tiistai 17. lokakuuta 2017
lauantai 14. lokakuuta 2017
Chang Mai: Temppeli
Thaimaalaiset Buddha-temppelit ovat satunnaiselle kavijalle hieman hankalia. Kullattuja, ilmeettomia patsaita, paljon krumeluuria. Ja paikalliset polvistumassa niiden eteen.
Wat Chedi Luang pohjoisen Thaimaan Chiang Maissa on toisenlainen. Jattimainen temppeli on isoilta osin raunioina, mutta muutamia yksityiskohtia siita on kunnostettu. Isona, harmaana massana se tuo jotenkin mieleen Egyptin pyramidit.
Silti senkin ymparilla on kiinnostavinta seurata turisteja. Yritin bongata aurinkovarjon suojassa kuljeskelevaa munkkia, mutta lopulta kuviin paatyi toisiaan kuvaavia turisteja, aasialaisia paaosin.
Johtuukohan vuosi ja paiva sitten kuolleesta kuninkaasta, mutta tuntuu, etta moni paikka elaa puoliliekilla. Liput ovat puolitangossa, ja hiljaisuus tuntuu olevan lasna.
Matkaopaskirjan mainostama paikallista taidetta ja historiaa esittava museo oli niin tyhjillaan, etta sinne ei kehdattu edes myyda paasylippuja. Tai ei se tyhjillaan ollut, silla museon myymala oli auki, ja se oli isompi kuin museon nayttelytilat yhteensa.
En siis kovin paljon oppinut Pohjois-Thaimaan heimokulttuureista. Hienointa museossa oli Karen-heimon naisten valmistaman varikkaan kankaan ymparilla olleet kaksi museovartijaa.
Chiang Mai on 14 tunnin junamatkan paassa Bangkokista pohjoiseen. Yojuna oli loppuunmyyty, kun edellisena iltana Bangkokissa lippuja kyselin. "Tule uudelleen huomenna aamulla. Yleensa ne lisaavat vaunuja, jos liput ovat loppuneet," matkatoimiston virkailija huomautti.
Ja kas, seuraavana aamuna sain lipun ilmastoituun vaunuun. Yojunavaunussa oli raukea olo lekotella, vaikka kovin sikeasti en nukkunutkaan. Valilla juna heilui ja hypahteli sivuttain ankarasti, mutta se loi hypnoottisen rentoutuneen olotilan.
Olinhan matkalla eteenpain.
Wat Chedi Luang pohjoisen Thaimaan Chiang Maissa on toisenlainen. Jattimainen temppeli on isoilta osin raunioina, mutta muutamia yksityiskohtia siita on kunnostettu. Isona, harmaana massana se tuo jotenkin mieleen Egyptin pyramidit.
Silti senkin ymparilla on kiinnostavinta seurata turisteja. Yritin bongata aurinkovarjon suojassa kuljeskelevaa munkkia, mutta lopulta kuviin paatyi toisiaan kuvaavia turisteja, aasialaisia paaosin.
Matkaopaskirjan mainostama paikallista taidetta ja historiaa esittava museo oli niin tyhjillaan, etta sinne ei kehdattu edes myyda paasylippuja. Tai ei se tyhjillaan ollut, silla museon myymala oli auki, ja se oli isompi kuin museon nayttelytilat yhteensa.
En siis kovin paljon oppinut Pohjois-Thaimaan heimokulttuureista. Hienointa museossa oli Karen-heimon naisten valmistaman varikkaan kankaan ymparilla olleet kaksi museovartijaa.
Chiang Mai on 14 tunnin junamatkan paassa Bangkokista pohjoiseen. Yojuna oli loppuunmyyty, kun edellisena iltana Bangkokissa lippuja kyselin. "Tule uudelleen huomenna aamulla. Yleensa ne lisaavat vaunuja, jos liput ovat loppuneet," matkatoimiston virkailija huomautti.
