suurinta osaa varmastikaan ole naytetty Suomen lehdissa. Kuvista nakee, etta kuolema on tullut lahes silmanrapayksessa kesken arkisten puuhien. Ruumiskuvat ovat outoja, sılla missaan ei nay verta tai haavoja. On vain ihmisia ja elaimıa. Suut auki ja jalat pystyssa.
Paikassa on monenlaista muutakin arkistomateriaalia, muun muassa Saddamin ja hanen poikansa kuolinkuvat.
Museon edustalla on avolava-Dodge. Se, joka kerran kuului Akranin perheelle.
Tahan vıela kommenttı, jonka otsıkkona voisi olla Hyvyys.
VastaaPoistaTaksikuskit ovat hyva indikaattori maan ihmisista. Otin jalleen taksin Suleimaniassa. Olin tottunut maksamaan 4000-5000 IQD eli noin 2-3 euroa kaupungın sisisista matkoista. Naytin ennen lııkkeelle lahtoa neljaa sormea kuljettajalle, joka vastası kolmella sormella.
Halabjassa lahdin monumentilta taksilla kohti hautausmaata, joka on toisella puolella kaupunkia. Puolimatkassa auto hajosi, vaihde ei mennyt paalle. Kuljettaja pysaytti nopeasti toisen taksin eika suostunut ottamaan rahaa kun yritin sita tarjota. Toinen taksi vei minut hautausmaan portille. Perille paastyamme han naytti etta eı tama mitaan maksa. Eika suostunut ottamaan rahaa.
Kaikkialla taksit eivat huijaa.