Härkätaistelu

Jos kerran elamassaan haluaa nahda harkataistelun, mika jottei San Jeronimossa.

Puitteet eivat ehka ole yhta hienostuneet kuin Espanjan kuuluisilla areenoilla. Aamupaivalla viela kavelin kaupungin hiekkaisella torilla kauppiaiden rivistossa, soin maukasta cevichea ja ostin lierihatun. Kuulin, etta iltapaivalla samainen tori muuttuu harkataisteluareenaksi.

Kolme varttia ennen esityksen alkua yleisoa oli jo aika paljon katsomoissa, jotka olivat oma lukunsa. Ensisijaisesti ne muistuttivat rakennustelineita, eivatka nekaan olisi Suomessa menneet lapi tarkastajalta.

Telineiden varaan oli asetettu lautarivistoja lattioiksi. Kaiken ylle oli viritetty muovia, mika osoittautuikin myohemmin hyvaksi ratkaisuksi. Ennen ratkaisevaa taistelua alkoi nimittain sataa ja kunnolla.

Harkataistelu eteni perintesten kaavojen mukaan. Varsinaisten harkanumeroiden valissa oli jonkinmoisia muotiesityksia. Paikalliset esittelivat perinteisia asujaan, ja puhallinorkesteri soitti trumpeteilla ja rummuilla tahtia. Pelleryhma viihdytti keskella areenaa, ja katsomojen edustalla kulkeneet ryhmat heittivat karkkeja kuin Suomessa abiturienttien penkinpainajaisissa.

Katsomot lahes tayttyivat. Yleiso oli heterogeenista, paljon oli paikalla esimerkiksi iakkaita naisia.

Itse harkataisteluja oli yllattavan mielenkiintoista seurata. Onka jotenkin vaarin huomata, etta pidin tapahtumasta. Ehka siihen vaikutti se, etta harkia ei surmattu. Kun harat oli vasytetty, ne lassottiin ja vietiin ulos areenalta.

Tallaiselta se naytti

Pääosan esittäjät ja jokunen statistikin.

Matadori.

Yleisöä jännitti.

San Jeronimo sijaitsee Perun Andeilla Rio Mantaron laaksossa. Isoin kaupunki on Huancayo, jossa suu 320 000 ihmista.

Taalla ei juuri muita turisteja nay. Ehka siitakin johtuen paikalliset ovat hirmuisen ystavallisia ja avuliaita.

Hovimestarin erikoinen

Tilasin laskun. Pienta purtavaa ja kaksi olutta.

Katselin merelle, jossa pimeneva ilta esitteli viela valkeita tyrskyja ja kaukaisen, jattimaisen valaistun ristin valosillan.

Tarjoilija saapui. Han naytti kuin 50-luvun elokuvasta repaistylta. Pappakalju, vakava ilme, huoliteltu tyoasu. Ilmettya hovimestariainesta.

Mies selitti jotakin ja toi oluen. "Grattis". Han levitteli kasiaan kammenet alaspain kuin korostaen, etta ei maksa mitaan.

Siemailin oluttani ja kuulostelin meren aania. Ja ihmettelin. Onkohan tuolla pappakaljulla menossa viimeiset tyotunnit ennen elakepaivia.

Herrasmies.

Limassa kavin myos pari vuotta sitten, mutta talla kertaa kaupunki hymyili enemman. Majoituin Barrancoon enka Mirafloresiin, jonne lahes kaikki turistit paatyvat.

Mikapa siina. Miraflores on mukava, jos haluaa kavella sileilla laatoilla paallystetyilla kaduilla, siemailla eksperssokahvia yhdessa alueen monista trendikuppiloista tai katsella brittifutismatseja tyylikkaassa olutbaarissa.

