Aralin aava ulappa

Siinä se nyt aukeaa silmien alla. Aava, uljas Aralin ulappa. Sääli vain, että yksi olennainen asia puuttuu: vettä ei näy missään.

Mujnak oli suurin ja tärkein kaupunki Aralin etelärannalla - silloin, kun ranta vielä sijaitsi Mujnakissa. Nyt täältä on vesirajalle matkaa 140 kilometriä.

Ruostuneita laivanraatoja lojuu hietikolla. Niiden kulmilla voi kuljeskella ja aistia tunnelmaa. Jokseenkin surullista tunnelmaa.

Mujnakin komeat rantatöyräät laivaraadon taustalla.

Aral oli aikoinaan maailman neljänneksi suurin järvi.

Rantatörmät ovat korkeat ja komeat. Voi hyvin kuvitella, miten Aralin aallot joskus liplattivat ja auringonsäteet heijastuivat sinisestä järvestä. Toisaalta sitä on vaikea kuvitella, kun katsoo ympärille.

Tuuli suhisee korvissa. Hiekasta nousee yksittäisiä, vaivaisia tupsuja. Elämää ei juuri ympärillä näy.

Toista oli 1960-luvun alkuun asti. Kalaisa järvi tarjosi elantoa ainakin kymmenille jollei sadoille tuhansille. Satamat olivat täynnä elämää.

Aral ei ollut mikään pieni järvi. Kooltaan se oli viidesosan Suomen pinta-alasta. Aral oli maailman neljänneksi suurin järvi. Suurempia olivat ainoastaan Kaspianmeri, Yläjärvi Yhdysvaltain ja Kanadan rajalla sekä Victorianjärvi Afrikassa.

Yhdeksän vuotta sitten järvi oli kuihtunut näin pieneksi.
Nyt taitaa sinistä näkyä vielä vähemmän.

Mujnakin kaupungin rajalla. Kaupungin kirjoitusasu karakalpakin kielellä.

Amudarja on toinen kahdesta isosta joesta, jotkä lähtivät Keski-Aasian vuorilta ja laskivat vetensä Araliin. Gulamin kyydissä olen matkalla Hivan kaupungista kohti Aralia, kun ensimmäisen kerran ylitämme kerran niin massiivisen joen.

Nyt joki on sillan kohdalla pari kapeaa uomaa, joissa on niin vähän vettä, että liikennöintiä joessa ei enää ole.

Ennen niin mahtava Amudarja.

Puuvilla on edelleen tärkeä kasvi täällä.

Amudarja ja pohjoisempana, Kazakstaniin puolella Syrdarja kuljettivat vuolaasti vettä Araliin, ja siitä Neuvostoliiton johto sai 1950-luvulla mahtavan idean. Miksei jokia voisi hyödyntää? Viisaat miehet päättivät luoda Keski-Aasian kuiville aroille kastelusysteemin eli rakentaa kanavia. Etenkin Uzbekistanista haluttiin tehdä suuri puuvillan tuottaja.

Lopulta kävi niin, että vettä ei enää juurikaan päätynyt Araliin eikä sitä toisaalta kovin paljon päätynyt puuvillapelloillekaan. Ei mennyt niinkuin Strömsössä.

80-luvulta lähtien vesiala hupeni huomattavasti, ja jäljelle jääneen järven suolapitoisuus kasvoi niin, että kalat kuolivat. Tuuli alkoi kuljettaa maan pinnalle jäänyttä hienoa suolaa ja myrkyllisiä torjunta-aineiden jäämiä kauas ympäristöön.

Nykyään Aral muodostuu useasta pienestä järvestä. Vuonna 2008 näin Araljärven tilanteen Kazakstanin suunnalta, jossa Aralskin kaupunki oli tärkein satama- ja kalateollisuuskaupunki.

Silloin Kazakstanissa oltiin optimistisia, että järven kuihtuminen on saatu käännettyä, ja pohjoisosassa järveä tilanne edelleen onkin vähän parempi kuin Uzbekistanissa. Aralin pinta-ala on kutistunut alle kymmenesosaan alkuperäisestä.

