Rotko

Daugavpilsin eli suomeksi Väinänlinnan ylpeys on Rotko. Markus Rothkowitz syntyi täällä 1903, mutta juutalaisperhe muutti Yhdysvaltoihin pojan ollessa 10-vuotias.

Nykymaailma tuntee hänet nimellä Mark Rothko, ja hän on viime vuosisadan yksi merkittävimpiä taiteilijoita. Hänen yksittäisestä teoksestaan on maksettu jopa noin 140 miljoonaa euroa.

Väinänlinnassa on Rothkon nimeä kantava museo, täkäläisittäin (ja suomalaistenkin makuun sopien) Rotko-nimisenä. Museo sijaitsee 200 vuoden takaisen linnoituskaupungin vallimuurien sisällä entisessä tykistövarastorakennuksessa. Miljöö antaa museolle komeat puitteet.

Museossa on esillä lähinnä kaikkea muuta kuin itse Rothkoa, esimerkiksi saman aikakauden, saman abstraktin taiteen tekijän Umberto Mastroiannin teoksia. Umberto on muuten näyttelijä Marcellon setä.

Mutta on siellä yksi huone omistettuna paikan päähenkilölle. Vartija seuraa silmä tarkkana, kun asettaudun huoneen paraatipaikan taulun eteen. Ja asettaudun ihmettelemään.

Pitää kääntyä tekoälyn puoleen ja pyytää arviota edessäni olevasta teoksesta.

"Rothkon oman taidefilosofian mukaan teos ei ole väritutkielma tai koriste-esine vaan ihmisen perustunteiden ilmentymä. Suurikokoiset värikentät on suunniteltu ympäröimään katsoja ja herättämään syvä henkinen tai meditatiivinen kokemus."

Mestarin teos.

...ja toinen.

Rothko-museo ulkoa.

Rothko-museo on miljöönä hieno.

Ehkä tällainen patsas sopii hyvin kunnioittamaan Mark Rothkoa.

Väinänlinna on Latvian toiseksi suurin kaupunki mutta hieman pienempi kuin Viron Tartto. Näitä kahta on kiinnostava verrata. Ovathan molemmat entistä Neuvostoliittoa ja sijaitsevat kumpikin suht lähellä Venäjän rajaa.

Eroavaisuudet ovat isoja. Väinänlinnan kaduilla näkyvässä roolissa on ratikka, jonka kyydissä on kiinnostava huristella. Ja kappas, ratikassa on myös rahastaja. Kyyti maksaa euron, eikä täällä käy kortti. Tarton busseissa maksu hoituu pankkikortit vilauttamalla.

Onkohan edistyksellistä, että tässä vaunussa on naiskuljettaja ja miesrahastaja!

Kun matkustaa ratikassa, tulee mieleen, että täällä ihmiset ovat varsin syrjäytyneitä. Sen kertoo myös nenä. Neuvostovuosien jäljet ovat selvästi läsnä.

Väinänlinnassa valtaosa kansaa on venäjänkielisiä, kun taas Virossa Tartto on erityisen virolainen ja länsimainen.

Väinänlinnassakin on miellyttävä kävelykatu, kaupungin, keskusta-alueen läpi kulkeva Rigas iela. Kadun ympärillä on muutama miellyttävä ravintola ja pari tunnelmaista baariakin. Rosoisia pubeja, joita Tartossa oli runsaasti, täällä ei juuri tunnu olevan. Iltakymmeneltä enää harva baari on auki.

Kaksi Hesburgeriakin Väinänlinnassa on näkynyt mutta eikös Hesen miniä ja nykyinen yrityksen pomo ole latvialaislähtöinen. Kenties täältä?

Saavuin kaupunkiin keskiviikkoiltana yhdeksän jälkeen. Lievästi nälkäisenä lähdin etsimään paikkaa, josta saisi jotakin purtavaa.

Ison torin (sen, jonka reunalla taatusti poseerasi neukkuvuosina Lenin-patsas) reunalla pieni joukko teinejä huudatti autoradiosta kasarimusiikkia siihen malliin kuin muistan omassa Laitila-nuoruudessani olleen.

Taaempana oli räiskyvistä valomainoksista päätellen avoimena baari, nimeltä Klondaika.

Tarjolla oli drinkkejä ja joitakin mikroannoksia ruokaa. Nahkasohvainen tila näytti takavuosien ruotsinlaivalta.

Edessäni sopivasti kaksi miestä keskusteli ruotsiksi tilauksistaan. Onkohan tuo kevytolutta, sopinee mulle, he pohtivat. Kun itse tein tilausta, toinen ruotsalaismies palasi tiskille, juoman suhteen oli ilmeisesti valittamista. 

Hän kysyi, olenko minäkin Daugavpilsissä osallistumassa painikisaan.

Väinänlinnassa on paljon hienoja, vanhoja teollisuusrakennuksia.

Täällä on maineikas ja erittäin iso, 200 vuotta vanha linnoitus, jonka yksi portti tässä.

Linnoitusalueen sisällä on iso puistoaukio.

Rigas iela.

"Minun" porttikäytäväni.

Junan lähtö Riiassa odotellessa.