Ja kas, seuraavana aamuna sain lipun ilmastoituun vaunuun. Yojunavaunussa oli raukea olo lekotella, vaikka kovin sikeasti en nukkunutkaan. Valilla juna heilui ja hypahteli sivuttain ankarasti, mutta se loi hypnoottisen rentoutuneen olotilan.
Olinhan matkalla eteenpain.
tiistai 10. lokakuuta 2017
Kanchanaburi: Kwai-joen silta
Kun juna puksuttaa sillalla, mielessa kay ajatus: Ei kai tama silta rajahda.
David Leanin kuuluisassa elokuvassa silta rajahti, kun japanilaissotilaita kuljettanut juna osui kohdalle. Kwai-joen silta. Pierre Boullen kirjassa, johon elokuva perustuu, silta muistaakseni jai ehjaksi.
Sillalla on useita levennyskohtia, joissa on turvallista odotella junaa ja nahda se lahelta. Selfieta ottaessa voi tosin paatya liian lahelle junaa, kun se puksuttaa yllattavan kovaa.
Liikennoidylle sillalle ei Suomessa takuulla paastettaisi nain vapaasti vakea. Thaimaassa on toisenlaista.
Toisen maailmansodan aikana sillan ymparilla oli viela vilkkaampaa. Japani halusi rautatieyhteyden Thaimaasta Burmaan ja rakennutti rautatien luonnonoloiltaan melkein mahdottomalle seudulle vankityovoimalla.
400 kilometrin osuudelle rakennettiin yli 600 siltaa, jotka lahes kaikki olivat puusiltoja. Osa silloista on edelleen kaytossa, vaikka Burmaan asti rautatie ei enaa mene.
Kwai-joen ylittava silta oli ainoa terassilta Thaimaan puolella. Itse asiassa sodan aikana silta rakennettiin Mae Klong -joen yli, mutta elokuva teki paikan niin kuuluisaksi, etta Mae Klong muutettiin virallisesti Khwae Yai -nimiseksi joeksi.
Elokuvaakaan ei kuvattu taalla, vaan Sri Lankassa.
Japani kohteli sotavankeja raa'asti. Siltatyomailla lansimaisista vangeista kuoli yli 10000. Suurin osa heista oli britteja, mutta hollantilaisiakin kuoli kolmisen tuhatta.
Vangit elivat ankeissa oloissa. Trooppiset taudit ja aliravitsemus riivasivat. Armoa ei annettu.
Sillan lahella, Kanchanaburin kaupungissa on pysayttava hautausmaa.
Siella voi todeta, etta brittisotamies J. Reed kuoli joulupaivana 1943 21-vuotiaana. Uusiseelantilainen kersantti A. M. Dingle menehtyi 24 tammikuuta 1942. Hanen muistomerkkinsa viereen joku on laskenut Uuden-Seelannin lipun. Hollantilaisen A. de Bruinin elama paattyi vuoden 1943 viimeisena paivana.
Hautausmaan vieressa on erinomainen, sodan kauhuista kertova museo.
Kanchanaburi sijaitsee Bangkokista parin tunnin bussimatkan verran lanteen. Kaupunkiin on syntynyt lankkarikatu, jossa on kymmenia hotelleja ja majataloja seka paljon enemman ravintoloita seka katukeittioita. Ja tietenkin thai-hierontaa.
Juna jatkaa kulkuaan, ja pian enaa peravalot nakyvat. Silta ei rajahtanyt.
Sotavankien rakentama tama silta ei enaa ole, ei ainakaan kokonaan.
Liittoutuneiden joukot pommittivat siltaa monasti. Sodan loppuvaiheessa silta tuhoutui varsin pahasti. Myos useita sotavankeja sai surmansa pommituksissa, silla japanilaiset siirsivat vankeja sillalle toivoen liittoutuneiden vetaytyvan hyokkayksesta.