Barrancon rakennukset nayttavat silta, etta monessa muussa kaupungissa ne olisivat saaneet purkutuomion. Rahjaisen nakoiset kaksikerroksiset pitsikoristeiset puutalot ja viime vuosisadan alkuhetkien kivitalot ovat saaneet jaada ja useat saaneet uuden, siistimman ilmeen. Alueella on selvasti etela-amerikkalainen tunnelmansa.

Eivät kaikki Barrancon talot rähjäkunnossa ole.

Limasta on kateva palata takaisin Andien syleilyyn. Onnistuin nappaamaan kaksikerroksisen luksusbussin ylakerrasta etupenkin, mika Andien maisemissa voi olla ihastus tai taysi katastrofi. Hienoa on nahda maisemia, mutta kaikkea ei ehka haluaisi nahda.

Kuten sita poliisia, joka parkkeerasi autonsa keskelle risteysta poikittain ja pistoolilla sojottaen nappasi moottoripyorakuskin haltuunsa.

Poliisi asetti miehen vasten viereisen auton konepeltia, tyonsi taman otsan kohti konepeltia ja vaansi kadet selan taakse. Aseella yha osoittaen han toisella kadella kiinnitti kasiraudat motarikuskin ranteeseen.

Poliisi tyonsi miehen auton takapenkille ja kurvasi pois. Liikenne kohti vuoria saattoi jatkua.

Onneksi bussikuskimme oli varovaisempaa sorttia. Ei niin, etta olisi poliisia tarvinnut pelata, mutta ne vuoristotien mutkat. Yksi akkijarrutus pelasti nippa nappa kolarilta, kun vastaan porhalsi innokkaampi ohittaja.

Limasta Huancayoon pääsee myös junalla, kuvassa rautatiesilta. Korkeimmillaan ollaan 4750 metrissä. Nykyään juna kulkee kuusi kertaa vuodessa ja on pirun kallis.

Kun katsoo karttaa Limasta Huancayoon ja etenkin grafiikka korkeuskayrasta, mieleen tulee Tour de France. Vaikka eipa Tourilla kayda laheskaan yhta korkealla.

Limasta, merenpinnan tasolta, bussi lahti puoli kahdelta, ja seitseman jalkeen saavuttiin Ticlioon, joka sijaitsee 4818 metrin korkeudessa. Onneksi takana on sen verran monta paivaa vuoristokorkeuksissa, etta elimistoni ei isommin reagoinut. Vuoristotauti ei iskenyt, mutta valilla piti hengittaa vahan ahnaammin.

Siita eteenpain seuraavat nelja tuntia olivatkin alamakea. Huancayon 3254 metrin korkeus on itse asiassa leppoisaa sorttia.

Ja tama kaupunki nayttaisi olevan turistivapaata seutua.

30 tuntia

Milta tuntuisi ajatus matkustaa bussilla ensin 12 tuntia ja hypata heti seuraavaan bussiin, joka matkaisi vahan viela edellista pitempaan?

No, kahjolta, ei kahtaa sanaa.

Silti sellaisen matkan juuri tein.

Ecuadorin Cuencassa ostin lipun Perun puolelle, Piuraan. Lippua vasta bussissa tarkemmin lukiessa ehdin ihmetella. Lippuun oli niitattu toinen lippu, jossa luki Huanquillos-Piura. Varmaan jossakin pitaisi vaihtaa bussia ja jatkaa eteenpain.

Vanha bussi jurrutti Cuencasta Etela-Ecuadorin vuoristoteita kohti rajaa. Vahan ennen Perua viiden tunnin matkustamisen jalkeen Huanquillosissa minut viitattiin pois bussista, jonka vieressa mies odotti minua. Kavelimme perakanaa puolisen kilometria.

Uudella asemalla edellista vahan parempi bussi liukui jo hitaasti eteenpain. Bussista viittoiltiin minulle: vauhtia.

Jo hetken suunniteltu lounas jai valiin.

