Nanga Parbatin juurella ja Deosain tasangolla

Yritin saada hieman lämpöä aamuauringosta.

Istun niityllä ja siemailen aamuteetä. Maitoon keitettyä. Kello on vähän yli kuusi, ja edessä avautuu unohtumaton näky.

Aamuaurinko on juuri maalannut Nanga Parbatille mitä upeimman värityksen: kullankeltaisen ja vitivalkoisen välimaastosta. Maailman kahdeksanneksi korkeimmalle huipulle ei ole matkaa kymmentä kilometriä. Korkeussuunnassa eroa on hulppeat 4500 metriä. Kumpaakaan lukemaa ei uskoisi millään. Vuoren huippu näyttää olevan, no ei ihan kivenheiton päässä, mutta melkein.

Olen Herrligkofferissa, saksalaisen retkikunnanjohtajan mukaan nimetyllä perusleirillä. Minkään muun ison vuoren perusleiri ei ole yhtä lähellä vuorta. Eikä mihinkään muuhun perusleiriin pääse yhtä helposti kuin tänne.

Telttapaikan ja vuoren huipun korkeusero on lähes 4,5 kilometriä. Silmä ei meinannut uskoa.

Eilen ennen puoltapäivää saavuimme Jeepillä Tarashingin kylään. Kylässä värväsin matkaan kantajan, joka toimii samalla oppaana ja kokkina

Jotenkin nolotti antaa kaikki matkatavarani kantajalle. Shebirillä oli jo valmiiksi rinkassaan teltta, retkikeitin, omat tavaransa ja ruoat.

Vielä enemman nolotti vartin kävelymatkan jalkeen, kun oli melkein pakko pyytää häntä vähän hidastamaan. Tarashing on 2900 metrin korkeudessa, perusleiri on 3550 metrissä. Niissä korkeuksissa riittää oikein hyvin, että jaksaa kantaa oman kroppansa. Sielu pysyy mukana helpommin, kun maisemat pysyvat inspiroivina. Tekemistä on jo olla oman elämänsä kantaja.

Kantajan piti välillä odotella.

 

Leirille oli matkaa kylästä noin 10 kilometriä. Heti alkuun piti olla jäätikön ylitys, mutta ihmettelin, kun maasto näyttää pelkästään kiviseltä joenpohjalta.

"Jäätikkö on kivien alla", Shebir opasti. Kappas, ja tuollahan sita näkyykin. Mustunut seinämä, joka tosiaan taitaa olla jäätä.

Etualan kivipinnan alla on jäätikköä.

Parin jyrkän nousun ja laskun jälkeen tultiin niitylle. Polku nousi loivasti ylämäkeä, koko ajan.

Vähän väliä vastaan käveli paikallista väkeä. Suurimmalla osalla oli matkassa eläimiä: vuohia, lehmiä, aaseja puu- tai säkkikantamuksineen.

Kuljimme läpi kylien. Asukkaat ahkeroivat vehnäpelloilla. On sadonkorjuun aika. Paikoin lyhteet kasattiin isoiksi keoiksi. Naanleivän tuotanto on näillä seuduilla turvattu.

Kylien naiset katselivat kulkijaa äkäisinä tai eivät katsoneet lainkaan. Heidän kuvaamisensa oli ehdottomasti kielletty.

Aurinko paistoi, ja paita oli hiestä läpimärkä. Helpotti huomata, että kantajaystävällänikin alkoi olla hiki.

Niityn ympärillä nousivat vuoret. Nanga Parbat jäi oikealle pienemmän vuoren taakse, josta luminen huippu paikoin pilkahteli. Kunnes mutkan takaa se pompahti kirkkaan sinistä, pilvetöntä taivasta vasten. Koko leveydellään.

Pian saavuimme vuorten väliin jäävässä laaksossa olevalle niitylle, joka kohosi loivasti kohti laakson päässä jököttävää valkoista vuorta. Niityllä laidunsi satakunta vuohta ja kymmeniä lehmiä.

Pystytimme (Shebir pystytti) teltat tasaiseen kohtaan, joka oli suht vapaa kikkaroista. Matkaan lähdöstä oli kulunut reilut kolme tuntia. Valoisaa riitti vielä kolmeksi tunniksi.

Silloin jyrähti. Kumu nousi laakson päästä. Nanga Parbatilla oli melkoinen lumivyöry. Iso alue vuoren seinämästä nousi komeaksi pilveksi, joka hiljaa laskeutui ja levisi kauemmaksi. Puolen minuutin kuluttua kaikki oli ennallaan. Vastaava kumu on jäänyt monen ihmisen viimeiseksi havainnoksi.