Talla kertaa turistit paasevat taas poseeramaan jo ottamaan kuvia toisistaan. Maailmassa on kaikki hyvin.
![]() |
| Hautausmaita on monenlaisia. |
![]() |
| Rauhanmerkki on paljastettu 29. marraskuuta 2017. Nyt joku tietää enemmän kuin muut. |
lauantai 7. lokakuuta 2017
Hiki
Kun loman alkaessa saa paatoksen, etta viisumihakemus on hylatty, onko mitaan tehtavissa? No on toki. Voi vaikka ostaa lennot Bangkokiin.
Thaimaahan paasi melkein ex-tempore alle 600 euron. Lentoyhtio toki oli Aeroflot. Lentoemannat olivat natteja, pitkasaarisia. Ruoka oli mautonta.
Mutta perilla.
Taysikuu molloottaa taivaan laella. Kuljeskelen kanavan vartta, pysahdyn mukavan nakoiselle terassille, kun janottaa. Singha-olut tuodaan pahvisessa kahvimukissa.
Olen Bangkokissa kaynyt kerran, vuonna 2002. 15 vuoden takaa muistan hammentavan vahan tasta kaupungista. Muistan Phraya-joen venematkat ja sen viereiset temppelit. Muistan Khao San Roadin tunnelmalliset sivukadut, mutta ei sita tunnelmaa enaa loydy.
Muistan katukeittiot ja euron maksavat tuliset nuudelikeittoannokset.
Olin jo melkein unohtanut, milta tuntuu saapua trooppiseen helteeseen. Saada marka tuulahdus vasten kasvoja heti lentokenttarakennuksesta pois astuessani.
Ja saman huomaan Bangkokissa parin paivan kuljeskelun jalkeen. Kun poistun kadulta ilmastoituun kahvilaan, sen hetkellinen kylmyys muuttuu pian normaaliksi tunteeksi. Kunnes kadulle poistuessa kostean kuuma ilma iskee jalleen kasvoihin.
Nyt juuri tropiikki nayttaa parastaan. Ukkonen jyrisee ja veden ropina peittaa kaikki muut ymparoivat aanet.
Mutta tasta matka alkaa. Tuntuu, etta pitaa paasta Bangkokista eteenpain kokeakseen matkan tunteen. Nyt se kaikki on edessa. Vapaus valita tasta ilmansuunta ja ihmetella maailmaa. Ja hikoilla.
maanantai 27. helmikuuta 2017
Kaljupää
5.10.2011 Vladivostok
Tietokilpailukysymys elokuvaihmisille: mitä erityistä on elokuvassa Port of New York?
Tätä kysymystä pohdin, kun käännyn Aleutskajakadulta porttikongiin.
Porttikongista ylöspäin on Yul Brynnerin synnyinkoti. 1950-70-luvuilla amerikkalaisissa elokuvissa sankareita ja kovanaamoja näytellyt kaljupää on kotoisin Vladivostokista.
Porttikongin kulmalla sijaitsee - parturi. Veikkaan että siinä osataan ainakin ajaa tyylikäs kalju.
Nyt onkin jo annettu vinkkejä alun kysmykselle. Port of New York on Brynnerin ainoa elokuva, jossa hänellä oli tukkaa päässä. Elokuva on myos miehen ensimmäinen, vuodelta 1949.
- - -
Puolen miljoonan asukkaan Vladivostokissa on vilskettä. Kaupunki valmistautuu Aasian ja Tyynenmeren maiden huippukokoukseen. Niinpä kaupunki on paikoin pelkkää rakennustyömaata.
Vladivostok perustettiin 1860. Kaupungin rakensivat silloin lähinnä kiinalaiset.
Nyt kaupunki kuhisee jälleen kiinalaisia. Piikkaamassa betonia, palottelemassa rälläkällä katukivia, rakentamassa hulppeaa siltaa Russki-saarelle.