Pian oltiin jo rajalla ja Perussa. Maisemassa ensin silmiin pistivat valtavat roskamaarat tien varrella. Muoviset jatteet liehuivat ja lensivat tuulen tuiverruksessa. Hiekasta nousi useita oljynporaustorneja. Toisaalla nakyi rivisto tuulimyllyja, joiden lavat pysyivat visusti paikoillaan.

Pohjois-Perun rantaa viistava Panamericano-valtatie on tuulista ja ankeaa seutua.

Hiekkainen maasto nayttaa kuin se on olisi paikalleen kaivureilla rakennettu. Dyyneja nousee maastosta, ja valilla tie nousee serpentiinina seuraavalle hiekkakasalle.

Tien varressa on monin paikoin risteja pienten muistomerkkien kera. Taitaa olla onnettomuusaltis reitti.

Rajalta kesti nelisen tuntia, kun oltiin perilla Piurassa. Ilta oli pimennyt kellon nayttaessa seitsemaa. Aamulla bussi oli lahtenyt Cuencasta niinikaan seitsemalta.

Kerroin parille ecuadorlaiselle kanssamatkustajalle, etta saatan viela jatkaa yobussilla Limaan, jos sopiva on lahdossa.

He varmaan veivat viestia eteenpain, silla heti poistuttuani bussista keski-ikainen mies viittoi minua seuraamaan.

"Aiotko jatkaa Limaan?"

Nousi miehen autoon, ja ajoimme lapi keskustan kaupungin toiselle laidalle. Keskustassa pysahdyimme, ja nostin pinkan soleja, Perun rahaa.

Mies ajoi minut Cruz del Sur -yhtion asemalle. Toimiston seinalla oli kuvia makoisasta matkustamisesta bussin levealla istuimella.

Ostin lipun. 85 solia on suomeksi noin 22 euroa. Ehka tassa sopii vahan torsatakin.

Bussi lahtisi runsaan puolen tunnin paasta. Laheiselta grillilta nappasin hampurilaisen, kannoin sen mukaani asemalle ja soin nalkaani odotushuoneessa.

Terminaalin lahtoportti oli kuin lentokentalla. Ojensin rinkkani metalliadan yli miehelle, jolta sain vastakuitin. Hetken odottelun jalkeen portit avattiin. Lapivalaisun jalkeen paasin kavelemaan bussiin.

Penkki onlitilava. Selkanojan sai heivattua lahes vaakatsoon, niin etta takana istuvan jalat viela mahtuivat sen alle. Jalkatilaankin sai nostettua penkin pidennyksen, jonka paalla jalkoja oli hyva lepuuttaa. Edessani tai vieressani ei onneksi istunut ketaan.

Kerrankin myos bussin elokuvatarjonta toimi. Mr Beanin sekoiluista kertovassa elokuvassa espanjankielinen dubbaus ei haitannut yhtaan.

Makoilin peiton alla elokuvaa katsellen, kun bussiemanta kantoi eteeni illallisen kuin lentokoneessa. Kana ja riisi eivat gourmetia olleet, mutta pieneen nalkaan erinomaisia.

Seuraavan paivana yhden jalkeen bussi pysahtyi Liman asemalle. En ole ikina nukkunut bussissa niin hyvin kuin eilen.

Ja niina hetkina kun ei nukuttanut, oli mukava tutkailla nettisivustoja. Wifi-yhteys toimi bussissa erinomaisesti. Ja kaiken lisaksi muutkin norjalaiset osaavat kirjoittaa vetavia dekkareita kuin Jo Nesbo.

Matka Cuencasta Liman asemalle kesti 30 tuntia. Lystista maksoin 36 euroa (+ 3 euroa taksimatkasta Piurassa).

Suuri ja pieni Ecuador

Kun Suomessa katsoo karttaa, on helppo huomata, etta Ecuador on pieni maa.

Kun matkustaa lapi Ecuadorin bussissa, voi todeta edellisen luulon vaaraksi. Ecuador on iso maa.