Nukus on yllättävän viehättävä kaupunki.

Paikallinen nakkikioski.

Tässä kahvilassa söin maukkaan leivoksen, join capuccinon ja kirjoitin päivän blogin.

Taustalla vasemmalla Nukusin kuuluisin rakennus, Savitski-museo.

Kirjoittelen Aral-tarinaa Nukusin kaupungissa. Nukus on autonomisen Karakalpakstanin (jälleen yksi ...stan) pääkaupunki, täysin neuvostoliittolainen kaupunki leveinen pääkatuineen ja brutalistisine arkkitehtuureineen.

Aralin kuihduttua Karakalpakstanista hävisi tärkein elinkeino, ja alue on syrjäytynyt entistä pahemmin. Alueena Karakalpakstan käsittää noin kolmasosan koko Uzbekistanin pinta-alasta.

Nukus ei varsinaisesti herätä intohimoja satunnaisessa kävijässäkään, mutta kellertävälehtisten puiden varjostamia katuja on ihan rentouttava kävellä. Samarkandin, Buharan ja Hivan jälkeen on tavallaan virkistävä kuljeskella kaupungissa, jossa ei ole mitään listaa rakennuksista, jotka on "pakko nähdä" tai asioita, jotka on "pakko tehdä".

Hieman yllättäen Nukusista löytää hyvin viehättäviä lounasravintoloita ja kahviloita.

Eilen illalla kaupungista löytyi viihtyisä olutbaari, jossa ruokailun ja oluttuoppien ohella pääsi seuraamaan jalkapallomaailman himotuinta klassikkomatsia Real Madrid-Barcelona, ja ottelu herätti intohimoja myös Nukusissa. Baari täyttyi niin, että minun piti lusikoida (maukas, lihaisa) keittonikin baaritiskin äärellä.

Sivumainintana: keittoni sekä neljä isoa tuoppia suodattamatonta Sarbastia maksoivat yhteensä 6 euroa.

Käynti West Bar Cafessa oli sikäli nostalginen, että en muista sitten Apteekin kulta-aikojen milloin viimeksi vaatteeni olisivat baarikäynnin jälkeen lemunneet näin ikävästi tupakalle. Onneksi hotellissani on pyykkäyspalvelu.

Hiva vähän jälkeen auringonlaskun.

Hivassa tuntuu kuin kuljeskelisi menneessä ajassa.

Auringonlasku Hivan muurien takana.

Hivan Itchan Kala on muurin ympäröimä.

Jos äsken tuli mainittua Hivan kaupunki vähän negatiivisessa yhteydessä, niin kaupunkihan on vallan viehättävä, viehättävin tällä reissulla kokemani.

Hivan keskusta, Itchan Kala on hienoin esimerkki Keski-Aasian islamilaisesta arkkitehtuurista. Se oli ensimmäinen paikka Uzbekistanissa, joka pääsi Unescon suojelulistalle, ja nykyään se on Samarkandin ja Buharan ohella osa turistibussien matkailureittiä.

Hivassa kuljeskellessa pääsee tunnelmaan, jossa pystyy kuvittelemaan menneet vuosisadat ja olemaan kuin osana jatkumoa. Etenkin auringonlaskun ja illan  hämärtymisen hetket ovat kauniita.

Enpä ole juuri tullut pohtineeksi, että täällä historia on jotakuinkin yhtä vahvaa kuin tunnetummissa Mesopotanian tai Niilin laakson kulttuureissa. Hivan historia yltää Keski-Aasian muinaisen Khorezmin valtakuntaan, joka eli kukkeinta kauttaan ajanlaskumme ajan alkuvuosisatoina ja myös jo satoja vuosia ennen sitä.

Vanhasta Khorezmin ajasta muistuttavat konkreettisesti useat linnoitukset autiomaassa. Monet näistä olivat piilossa arkeologeiltakin vielä sata vuotta sitten.

Ayaz Kala oli kiinnostavin käymistäni linnoituksista.