Kaupunki näyttää muutenkin kansainväliseltä. Ydinkeskustassa sijaitsevaan satamaan oli eilen rantautunut amerikkalainen loistoristeilijä, jota paikallisetkin saapuivat joukolla ihmettelemään.
Kaupunki oli täynnä pieniä turistiryhmiä, joiden kunkin oppaat kantoivat numerokylttiä. Täällä on myös saksalaisia turistiryhmiä sekä tietenkin japanilaisia.
Perustamisen jälkeiset ensimmäiset vuosikymmenet Vladivostokilla oli paljon kiinteämmät suhteet esimerkiksi Shanghaihin ja Hongkongiin kuin Moskovaan. Naapuriensa avulla Vladivostok pyristeli kommunisteja vastaan lokakuuhun 1922 asti.
Sittemmin kaupunki suljettiin täysin ulkomaalaisilta. Vasta Neuvostoliiton tuhouduttua tänne pääsee taas. Esimerkiksi ihmettelemään neuvostosukellusvenettä.
Rautatie tänne saapui 1891. Bloginpitäjä vähän myöhästyi, mutta tilanne on korjattu.
Kuparinen kyltti 9288 kertoo matkan Moskovasta.
Päätepisteen.

| Tässä talossa asui Julij Borisovitsh Briner |
Nyt onkin jo annettu vinkkejä alun kysmykselle. Port of New York on Brynnerin ainoa elokuva, jossa hänellä oli tukkaa päässä. Elokuva on myos miehen ensimmäinen, vuodelta 1949.
- - -
Puolen miljoonan asukkaan Vladivostokissa on vilskettä. Kaupunki valmistautuu Aasian ja Tyynenmeren maiden huippukokoukseen. Niinpä kaupunki on paikoin pelkkää rakennustyömaata.
| Siltatyömaa vuonna 2011. Nyt näyttänee toisenlaiselta. |
Vladivostok perustettiin 1860. Kaupungin rakensivat silloin lähinnä kiinalaiset.
Nyt kaupunki kuhisee jälleen kiinalaisia. Piikkaamassa betonia, palottelemassa rälläkällä katukivia, rakentamassa hulppeaa siltaa Russki-saarelle.
Kaupunki näyttää muutenkin kansainväliseltä. Ydinkeskustassa sijaitsevaan satamaan oli eilen rantautunut amerikkalainen loistoristeilijä, jota paikallisetkin saapuivat joukolla ihmettelemään.
Kaupunki oli täynnä pieniä turistiryhmiä, joiden kunkin oppaat kantoivat numerokylttiä. Täällä on myös saksalaisia turistiryhmiä sekä tietenkin japanilaisia.
Perustamisen jälkeiset ensimmäiset vuosikymmenet Vladivostokilla oli paljon kiinteämmät suhteet esimerkiksi Shanghaihin ja Hongkongiin kuin Moskovaan. Naapuriensa avulla Vladivostok pyristeli kommunisteja vastaan lokakuuhun 1922 asti.
Sittemmin kaupunki suljettiin täysin ulkomaalaisilta. Vasta Neuvostoliiton tuhouduttua tänne pääsee taas. Esimerkiksi ihmettelemään neuvostosukellusvenettä.
| Sukellusvene S-56 on nykyään museona. |
Rautatie tänne saapui 1891. Bloginpitäjä vähän myöhästyi, mutta tilanne on korjattu.
Kuparinen kyltti 9288 kertoo matkan Moskovasta.
Päätepisteen.
| Päätepiste. Ei ollut paskempi reissu. |
sunnuntai 26. helmikuuta 2017
Doping-baariin
2.10.2011. Magadan-Habarovsk
Hautausmaa näkyy lentokoneesta hieman ennen kuin kone laskeutuu Habarovskin kentälle. GULAG-kaupungista on päästy pois. Hengissä ja onnellisesti.
Hetken näytti jo hankalalta.