Bussissa matka pohjoisrajalta etelarajalle kestaa parisenkymmenta tuntia. Eivatka ecuadorilaiset bussit mitenkaan aja hitaasti, painvastoin. Keskella kylaa sattui olemaan nopeusmittari, joka bussin ajessa kohdalle naytti lukemaa 83 kilometria tunnissa.

Mutta ecuadorilaiset bussit ovat varsin hyvia. Ainakin isojen kaupunkien valia kulkevat, kaupunkibussit ovat asia erikseen.

Matka sujuu rattoisasti, kun silmat tuppaavat jamahtamaan maisemiin.

Ecuadorin reittini on kulkenut Kolumbian rajalta Otavalon ja Quiton kautta Quencaan. Huomenna matka jatkuu Perun rajalle.

Koko ajan olen ollut Andeilla, 2000-3000 metrissa. Valilla ehka korkeammallakin.

Sita nakya ei ole helppo voittaa, kun bussi on kavunnut vuoren harjalle, ja edessa aukeaa seuraava laakso. Myos pilvien vaeltaminen laaksojen ylla ylaviistosta seuraten on rentouttavaa, paitsi tietenkin silloin kun ollaan itse keskella pilvea. Siina vaiheessa voi vain toivoa, etta bussikuski nakee enemman kuin mina.

Ojaanajot Andien maisemissa voivat olla kohtalokkaita. Niista muistuttavat lukuisat ristit ja muistolaatat vuoren rinteiden kurveissa.

Tuntuu myos, etta herraonni on kohdannut. Kaikki kolme kaupunkia, joissa Ecuadorissa olen viettanyt aikaani, ovat kauniita ja viihtyisia. Hetken voi harmitella matkasuunnitelmaa. Ecuadorissa olisi voinut viettaa paljon pitempaankin.

Ecuador on vaeltajalle mita mainioin. Lisaksi majapaikat, kahvilat ja baarit ovat viihtyisia, sopivan kotoisia ja standardeilta eurooppalaisia.

Vahan kuin Cuenca, joka nayttaa talta:

Quiton Maukka

Oli yllattava tormata Virtasen Maukkaan.

En ihan livena hanta nahnyt. Kuljeskelin Quiton upeassa katedraalissa ja sen museo-osassa. Takaosan piispanhuoneessa on maalaukset kaikista Ecuadorin katolisen kirkon arkkipiispoista.

Vanhin heista on on ollut virassa 1500-luvun puolivalissa, ja 39. taitaa olla virassa nyt. Herrojen 38 ja 39 muotokuvien alareunassa on signeeraus, jollaista ei olisi odottanut: Mauri Virtanen.

Pitipa guuglata: "The  artist Mauri Virtanen is based in Quito, he exhibits his paintings in Ecuador and Romania and he is recognized with a number of awards in Ecuador, Finland, Romania, etc. His artworks are in private and public collections Worldwide.

Kuvassa hymyilee lempean nakoinen nuorehko mies. Katse on luotu ylaviistoon kuin enkelimaalauksessa.

Ecuadorin katolisen kirkon kaksi viimeisinta arkkipiispaa Mauri Virtasen maalaamina.

Quiton liikenne on tavallaan selkeaa. Taalla on Ecovia, bussilinja, joka kulkee omilla kaistoillaan. Betoninen parikymmentasenttinen koroke estaa muita autoja paasemasta kaistalle.

Niinpa bussiliikenne on nopeaa. Suorastaan niin nopeaa, etta autossa on vaikea pysya pystyssa.

Istumapaikat ovat yleensa taysia, joten pitaa tyytya seisomaan kaytavalla ja ottaa kiinni katossa kulkevasta rautaputkesta tai siita roikkuvista lenkeista. Bussilla on edessa vapaata kaistaa, joten se voi kiihdyttaa lahes tayteen vauhtiin. Niinpa myos pysakeilla ja risteyksissa jarrutukset ovat nopeita. Ja mutkat ovat jyrkkia.