Täällä on ollut elämää viimeksi noin 1700 vuotta sitten.

Tuprak Kala oli kuninkaitten asuinpaikka.

Nukusin lähellä sijaitseva Mizdahkan on nekropolis,
ikivanha hautausmaa kuin muinainen kaupunki.

Samarkand vs Buhara

Muutamatuhatpäinen yleisöjoukko on hurmiossaan, kun Firdavs Abdurahmonov murtautuu keskeltä rangaistusalueelle ja lataa pallon oikean tolpan kautta verkon perukoille. Dinamo Samarkand nousee tasoihin vierailevan FK Buharan johdettua peliä tauolla 1-0.

Soihdut paloivat Uzbekistanin pääsarjaottelussa.

Keskì-Aasian kaksi merkittävintä kaupunkia ovat kautta historian olleet kilpasilla. Samarkandilla oli vahvasti ote hallussa katastrofaalisten Tshingis-kaanin vuosien jälkeen sotaisan ja voimakeinoja kaihtamatta käyttäneen Timur Lenkin johdolla.

Amir Timur, jolla nimellä hänet tunnetaan esimerkiksi omassa mausoleumissaan, eli vuosina 1336-1405. Hän loi valtavan imperiumin, joka ulottui Persiasta Intiaan ja Kiinaan ja lännessä Mustanmeren yli.

Timur oli tiettävästi taitava sotataktikko, mutta mainettaan hän loi etenkin häikäilemättömyydellään ja julmuudellaan. Tapa lienee ollut yhä muistissa Tshingis-kaanin esimerkin myötä. Ja valitettavasti samaa taktiikkaa käytetään ihan liikaa nykysodissakin.

Gur-e-Amir-mausoleumi...

...jossa on Timur Lenkin hautakivi (tumma kivi keskellä).

Timur Lenk kruunupäisenä kuin mikäkin trump.

Timur syntyi nykyisen Shahrisabzin kaupungin alueella, vajaat sata kilometriä etelään Samarkandista. Käydäänpä katsomassa, millaisesta kaupungista on kyse.

Timurin aikaan kaupungin nimi oli Kesh, ja hedelmällisen maaperän ympärillä sijainnut kaupunki oli tärkeä maatalous- ja kauppakeskus.

Timur halusi tehdä kaupungista vähintään yhtä merkittävän kuin Samarkand oli. Hän rakennutti muurien ympäröimään kaupunkiin Ak-Saray-nimisen palatsin, ja käytti urakkaan kaikkiaan 25 vuotta. Palatsin porttikaari on mahtava, 38 metriä korkea.

Alueelle hän rakennutti toisenkin palatsin, Dorus Siyadatin, jonka pihamaalle hän rakennutti oman hautapaikkansa. Lopulta Timur kuitenkin haudattiin Samarkandiin.

Palatsit ovat edelleen olemassa, vaikkakin Ak-Saraysta on jäljellä kaksi tornia eikä paljon muuta. Palatsin edustalle rakennettiin 2010-luvulla Timurin patsas. Tässä maassa tykätään johtajien patsaista!

Samoihin aikoihin aluetta siivottiin eli lähes kaikki muut rakennukset tuhottiin. Nyt palatsit, moskeijat, patsaat ja mausoleumit näkyvät kaukaa ja komeasti, sillä niiden välissä on nurmikkoa ja matalaa puustoa.

Ak-Saray ei ole liian hienosti entisöity.

Timurin uudehko patsas palatsinsa kupeessa.

Dorus Siyadatissa oli perjntairukous, joten eipä kuvia tämän lähempää.

Maisemat matkalla Samarkandista Shahrisabziin olivat upeita.

Samarkand oli olemassa jo vuonna 800 ennen kristusta, ja sitä piti valtansa alla myös Aleksanteri Suuri viitisensataa vuotta myöhemmin.

Vuosisatojen mittaan Samarkandista tuli tärkeä risteyskaupunki Aasian ja Euroopan välisille kauppareiteille, niin sanotulle Silkkitielle.

