Kauas pilvet karkaavat

Ensin totesin, etta eipä ole onni kohdallaan.

Mutta kun hetken malttoi, niin johan lähtivät pilvet liikkeelle.

Laguna Cuicocha on kraaterijärvi pohjoisessa Ecuadorissa lähellä Otavaloa. Järven pinta on 3100 metrissä, ja sen ympäri on rakennettu houkutteleva vaellusreitti. Polku käy ylimmillaan 3450 metrissä.

Kuulaan vuoristoilman läpi maisemat nayttavat jotenkin kirkkaammilta kuin alavilla mailla. Ainakin näyttäisivät, jos ei pilviä olisi. Välillä ympärille ei näe ollenkaan, kun pilvi on laskeutunut kohdalle.

Sadetta valuu kevyesti, ja maisema vihertää. Koko ajan muuttuva pilvimaisema luo outoa tunnelmaa.

Vulkaanisessa maaperässä riittää vuoria ja järviä. San Pablo on lähellä Otavaloa.

Kun lahtee kavelemaan kaupungin keskustasta kohti läheisiä kukkuloita, järvi kuin hypähtää maisemaan.

Ja onhan Otavalon kaupunkiin kauniin värikäs.

Vähän ennen auringonlaskua maisema ja värit ovat tietenkin kauneimmillaan.

Otavalon markkinoilla

Eika kukaan soittanut panhuilua.

Otavalon markkinat ovat sentaan maailmankuulut. Tai ainakin Etela-Amerikan kuulut. Jonkun lahteen mukaan ne ovat mantereen suurimmat markkinat, johon lahiseudun alkuperaiskansat tulevat myymaan tavaroitaan.

Vai onko soveliasta puhua intiaaneista?

Toki myyvat he adidas-logoisia huppareitakin, tiedan kun ostin yhden. Ruma se on, mutta isolle aijalle taalta on aikamoisen vaikea loytaa vaatteita.

Huppari maksoi 23 dollaria. Vyo maksoi 12 dollaria ja bonuksena sain yhden ylimaaraisen reian vanhaan vyohoni. Reika lyotiin siihen suuntaan, etta vyon saa tiukemmalle. Lammin kaulaliina maksoi 3 dollaria.

Ecuadorin virallinen rahayksikko on Yhdysvaltain dollari.

Kaikki hinnat taalla eivat ole ihan suomalaisen logiikan mukaisia. Capuccino maksaa 2,5 dollaria kun taas parin kilometrin taksikyyti kaupungissa 1,5 dollaria. No, kuka paikallinen tilaisi capuccinoa.

Otavalon markkinat pidetaan keskiviikkoisin ja lauantaisin. Iso tori oli taynna kojuja, ja markkina-aluetta riitti muutamalla kadulla useiden korttelien matkalta.

Myytava tavara oli varikasta niin kuin olivat myyjatkin, perinteisissa asuissaan.

Ja kuului panhuilunkin soitantaa amyreista.

Jannempi osa markkinoita oli silti pari kilometria keskustan ulkopuolella pidetyt elainmarkkinat, jotka ovat aina lauantaiaamuisin.

Ihan Kashgarin markkinoiden vertaiset nama eivat olleet, mutta vipinaa ja paskanhajua riitti. Ja taustalla vajaa viistonniset tulivuorihuiput. Pohjoisessa Ecuadorissa on valtavan kaunista, ja luulenpa lahipaivina huomaavani, etta niin on etelaisessakin.

Otavalo sijatsee noin 2500 metrin korkeudessa.

Isoimman tilan myyntialueesta veivat isoimmat elaimet. Lehmista myos piti suurimmat summat pulittaa. Muutaman kerrankin huomasin, kun tyytyvainen myyja myhaili laskiessaan rahanippuaan. 20 dollarin seteleita oli pinossa paljon.

Seuraavan aitausalueen paaosassa oliva siat. Isoja karjuja, pikkupossuja, kaikkea oli tarjolla. Ja siella seassa lampaita. Narut jaloissa ja myoskin lammaskaverien jaloissa.

Elaimet ovat tehokkaita lyomaan jarrut pohjaan, kun uusi omistaja alkaa niita raahata. Sitkeydella yleensa silti parjaa.

Takimmaisiin karsinoihin oli jatetty pienimmat elaimet. Kanat olivat rumia, ankkojakin oli joukossa. Kanit olivat sulloutuneet kiinni toisiinsa. Myos marsuja oli tarjolla.

Ja armotonta vilsketta.

Silta

Silta, joka ei kestä lähempää tarkastelua.

Bussi pysahtyy, ja kuljettaja sammuttaa moottorin. Istumme jonkin aikaa paikoillamme, kunnes kuljettaja antaa ohjeita. Nousemme bussista, otamme tavarat mukaan ja jatkamme jalkapatikalla.

Edessa on silta, ja lahempana paljastuu syy kavelytuokiolle. Sillan tukirakenteet ovat painuneet pahasti,. Sillan betonireuna on parikymmenta senttia alempana kuin vieresta jatkuva asfalttitie. Asfaltissa on julmia halkeamia.

