Matkalla: Karlagin miljoona uhria

Matkalla kohti Karlagia.

Arolta puhaltava hyytävä tuuli lennättää lunta lähes vaakasuorassa. Pakkasta on toistakymmentä astetta. Jäätävää kylmyyttä eivät kaksi fleecekertaa ja tuulitakki taklaa.

Voisiko sopivampaa säätä tähän paikkaan ja tunnelmaan osua?

Kazakstanin Karagandassa sijaitseva vankileiri Karlag on yksi Neuvostoliiton Gulag-systeemin pahimpia ja pelätyimpiä. Sen kautta kulki arviolta yli miljoona ihmistä, joista iso osa myös menehtyi leirillä: nälkään, sairauksiin tai luoteihin.

Karlag (suomennettuna Karagandan työ- ja parannusleiri) on itse asiassa paljon enemmän kuin Gulag-leiri. Karlag kattaa alueena lähes kolmasosan Suomen pinta-alasta. Se oli osa Josif Stalinin suunnitelmaa muuttaa Neuvostoliiton syrjäiset alueet tuottaviksi osiksi sosialistista taloutta.

Karlag perustettiin 1931, ja sen hallinnollinen keskus sijaitsi Dolinkassa, pienessä kylässä lähellä Karagandan kaupunkia. Hallinnollinen keskusrakennus toimii nyt museona.

Museon seiniltä.

Oppaakseni ja kuskikseni on lähtenyt Maksim.

"Kun vertaa Magadaniin, se oli enemmän pahuutta. Karlagin tarkoituksena oli rakentaa yhteiskuntaa", Maksim kertoo.

1930-luvulle tultaessa Karaganda oli joukko pieniä paimentolaiskyliä. Alueen maaperästä löytyi yllättäen paljon hiiltä, jonka kaivamiseen tarvittiin työvoimaa. Eikä sitä täällä ollut. Jostakin sitä piti saada.

Tien vieressä ja jopa yllä näkyy useita kaivoksia.

Nykyään Karaganda on Kazakstanin viidenneksi suurin kaupunki, ja siellä on noin puoli miljoonaa asukasta. Kaupunki on käytännössä täysin Gulag-vankien rakentama. Karagandan ympärillä on useita hiili- ja kultakaivoksia. Ne kaikki ovat Gulag-vankien perustamia. Alueen tiet ovat Gulag-vankien tuotosta.

Karagandasta Dolinkaan on lumituiskussa vajaan tunnin ajomatka. Tien varressa näkyy useita kaivoksia. Valtaosa, jos ei kaikki, on edelleen toiminnassa.

Saavumme Karlagiin. Satametrisen päärakennuksen edessä on suihkulähde, joka ammottaa tyhjänä. Rakennuksen päädyssä on Felix Dzerzhinskin patsas. Dzherzhinski perusti Neuvostoliiton pahamaineisen salaisen poliisin Tshekan.

Dzerzhinskin patsaan olemassaolo kertoo paljon Karlagin luonteesta. Tänne tultiin pääasiassa poliittisina vankeina, ja syyt pidätykseen olivat usein täysin toisarvoisia. Jopa nauraminen väärässä paikassa saattoi riittää.

Karlagin päärakennus.

Felix Derzhinski ja taustalla Lenin.

Vankien joukossa oli suomalaisiakin. Museo-oppaani Natasha löytää jostakin suomalaisvankien asiapapereita. Herra Sirviö päätyi tänne, sillä hän oli käyttäytynyt Neuvostoliitossa epäisänmaallisesti. Matti Pakonen oli kieltäytynyt Murmanskissa töistä. Kumpikin sai viiden vuoden tuomion.

Sekä Sirviö että Pakonen olivat todennäköisesti sisällissodan melskeissä paenneet rajan yli Neuvostoliittoon. Kummallekin kävi köpelösti 30-luvulla. Asiakirjat eivät kerro, mikä miesten lopullinen kohtalo oli. Pääsivätkö he vapauteen Karlagista?

Museon seinältä löytyy tilasto ulkomaalaisten vankien määrästä vuoden 1936 alussa. Saksalaisia on 538 puolalaisia 281. Hieman alempana on sarake Finn: 48.

Suomalaisvankien papereita.

Toisen maailmansodan jälkeen ulkomaalaisten vankien määrästä kasvoi huomattavasti. Esimerkiksi isot määrät korealaisia pakkosiirrettiin Kazakstaniin. Sen myötä käymissäni kazakstanilaiskaupungeissa Shymkentissä ja Karagandassa on lukuisia korealaisia ravintoloita.

Museon dramaattisimmat osat ovat kellarissa, jossa huoneisiin on rekonstruoitu "tositilanteita". Yhdessä huoneessa nuket ovat laverinsa vieressä, toisessa kuulusteltavina. Virallisesti takennuksen kellaritilat olivat varastokäytössä eikä papereissa ole merkintöjä kuulusteluista saati kidutuksesta. Todellisuus oli toisenlaista.

Dolinka on edelleen vireä kylä, jossa on noin 3500 asukasta. Aikansa vankien asuinparakit ovat nykyään paikallisten asuntoja. Osa asukkaista on vankien jälkeläisiä. Vankileirin sairaala on nykyään - sairaala.

Sairaala, tyylikästä Stalinin arkkitehtuuria.

Vankien joukossa oli erityisen paljon oppineita, esimerkiksi lääkäreitä ja tiedemiehiä. Syyksi pidätykseen saattoi riittää, että osasi kolmea kieltä. Tekeehän se ihmisen paljon epäilyttävämmäksi ja altistaa vakoiluun. Vai mitä?

Esimerkiksi Dolinkan lääkärit olivat vankeja. Monessa suhteessa vankilan johto toimi käytännöllisesti. Olot vaihtelivat paljon sen myötä, kuka sattui olemaan laitoksen johtajana.

Karagandan keskustassa minua pidetään vähän kummajaisena. Ja niin pidettiin junassakin.

Junamatka Shymkentistä kesti 20 tuntia. Muita ulkomaalaisia en junassa tavannut. Vähän ennen Karagandaan saapumista rullasin muiden esimerkin mukaan patjani ja palautin lakanat vaunuisännälle.

Touhujani katselleet kaksi nuorta, hiukan englanti osaavaa naista ihmettelivät: aiotko sinä todella jäädä Karagandaan?

Sen jälkeen he alkoivat pitää minusta huolta. "Dress yourself, tourist, pue yllesi", he sanoivat pariinkin kertaa junan lähestyessä asemaa. Ja pitivät huolta, että nousin ja lähdin rinkka selässä liikkeelle. Ja halusivat vielä ottaa valokuvankin minusta, kunhan olimme päässeet junasta pois asemalle.

Juna pakkautumisvaiheessa. Yläpedit ovat vähän ahtaita, ja niille aina päätyy, kun ostaa lipun viime tingassa.

Välipysähdyksillä voi käydä ostoksilla.

Aroa riitti.

Väliaseman myyntikioski jossakin Shymkentin ja Karagandan välimaastossa.

Karagandan asemalla tilasin Yandex-taksin, joka jätti minut pyytämäni talon edustalle. Vastapäätä oli ravintola, jonka seinällä luki isoin kirjaimin: Lumi.