Kaikkein hienoin rakennus siellä on Registan, joka koostuu kolmesta medressasta. Medressa on eräänlainen oppilaitos, jossa on opetettu islamia mutta myös yleissivistystä. Medressat ovat sisäpihallisia rakennuksia, joiden yhteydessä on yleensä moskeija ja mausoleumi.

Samarkandin Registan on kaunis, ja erityisen kaunis se on iltavalaistuksessa. Joka ilta yhdeksältä sen seiniin heijastetaan valoilla eräänlainen maailmanhistoria vartissa. Esitys on vaikuttava.

Registan hämärässä. Tämäkin on pitkälti uudelleen rakennettua maanjäristyksen tuhottua valtaosan palatseista.

Jokailtainen valoshow kerää paljon turisteja.

Tyttö kuvaussessiossa (ei minua varten).

Etualalla Hazrat-Hizr, taustalla massiivinen Bibi-Knanym-moskeija.

Shah-i-Zinda oli kiinnostava rypäs mausoleumeja.

Ottelua on pelattu 60 minuuttia, kun Dinamo saa vapaapotkun vähän rankkarialueen ulkopuolelta. Samarkandin yleisöjoukko räjähtää kovaan huutoon, kun serbivahvistus Marko Stanojevic sijoittaa kierteisen vedon muurin yli vasempaan ylänurkkaan.

Edessäni paikallinen kannattaja  kääntyy tuulettamaan ja näyttämään keskisormea kohti pientä buharalaisten kannattajajoukkoa. Eikä tämän miehen uho vastustajan faneja kohtaan hiljene pelin jatkuessakaan.

Buhara sai oman etsikkoaikansa 1500-luvulla, jolloin Uzbek Shaybanidis siirsi pääkaupungin Buharaan. 1700-luville tultaessa Samarkand oli tippunut divaritasolle. Buharan valtakunta oli huipussaan, ja emiirit tietoisesti yrittivät heikentää Samarkandia.

Samarkand pääsi uuteen nousuun Venäjän vallan ja Trans-Kaspian rautatien myötä vasta 1860-luvulta lähtien.

Mutta millaista Buharassa on nykyään?

Jos näitä kahta kaupunkia vertaa, Samarkandissa on komeammat yksittäiset rakennukset, mutta Buharan vanha keskusta on viihtyisämpi vanhakaupunki. Yhtä lailla kummassakin on merkittäviä historiallisia rakennuksia, ja kauneutta olisi jakaa muuallekin.

Kumpikin on vähän turhan fiini kaupunki. Katukiveykset ovat kyllin tasaisia, jotta sähkökärryt voivat kuljettaa lukuisia länsimaisia turistiryhmiä paikasta toiseen. Mutta kyllä näissä kaupungeissa viihtyy.

Ismail Samani vuodelta noin 900 on Buharan vanhin muslimirakennus.

Kalon-moskeija.

Kalon-minareetti.

Lyabi-Hauz Buharan keskustassa.

Etualalla emiirin linnoitus Ark, taustalla Kalon-moskeija.

Oma löytöni oli Buharassa turistikeskustasta noin kymmenen kilometrin päässä sijaitseva Char Bakr. Sinne asti eivät yllä turistiryhmien kiertoajelut, ja siellä kuljeskellessa tulee olo, että on jokseenkin autenttisissa oloissa. Myöskään palatsin rakennelmat eivät ole viimeisen päälle restauroituja, vaan vanhan annetaan näkyä aidommin.

Char Bakr

Tärkeitten ihmisten hautoja.

Moskeijan takana tavisten hautoja.

Ennen loppuvihellystä Dinamo Samarkand iskee vielä kahdesti. Miehinen yleisöjoukko, naisia ei katsomossa montaa ole, pääsee jatkamaan lauantain viettoa hyvillä mielin.

Samarkand peittoaa Buharan 4-1.

Juna tulossa Samarkandiin.

Samarkandin asema.

Asema sisältä.

Samarkandin majapaikkani.

Buharan kujanäkymää ydinkeskustan ulkopuolelta.

Maailmanpyörässä.