Kumea lumivyöry oli suht läheltä katsottuna vaikuttava ja hiukan pelottavakin.

Nanga Parbat on vaarallinen vuori jyrkkien rinteittensa vuoksi. Jeeppikuskini Mohammad kertoi, etta viime kesänä huipulle yritti kuusi retkikuntaa, joista vain yksi onnistui pääsemaan ylös asti.

Kaikkiaan runsaat 80 kiipeilijää on saanut surmansa vuoren rinteillä. Nanga Parbat on toisellakin tavalla osoittautunut vaaralliseksi. Vuonna 2013 yksitoista turistia kuoli näillä seuduin talibanien iskettyä heitä kohti.

- - -

Kun teltta oli pystytetty, lähdin kävelemään lähemmäksi vuorta. Loivaa laaksoa noustessani havaitsin, etta ei se niin loiva olekaan.

Laakson reunalla nousevien kukkuloiden takaa paljastui ammottava aukko. Siellä oli todellinen jäätikkö. Kuin kuivunut joenuoma, jonka takana oli 20-30 metriä korkea, lähes pystysuora jääseinä, joka sihahteli hiljakseen ja heitti laeltaan kiviä alas uomaan.

Vuori alkoi olla jo käsin kosketeltavan lähellä. Näytti, että äkkiäkös tuonne kiipeäisi. Suhteellisuuden taju tuollaisissa tilanteissa katoaa täysin.

Lähdin leiriltä kävelemään kohti vuorta, kunnes jäätikkösola käännytti minut iltapäiväkävelyltäni.

Pimeys laskeutui seitsemän aikaan, vaan ei sittenkaan. Kirkas tähtitaivas valaisi edelleen vuoren. Lumiset kohdat erottuivat selvästi kivestä.

Tähdet loimottivat kirkkaina, ja niita oli - valtavasti. Linnunrata erottui sakeana, Otavan tutut seitsemän tähteä olivat jaaneet vuorten taakse. En ole Suomessa nähnyt vastaavaa.

Olen niin kaupunkilainen, että jossain on aina valoja. Enkä usko, että Suomessa tähtitaivas missaan nayttää niin komealta.

Yö oli kylmä. Lämpötila pysyi hädin tuskin plussan puolella. Taisin varautua liian heppoiseen makuupussiin.

Nanga Parbatin reissu oli osa kolmen päivän kierrostani. Vuokrasin käyttööni Jeepin ja kuljettajan.

Ensimmäisenä päivänä kävimme Deosain tasangolla. Alue on kokonaisuudessaan yli 4000 metrissa, eikä siellä vakituisesta asu ketään. Kahdeksan kuukautta vuodesta Deosai on taysin eristyksissä.

Maasto oli kumpuilevaa, ruohomaastoista, avaraa. Tien korkein kohta oli 4300 metrissä, mikä on uusi ennätykseni.

Skardusta matka Deosain ylängölle kulki kauniissa maisemissa.

Paikallinen maantiesilta.

4000 metrissä sijaitseva tasanko on asumaton mutta kaunis.

Kolmen päivän reissuni kuljettaja-oppaani Mohammad.

Ensimmäisen yön vietimme pienessä kylässä heti tasangon jalkeen. Majoituimme "hotelliin", eli nukuimme ison huoneen lattialla, jossa oli valmiina vilttejä ja huopia.

Vuoristokylän lapset olivat ujoja.

Hotelli. Taustan matoista sai itse tehdä vuoteen. Yksi paikka täyttyi.

Nyt olen taas Gilgitissä. Väsyneenä.

Autossa istuin kolmen päivän aikana jopa 15 tuntia. Koimme kolme rengasrikkoa, ja pölyä on joka paikassa.

Automatkan maisemat olivat huikeimmillaan tänään, kun palasimme Nanga Parbatilta Astorin laakson kautta Gilgitiin. Tie oli kaiverrettu lahes pystysuoriin kalliorinteisiin. Liikennemerkkikin varoitti maa- ja kivivyöryistä. Jossain liehui punainen varoituslippu.

Paikoin näytti etta joku korkeampi voima on sirotellut irtokiviä hiekkakallioisiin seinämiin kuin rusinoita pullaan. Kivet näyttivät olevan juuri putoamaisillaan alas. Ja seinämää jatkui ylös sekä alas paikoin satoja metreja.