Voitte kuvitella, etta tasapainon hakeminen on tyolasta, kun toinen kasi on suojaamassa taskua, jossa ovat kannykka ja lompakko. Ja paa on silla korkeudella, etta ikkunoista ulos nakee korkeintaan tien pinnan, eika sielta osaa ennakoida kurvien suuntaa.

Tanaan minulla kavi tuuri, kun lahdin vanhasta keskustasta kohti majapaikkaa. Paasin takapenkille istumaan. Parin pysakkivalin jalkeen bussi kaantyi vasemmalle ja pian jalleen vasemmalle. Siina vaiheessa bussi polahti tayteen porukkaa. Paatin, etta kun ollaan takaisin keskustassa, hyppaan bussista pois ja nousen toiseen.

Keskustassapa pahus kukaan ei jaanyt pois bussista, enka pystynyt jyraamaan tieta vakijoukkojen lapi. Niinpa lahdin sightseeing-matkalle pohjoisen lahioon.

Kesti varmaan seitseman pysakkivalia ennen kuin tie takapenkilta aukeni. Niinpa nopeasti hyppasin juuri starttaavaan bussiin, jonka suunta naytti oikealta.

Bussi paahtoi vauhdilla kohti keskustaa, lapi vanhan keskustan, kohti majapaikkani seutua.

Eika se pysahtynyt missaan.

Viela hurautettiin aikamoinen matka ennen kuin paastiin jonkinlaiselle paatepysakille, kilometrikaupalla ohi majapaikkani.

Quito on laaksossa, ja etaisyydet ovat pitkia.

Uusi yritys, jonka tuloksena paadyin lopulta kotikulmille. Reilun vartin patka kesti tunnin ja kolme varttia.

- - - -

Yksi Quitoa halkaisevista kaduista on nimelta Avenida 6 de Diciembre. 

Kadulla ei kuitenkaan kunnioiteta Suomen itsenaisyyspaivaa. Ei ainakaan ensisijaisesti, vaikka Virtasen Mauri saattaa niin tehdakin.

6. joulukuuta on myos Quiton perustamispaiva.

Takana keskellä näkyy Rucu Pichincha, joka on 700 meträ korkeammalla kuin kuvauspaikka.

On Quitossa muutakin kuin kadut. Koysiradalla keskustan tuntumasta paasee 4000 metriin (Quiton keskusta on 2900 metrin korkeudessa).

Neljan kilometrin korkeudessa on viela ihan mukava tallustella, mutta ylamaet hengastyttavat nopeasti. Ja jotenkin noissa korkeuksissa ylamakia tuppaa olemaan.

Koysiradan yla-asemalta voi patikoida 4700-metrisen Rucu Pichinchan huipulle. Hengastymisten myota taukoja on pakko pitaa vahan valia, mutta mikapa takalaisia maisemia on ihmetellessa.

Valilla pitaa ponnistella ja paikoin ottaa neliveto kayttoon. Etenkin vuoren loppuosan teravat laavakivet muodostavat haasteita.

Mutta maalissa on voittajan helppo hymyilla.

Taakse vilkuillessa Quito nayttaa talta.

Valilla pitaa etsia tarkasti jalansijat.

Mika lintu lie? Kuin haukka lensi paikalle kerjaamaan ruokaa. Nimi voisi olla Maukka.

Kauas pilvet karkaavat

Ensin totesin, etta eipä ole onni kohdallaan.

Mutta kun hetken malttoi, niin johan lähtivät pilvet liikkeelle.

Laguna Cuicocha on kraaterijärvi pohjoisessa Ecuadorissa lähellä Otavaloa. Järven pinta on 3100 metrissä, ja sen ympäri on rakennettu houkutteleva vaellusreitti. Polku käy ylimmillaan 3450 metrissä.