"Technical problems", sanoo virkailijanainen Magadanin lähtöselvityksessä.
Hän soittaa jonnekin, katsoo lippuani, puistaa päätään. Siirtää lippuni ja passini sivuun, osoittaa sormella, etta siirryhän hetkeksi sivummalle.
Kaksi tuntia myöhemmin nojaan edelleen seinään hieman "sivummalla". Kaikki muut matkustajat ovat jo päässeet lämpimämmälle puolelle odottamaan koneen lähtöä. Ulkona paukkuu pakkanen, ja pureva tuuli tuo sitä sisään. Takkini ja lakkini ovat lämpimästi pakattuina rinkassa.
Lopulta, vähän ennen kuin meinaa mennä hermo, saan koneeseennousukorttini ja passini. Rinkkani lähetetään ruumaan. Olen vapaa siirtymään turvatarkastukseen ja koneeseen. Bisnesluokan paikalle, kaiketikin jonkinlaisena lohdutuksena.
Jo kolme päivää aikaisemmin olin pelästyä. Kun tarkistin lippujen saatavuutta travellinkin sivuilta, siellä luki että ei vapaita paikkoja. Eikä Magadanista poistumiseen ole paljon vaihtoehtoja.
Onneksi tänä päivänä sentään on vaihtoehtoja, toisin kuin GULAG-kaudella.
Magadanissa on yksi matkatoimisto, joka löysi minulle lipun. Joka lopulta kelpasi. Thanks Anna. With some problems I was able to get a flight to Khabarrovsk.
Toisaalta eivät Magadanista kaikki tänäänkään lähde pois vaikka pääsisivät. Kaupungin asukasluku on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pudonnut kolmasosan vähän yli 100 000:een.
Vadim Kozin on eräs, joka päätti jäädä. Ehkä joku teistä tunnistaa Kozinin.
Kozin oli maineikas laulaja sotien aikaan. Hän jopa pääsi esiintymään Churchillin syntymäpäiväjuhliin. Vain Bing Crosby oli yhtä suosittu, sanottiin.
https://www.youtube.com/watch?v=zqGQXFmYzWg
Churchillin tapaaminenko oli liikaa, mutta pian Kozin katosi suurelta yleisöltä. Hänet kuljetettiin Magadaniin, jossa hän joutui GULAG:iin.
Onnekseen Kozin pääsi Magadanin teatteriin laulajaksi. Iltaisin hän esiintyi teatterissa, yöksi hän palasi joukkotelttaan. Vankitoveriensa seuraan.
Magadanin teatteri oli noihin aikoihin erinomainen, sillä useita kulttuurialan huippuja karkotettiin Moskovasta. Stalin varmaankin piti heidän suosiotaan uhkaavana.
Kozin lopulta vapautettiin kymmenen vuoden vankeuden jälkeen. Hän pääsi kiertueille Siperiaan mutta ei Moskovaan asti. Myöskään hänen nimeään ei saanut mainita lehdissä.
Niinpä pitkälle 60-lukua suuri yleisö kuvitteli Kozinin kuolleen jo aikoja sitten. Kun vihdoin selvisi, että mies on elossa, hän alkoi saada runsaasti kirjeitä vanhoilta ihailijoiltaan.
Kozin esiintyi ja sävelsi 90-luvun alkuun asti, jolloin hän kuoli yli 90-vuotiaana. Hän ei enää halunnut muuttaa pois Magadanista, vaikka mikään ei sitä enää estänyt.
Kozinin koti on nykyään museona, jossa voi myös kuunnella hänen laulujaan.
Habarovskissa on erinomainen historian ja biologian museo, jota pidetaan parhaana Venäjän kaukoidässä. Tsaarien ja kommunistien saavutukset kerrotaan, pienten heimojen elintapoja kuvataan, täytettyjä eläimiä on tiikereista karhuihin.