Sillan takaa ylarinteesta vesi syoksyy vauhdilla, valuttaa mutaa kohti siltaa. Taivaastakin vetta tulee, ei sentaan syoksemalla mutta aika lailla ripottaa.

Viela kolme paivaa aiemmin bussi oli ajanut saman sillan yli. Silloinkin muistan pienta epatasaisuutta olleen tiessa, mutta onneksi takapenkilta ei kovin paljon nahnyt.

Viime yona ukkosen etainen kumina muuttui yon tullessa sateeksi. Eika sade ollut ihan mita tahansa. Kun yritin nukahtaa, saatoin kuunnella, kuinka sade rummutti ylla olevaa peltikattoa.

Tahan siis on tultu. Silta kestaa sentaan kavelijan, mutta yksikaan bussi ei tasta enaa aja yli. Siita pitavat huolen vastarannan kaivinkoneet. Kuorma-autot ovat kipanneet sinne lavakaupalla soraa. Silti liejua on joka paikassa.

Ja pienia kivia. Niihin yritan tahdata, kun pikkukengissa kavelen eteenpain kohti vastassa olevaa bussia, joka on jossakin kulman takana. Toivottavasti.

Selassani on painavahko rinkka, oikealla olalla roikkuu pieni kangaskassi. Rinkan rinnan yli menevaan vyohon olen sitonut vaellussaappaat, joiden paikka nyt olisi jalassa.

Mutta olen jo porukan viimeisena, ei auta enaa vaihtaa.

Kaiken lisaksi kadessani on sateenvarjo, joten tasapaino ei ole ihan mallillaan. Sen saan huomata viimeistaan siina vaiheessa, kun loikkani onkin jaada vajaaksi, ja minun pitaa ottaa vasemmalla jalalla tukea maasta... siis liejusta.

Nyt lahti kenka irti ja sukka on nilkkaa myoten saviliejussa. Onneksi tasapaino pitaa sen verran, etta pystyssa pysyn.

Kaivinkone kauhaisee maata niin, etta vesimassat saavat uuden uoman. Tuostako pitaa hypata? Nyt ei voi ainakaan missata ja jaada vesimassojen vietavaksi.

Bussi loytyy, saan kuivat saappaat ja sukat jalkaan. Ikkunat ovat hiessa, ulos ei nae. Moottori hyrahtaa.

Ruokapaikka tien varrella, sillan paremmalla puolella

Tierradentro

Tierradentro eteläisessä Kolumbiassa on yksi niitä paikkoja, jotka ansaitsivat enemmän.

Alueella on muinaisia hautoja noin 3000 vuoden takaa, eikä niiden alkuperästä ole täsmällistä tietoa. Hautaholveja on kymmeniä, ja niihin pääsee laskeutumaan hankalia portaita. Länsimaissa niihin olisi pääsy kielletty, sillä portaat ovat ilmeisen turvattomia.

Haudat löydettiin viime vuosisadan puolivälin tienoilla, ja niitä lienee yhä paljon piilossa.

Luolissa on upeita piirroksia. Kasvokuvia, symboleja, viivoja, ruudukkoja. Mustalla ja punaisella on luotu aikanaan hyvin modernia jälkeä.

Tänne tulemisen viime vuosiin asti ovat estäneet sissijoukot tai enemmänkin pelko niiden täällä olosta. Viime vuosina tilanne on ollut rauhallinen, ja paikalliset ovat mitä ystävällisintä porukkaa.

Toinen hidaste pätee edelleen. Tie tänne on kammottavassa kunnossa. Runsaan sadan kilometrin matka Popayanista kesti viisi ja puoli tuntia.

Iso osa reittiä on hyvää asfalttia mutta ihan liian pitkät pätkät tie oli mutavelliä. Samanlaiseen liejuun olen törmännyt lapsuuteni peltotöissä, kun maata on kuormattu kärrykaupalla sateessa savipellolla paikasta toiseen. Tämä tie oli paikoin vielä pahempi kuin traktoriurasta muodostunut vellipelto.

Ja tätä tietä jyystettiin täydellä bussilla.

Eikä savilieju yksin, vaan tien vieressä avautuvat rotkot vuoristoseudulla.

Mutta palkinto on sitä suurempi. Tierradentro ei ole pelkkiä muinaishautoja. Vaellusreitit kulkevat 1500-2000 metrin korkeudessa. Maisemat sitä myöten ovat hulppeat.

Kokkisota

Popayanin tori lienee kaunis.

Popayanin ruokamarkkinat ovat kestäneet jo päiviä.

Mutta mikäpä siinä. Voihan maistella Santarrosanon delicioso chorizoa tai exoticas frutosia. Makkaraa ja hedelmiä. Oma osasto on belgialaisesta gastronomiasta kiinnostuneille.

Päälavalla käydään kokkikilpailuja ja sivummalla soi epävireinen huilu. Joukossa näkyy myös konepistoolilla varustautuneita poliiseja. Ainekset ovat kunnon kokkisotaan.