Kuulaan vuoristoilman läpi maisemat nayttavat jotenkin kirkkaammilta kuin alavilla mailla. Ainakin näyttäisivät, jos ei pilviä olisi. Välillä ympärille ei näe ollenkaan, kun pilvi on laskeutunut kohdalle.

Sadetta valuu kevyesti, ja maisema vihertää. Koko ajan muuttuva pilvimaisema luo outoa tunnelmaa.

Vulkaanisessa maaperässä riittää vuoria ja järviä. San Pablo on lähellä Otavaloa.

Kun lahtee kavelemaan kaupungin keskustasta kohti läheisiä kukkuloita, järvi kuin hypähtää maisemaan.

Ja onhan Otavalon kaupunkiin kauniin värikäs.

Vähän ennen auringonlaskua maisema ja värit ovat tietenkin kauneimmillaan.

Otavalon markkinoilla

Eika kukaan soittanut panhuilua.

Otavalon markkinat ovat sentaan maailmankuulut. Tai ainakin Etela-Amerikan kuulut. Jonkun lahteen mukaan ne ovat mantereen suurimmat markkinat, johon lahiseudun alkuperaiskansat tulevat myymaan tavaroitaan.

Vai onko soveliasta puhua intiaaneista?

Toki myyvat he adidas-logoisia huppareitakin, tiedan kun ostin yhden. Ruma se on, mutta isolle aijalle taalta on aikamoisen vaikea loytaa vaatteita.

Huppari maksoi 23 dollaria. Vyo maksoi 12 dollaria ja bonuksena sain yhden ylimaaraisen reian vanhaan vyohoni. Reika lyotiin siihen suuntaan, etta vyon saa tiukemmalle. Lammin kaulaliina maksoi 3 dollaria.

Ecuadorin virallinen rahayksikko on Yhdysvaltain dollari.

Kaikki hinnat taalla eivat ole ihan suomalaisen logiikan mukaisia. Capuccino maksaa 2,5 dollaria kun taas parin kilometrin taksikyyti kaupungissa 1,5 dollaria. No, kuka paikallinen tilaisi capuccinoa.

Otavalon markkinat pidetaan keskiviikkoisin ja lauantaisin. Iso tori oli taynna kojuja, ja markkina-aluetta riitti muutamalla kadulla useiden korttelien matkalta.

Myytava tavara oli varikasta niin kuin olivat myyjatkin, perinteisissa asuissaan.

Ja kuului panhuilunkin soitantaa amyreista.

Jannempi osa markkinoita oli silti pari kilometria keskustan ulkopuolella pidetyt elainmarkkinat, jotka ovat aina lauantaiaamuisin.

Ihan Kashgarin markkinoiden vertaiset nama eivat olleet, mutta vipinaa ja paskanhajua riitti. Ja taustalla vajaa viistonniset tulivuorihuiput. Pohjoisessa Ecuadorissa on valtavan kaunista, ja luulenpa lahipaivina huomaavani, etta niin on etelaisessakin.

Otavalo sijatsee noin 2500 metrin korkeudessa.

Isoimman tilan myyntialueesta veivat isoimmat elaimet. Lehmista myos piti suurimmat summat pulittaa. Muutaman kerrankin huomasin, kun tyytyvainen myyja myhaili laskiessaan rahanippuaan. 20 dollarin seteleita oli pinossa paljon.

Seuraavan aitausalueen paaosassa oliva siat. Isoja karjuja, pikkupossuja, kaikkea oli tarjolla. Ja siella seassa lampaita. Narut jaloissa ja myoskin lammaskaverien jaloissa.

Elaimet ovat tehokkaita lyomaan jarrut pohjaan, kun uusi omistaja alkaa niita raahata. Sitkeydella yleensa silti parjaa.

Takimmaisiin karsinoihin oli jatetty pienimmat elaimet. Kanat olivat rumia, ankkojakin oli joukossa. Kanit olivat sulloutuneet kiinni toisiinsa. Myos marsuja oli tarjolla.

Ja armotonta vilsketta.