Mutta sanaakaan ei ole GULAG:sta, vaikka täälläkin 50-luvulla vankileireillä asui enemman väkeä kuin muuten kaupungissa yhteensä.
Magadanissa on useita muistomerkkejä. Kolyman alueella historia tunnutaan kerrottavan paljon todellisemmin kuin missään muualla Venäjällä.
Koskettavin on Magadanin ulkopuolella oleva kymmenmetrinen patsas, joka kauempaa näyttää itkevältä mieheltä. Läheltä voi todeta, etta silmien alla valuvat kyynelet ovat vankeja. Toinen silmä on kuiva, mutta silmän eteen vedetty risti muodostuu kaltereista.
Magadan ja Kolyma ovat Venäjän Auschwitz. Tosin venäläisille sitä ei kerrota.
- - -
Habarovsk on miellyttävin kaupunki, mitä Venäjällä olen tavannut. Hannu Jortikka ei tehnyt huonoa valintaa tänne tullessaan. Varsinkin kun joukkue voittaa.
"Hannu Jortikalle", nostaa isäntäni Jevgeni maljaa. Han esittelee Amur Habarovskin kausikorttiaan.
Harmi, että Jortikka ja Amur ovat vieraskiertueella, kun olen Habarovskissa. En pääse tapaamaan valmentajaa enkä näkemaan, miten Jevgeni, Esa Tikkasen näköinen mies, kokee pelin.
Areena on komea. Yritän sisään.
"Et voi menna, halli on kiinni".
Mutta vain vilkaisisin ovelta.
"Njet. Siellä valmistellaan konserttia, ei pääse", vahtimestari pysyy tiukkana.
Habarovskiin satoi yöllä ensilumi, joka päivän aikana suli pois. Amurilta puhaltaa hyytävästi.
Rannan terassit ja hiekkaranta ovat tyhjentyneet. Kesällä täällä lienee täyttä.
Monta lenkkeilijää näkyy sunnuntaiaamuna rannalla, kun siellä hiljaa kävelen. Ensimmäiset hölkkääjät, jotka Venäjällä olen nähnyt.
Lounasaika koittaa. Ehkä tuonne: Doping Bar lukee isosti seinässä. Hotel Intouristia vastapäätä.

| Hotellini Magadanissa. |
| Banja. |

| Habarovsk |
Habarovsk on miellyttävin kaupunki, mitä Venäjällä olen tavannut. Hannu Jortikka ei tehnyt huonoa valintaa tänne tullessaan. Varsinkin kun joukkue voittaa.
"Hannu Jortikalle", nostaa isäntäni Jevgeni maljaa. Han esittelee Amur Habarovskin kausikorttiaan.
| Couchsurfingin kautta tapasin mukavia ihmisiä. |
Harmi, että Jortikka ja Amur ovat vieraskiertueella, kun olen Habarovskissa. En pääse tapaamaan valmentajaa enkä näkemaan, miten Jevgeni, Esa Tikkasen näköinen mies, kokee pelin.
| Habarovskin jäähalli. |
Areena on komea. Yritän sisään.
"Et voi menna, halli on kiinni".
Mutta vain vilkaisisin ovelta.
"Njet. Siellä valmistellaan konserttia, ei pääse", vahtimestari pysyy tiukkana.
Habarovskiin satoi yöllä ensilumi, joka päivän aikana suli pois. Amurilta puhaltaa hyytävästi.
| Amurin rantaa. |
Rannan terassit ja hiekkaranta ovat tyhjentyneet. Kesällä täällä lienee täyttä.
Monta lenkkeilijää näkyy sunnuntaiaamuna rannalla, kun siellä hiljaa kävelen. Ensimmäiset hölkkääjät, jotka Venäjällä olen nähnyt.
Lounasaika koittaa. Ehkä tuonne: Doping Bar lukee isosti seinässä. Hotel Intouristia vastapäätä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)