Kaikki tuo täyttää kaupungin torin ja vähän enemmänkin. Sama kuin turisti tulee innoissaan Turkuun törmätäkseen lakritsi- tai sinappimarkkinoihin, jotka peittävät keskustan rantakadut. Eipä silloin tajua kävijä missanneensa Suomen kauneimman kaupunkimaiseman.

Eteläisessä Kolumbiassa sijaitseva Popayan nimittäin on kaunis. Kaupunki on säilyttänyt kolonialistisen ajan ilmeensä. Iso keskusta muodostuu valkoisista, matalista taloista. Seassa on vanhoja kirkkoja ja upeita palatseja, joiden pihat ovat kauppakeskuksia tai muuten kansan käytössä.

Valitettavasti seassa on myös autoja enemmän kuin kaduille mahtuu. Ja vielä enemmän mopoja ja skoottereita, jotka puikkelehtivat mistä sattuu. Kävellessä saa olla tarkkana.

Vuonna 1983 maanjäristys tuhosi kaupungin pahasti. Viime päivinä maailmalta on kuulunut useita järistysuutisia. Viime yönä järisi isosti Pohjois-Perussa, mutta hiljaisuus uutisoinnissa lienee hyvä uutinen. Toivotaan, että järistykset pysyvät loitolla, sillä lähes koko matkani kuljen riskialueella.

Auringonlaskun aikaan Popayanissa voi kavuta läheiselle kukkulalle, muinaiselle hautapaikalle. Sitä vartioi kaupungin perustaja Sebastian de Belalcazar, 1500-luvun alun espanjalainen onnenonkija.

Maiseman kauneus jättää maanjäristysmurheet taakseen.

Laukaus

Hätkähdin, kun läheltä kuului laukaus. Ammuttiinko oikeasti? Nousin vuoteeltani ikkunaan. Poliisi käveli juuri ikkunan alla kädessään pistooli. Hänen edessään nuori motoristi riisui kypäräänsä.

Taitaa poika olla vaikeuksissa.

Poliisi alkoi tutkia motoristia. Vyölaukussa taisi olla jotakin, mitä siellä ei olisi pitänyt olla. Tuskin poliisi muuten olisi potkaissut poikaa polvella palleaan.

Paikalle tuli valot vilkkuen lisää poliiseja. Naapuriravintolan väkeä ilmaantui uteliaana kadulle. Poliisit työnsivät pojan ovisyvennykseen ja työnsivät hänet kumoon. Yksi poliiseista alkoi riisua prätkää. Pojan ilme alkoi olla tuskainen, mutta poliiseja tilanne jotenkin huvitti.

Pian poliisi väänsi pojan kädet selän taakse ja ujutti käsiraudat.

Joukko lähti pois ikkunan alta. Tuuletin jatkoi huoneessani hyrinää. Seuraavassa autossa ämyrit huusivat pikkulauantaita.

Onneksi huoneeni on toisessa kerroksessa.

Terveisiä Calista, jonka huumeongelmat eivät ole vielä ratkenneet.

Näkymä huoneessani paikalle, jossa poliisi juuri pidätti todennäköisesti huumekuriirin.

Murhia ja salsaa

Caliin on helppo ihastua ensi silmäyksellä, eikä ihastus ole haalennut kolmessa päivässäkään.

San Antonion värikkäiden kujien varrella voi nauttia espressosta yhdessä monista viehättävistä kahviloista tai voi tehdä sitä, mistä paikalliset ovat ylpeitä: tanssia salsaa.

Calilaisten mielestä kaupunki on maailman salsapääkaupunki.

Leppoisasti voi istahtaa puistoon ja ihastella alapuolella kaupungin syttyvän iltavalaistukseen kuin Pariisin Montmartrella konsanaan.

Mutta toinenkin puoli kolumbialaiskaupungilla on. Se paljastuu jo puistoa alas kävellessä.

Ostan kioskista pullon vettä. Kioski on avoinna kadulle, mutta myyjän ja asiakkaan erottavat kalterit.

Kauppa Calissa.

Cali oli viime vuonna maailman murhatilastossa sijalla kymmenen. Kärkipaikkaa piti Venezuelan Caracas.

Cali tunnetaan maineestaan huumekartellin pääpaikkana. Calin kartelli kilpaili 80- ja 90-luvulla Medellinin kartellin kanssa huumeherruudesta. Medellinin kartellin johohahmoina olivat Rodriguez Orejuelan veljekset.

Calin kartellia verrattiin jopa KGB:hen, sen verran moneen paikkaan kartelli oli soluttautunut. Maailman kokaiinimarkkinoita se hallitsi parhaimmillaan 90-prosenttisesti.

Nyt veljekset ovat vankilassa ja meno Calissa siistiytynyt. Kaupungissa on kuitenkin alueita, joista on syytä pysyä kaukana.

Poliiseja tai vartijoita on lähes joka kadunkulmassa.

Pahinta, mitä minulle täällä on sattunut, on silmälasien sangan katkeaminen. No, kuudella eurolla sain uuden lookin.

Enkä salsaa ole tanssinut. Vielä.

Calissa kuten monessa muussakin kaupungissa Kolumbiassa kadut ovat erityisen jyrkkiä.